torstai 17. joulukuuta 2009

Epilogi

Epilogi


Hän on niin pieni. Hän on niin tavattoman pieni ja voimaton, niin turvaton. Niin pieni ihminen, että se käy kipeää. Hän on niin pieni ihminen niin suuressa maailmassa, liian viaton ihminen näin alas vajonneessa maailmassa.
Se tunne, kun katson häntä, on hyvin erikoinen. Se ei ole se katse, jolla katsoin Jamesia seitsemännen luokan keväällä. Ja katson yhä, toisinaan.
Se on äidin katse. Poltteleva, lämmin, rakastava. Se on se katse, jonka tahdon luoda häneen joka päivä. Se on se katse, joka katselee, kuinka vuodet vierivät toistensa lomaan unohtuen menneisyyden alavaan kirjoon. Se on se katse, joka katsoo, kuinka oma lapsi kasvaa ja kehittyy. Katsoo, kuinka yksi elävä ihminen on syntynyt omasta vartalosta. Se tuntuu ihmeelliseltä. Se tuntuu siltä, ettei sitä ole oikeasti tapahtunut. Se on fiktiivistä, epäreaalia – mystistä ja loputonta. Se on asia, joka on tieteellisesti selitettävissä, mutta omassa mielessään piilossa jossain.
  Olen onnellinen, ettei minun tarvitse jakaa tuntojani kenenkään kanssa, minun ei tarvitse selittää. Saan pitää salaisuuteni, tuntoni, ajatukseni. Se on yksi niistä asioista, joita ei voi ymmärtää, ennen kuin on synnyttänyt itse. Ennen kuin on itse huutanut ja itkenyt, parkunut ja särkynyt, mennyt rikki ja revennyt. Kärsinyt niin saatanallisesti ja lopulta ollut sitä mieltä, että jokainen huudettu huuto oli sen arvoista. Se on tunne, jota edes James ei voi tietää. Hän ei saa koskaan tietää, miltä se tuntuu.

  Olen väsynyt. Jokainen lihakseni on turra, jokainen kehoni solu huutaa energiaa ja lepoa. En vain jaksa. Makaan pehmeällä aviovuoteellamme ja toivon, että saisin nukahtaa. Saisin sulkea silmäni ja olla katselematta valkoista lautakattoa. Saisin unohtaa kaiken ympärilläolevan. Saisin unohtaa Harryn itkun ja tehtäväni.
Minun on kuitenkin pakko nousta. Harry on hyvin sitkeä poika. Poika, joka huutaa niin kauan, että saa lutkuttaa rintaani ja sitten röyhtäistä tyytyväisenä. Sitä voisi kutsua sovinistisuudeksi, mutta vain epätoivoisissa tilanteissa.
Nousen. Jokainen ajatukseni on maassa, jokainen ajatukseni on vihainen ja kulutettu. En ole kerennyt paikata kulutettuja, rikkinäisiä ajatuksiani. Lankaa ja neulaa ei ole enää.
  Hänen kasvonsa punoittavat, silmät ovat tiukasti kiinni ja pienet, helposti murrettavat kämmenet ovat tiukassa nyrkissä. Voisin murtaa nekin kädet hetkessä, voisin katkaista hänen niskansa ja kuunnella, kuinka hän vetää viimeisen, ikävöivän hengenvetonsa.

En minä koskaan tekisi niin. Nostan hänet yhä uudestaan syliini, olen nukahtaa seisaalleni, olen vähällä vajota kovaan parkettiin.

Harry nukahtaa pian tyytyväisenä. Hän on ravittu, tyydytetty ja väsyneellä äänelläni uneen laulettu. Pääsen nukkumaan, ja sillä samaisella hetkellä uni tuntuu paratiisilta. Paratiisilta, jonne tahdon mennä ilman Harryä, ilman Jamesia.

Äiti on niin väsynyt, Harry-pieni.


  Lehtiä on tullut taas lisää. Niitä kellastuneita, kuolleita pirulaisia sataa päälleni lukuisista koivuistamme. Yritin kerran ehdottaa Jamesille, että leikkaisimme koivut pois ja pystyttäisimme vaikka pari syreeniä, mutta Jamesin mielestä koivuissa on perheen sydän. En vieläkään ole ymmärtänyt, mistä hän sen keksi. Koivuissa ei ole mitään muuta kuin siitepölyä ja näitä saatanallisia lehtiä.
  Haravoinnin jälkeen menen käymään suihkussa ja meikkaan keveästi. En ole viime aikoina meikannut juuri lainkaan ja nyt se tuntuu erittäin hyvältä. Voin häivyttää väsyneet uurteeni ja vanhenevat kasvoni, jotka kerran olivat niin kauniit.
Puen päälleni farkkuni, jotka ovat käyneet hieman pieniksi. Vaikka Harrysta kaikkea hyvää tulikin, niin myös huonoa. Olen vieläkin katkera näistä kiloista vatsallani ja paisuvista rinnoistani. James sanoo aina tuskaillessani asian kanssa, että olen kauniimpi kuin koskaan. Näytän kuulemma naiselta, aikuiselta naiselta.
Välillä haluaisin olla se sama tyttö, joka kerran rakastui poikaan nimeltä James Potter ja luki vielä rakkausromaaneja. Enää en kerkeä edes lukemaan.

”Ihana nähdä!”
Otan Ellen Cassin käsiltä ja haistan hänen tutun hajuvetensä, Freddyn nimipäivälahjan kaukaisilta ajoilta.
Cass tuntuu niin lämpimältä ja pehmeältä. Halaaminen on hauskan vaikeaa, koska hänen paisunut vatsansa vaikeuttaa asioita tavalla tai toisella.
”En ole ehtinyt siivota tänään, mutta älä välitä”, hän sanoo ja johdattaa minut keittiöön. Rakastan heidän keittiötään; se on sävyltään tummanpunainen ruskeine kalusteineen ja valkeine verhoineen. Cass on ostanut syvänpunaisen lasimaljakon pyöreälle ruokapöydälle ja asetellut siihen syyskukkia. ”Sain tuon halvalla eräältä katukauppiaalta. En kyllä tiedä laadusta, mutta kyllä se vielä on ainakin kestänyt Ellen limaisten käsien uteliaan kosketuksen”, Cass hymyilee ja istahtaa tuolille. Hänen poskensa punoittavat ja hän puhahtaa pienesti istahtaessaan. Kaikkialta hänestä huomaa, että hän on viimeisillään. Hän ei ole oksennellut aikoihin, mutta istuminen on yhä vaikeampaa ja hänen poskensa punoittavat alati.
”Kävitkö eilen Mungossa?” kysyn ja naurahdan, kun Elle yrittää työntää kättänsä paitani sisään. Tytön tummanruskeat silmät tuijottavat minua ja pieni suu kääntyy nauruun.
”Äitti kävi! Äitti kävi! Äitti on iso!”
”Voi hemmetti tuota penikkaa, se kokoajan irvailee minulle isosta vatsastani”, Cass nauraa ja sukii sekaista tukkaa niskaansa. Ne tutut piirteet näkyvät nyt paremmin, vaikka hänen kasvonsa ja muotonsa ovatkin pyöristyneet huomattavasti. ”Kävin minä. Sanoivat, että ei mitään ongelmia, synnytyksen pitäisi olla viimeistään kahden viikon päästä, jollei aiemmin.”
”No hyvä. Saa Ellekin seuraa, eikö vaan, tyttöseni?” sanon ja kutitan Ellen pyöreää vatsaa. Hän kiemurtelee ja kikattaa, ihana enkelitukkani. Ihana enkelityttöseni. Yhtä upea tapaus kuin äitinsäkin, kuin isänsäkin. Kuin kummisetänsä, tätinsä ja heidän pieni heinäkuun lapsensakin.
”Joo! Elle saa pikkusiskon! Ajattele, pikkuisen liskon! Liskon!”

   Sohva on upottavan pehmeä ja tällä hetkellä täydellinen. Hieman liian suuri se on olohuoneeseemme, mutta en jaksa välittää nyt. Kolahdus käy eteisessä ja kuulen, kuinka James nakkaa viittansa naulakkoon.
Hänen askelensa pysähtyvät olohuoneen ovelle ja kohta hän pistää tuulen tuivertaman päänsä oviaukosta sisään.
”Haluatko teetä? Toin mustaherukkaa.”
”Kiitos.”
Hän katoaa ja kuulen, kuinka hän kolistelee keittiössä yrittäen olla mahdollisimman hiljaa.
Pian hän tulee kahden höyryävän mukin kanssa, laskee ne sohvapöydälle ja istuu viereeni vetäen minut syliinsä. Hän tuoksuu tupakalle, mutta en jaksa välittää. En tänään.
”Sirius ei oikein tiedä, mitä tekisi Hannahin kanssa”, James mutisee hiuksiini ja sivelee käsivarttani.  Hänen kätensä ovat kylmät, mutta minua ne lämmittävät. Vain minua.
”Kaikista yksinkertaisinta olisi, jos hän uskaltaisi häätää koko ämmän vain pois”, huokaan raskaasti. Sirius-rakas, hän on liian kiltti. Liian hellä. Hän on liian rakastunut, jotta tajuaisi tilanteen.
”Hän ei pysty. Hän on liian rakastunut. Tänäänkin näin, kuinka hänen teki mieli sanoa ja paljon, mutta ei saanut mitään aikaan. Hän elää jossain syvällä omassa maailmassaan luullen, että vain rakastamalla voi muuttaa sitä naista. Hän ei voi. Se nainen on hullu, huomionkipeä idiootti.”
”Mutta Sirius rakastaa häntä kaikesta huolimatta.”
”Niin, kerrankin. Kerrankin hän rakastaa. Tuntuu pahalta toivoa, että hän ei tekisi niin. Kerrankin, kun hänellä on joku, jota rakastaa naisena.”

  
   Minulla on kylmä. Aivan liian kylmä, että se olisi totta. Jos tämä on absoluuttinen nollapiste, minä kuolen.
Aukaisen silmäni ja tajuan, mistä kylmyys johtuu. Makuuhuoneemme ulko-ovi on auki ja läpikuultavat, valkeat verhot hulmuavat tuulessa, jota hyinen syysyö huoneeseen tuo. Kuu mollottaa puolikkaana sysimustalla taivaalla, jota muutama tähti reunustaa. Tärisen ja pelko hiipii suoniini. James ei ole vierelläni.
Puen aamutakin ylleni ja astelen varovaisesti, taikasauvaani tiukasti puristaen ovelle, joka retkottaa auki vasten terassin kaidetta. Kuulen huutoa ja astun nopeasti ulos. Varpaitani palelee ja kirvelee, kun hyinen puu kohtaa pienet varpaani, mutta en välitä.
Näen heidät. Jamesilla on yllään vain t-paita ja kalsarit, Sirius taas on pukeutunut pitkään, mustaan viittaan ja huutaa juuri raivokkaasti jotain, mitä kuulen vain epäselvästi.
Juoksen alemmas pihaa, lähemmäs kaivoa ja alan hahmottaa huudosta sanoja.
”EI IKINÄ! EI – EI -”
”SIRIUS PERKELE! SINÄ ET MENE - ”
Saavutan heidät ja huomaan, kuinka Sirius itkee. Hän huutaa ja itkee, hän on niin helvetin sekaisin.
”Mikä hätänä?!”  huudahdan ja pysähdyn Jamesin lähelle. Sirius on kyyristynyt ja itkee koko keho täristen. Hänen laiha vartalonsa on kääntynyt viitan sisään. Hän itkee kuin pieni lapsi, itkee pois jotain, josta en tiedä mitään.
”Hannah paljastui kuolonsyöjäksi”, James kuiskaa niin hiljaa, että minun on vaikea erottaa sitä tuulelta. Aamutakkini heiluu tuulessa vasten pimeyttä, sen valkeat kuviot häilyvät sekaisina silmissäni. ”Hän yritti murhata Siriuksen äsken, mutta Sirius ehti suojautua. Hannahin oma loitsu kimpoutui häneen itseensä.”
En osaa sanoa mitään. Se kaikki tuntuu liian... epätodelliselta. Tuntuu, kuin en edes seisoisi siinä, missä seison. Tuntuu, kuin maa vain leikkii olemassaoloaan ja me olemme muovailtavia nukkeja suuressa maailmankaikkeudessa. Olen tyhjä ja vihainen, olen hajalla, mutta samalla liian järkyttynyt tajuamaan sitä. Eikä minun tarvitsekaan.

  Hän itkee vasten rintaani. Hän itkee vieläkin, mutta hyvin hiljaa. Tunnen vain, kuinka kyyneleet tulvivat rintaani ja valuvat rintojani pitkin alemmas. Hän tuntuu hyvin pieneltä sylissäni.
James meni korjaamaan jäljet. Hän aikoi hävittää Hannahin ruumiin ja tulla takaisin pian.
Tähän hetkeen ei mahdu muita. Tässä on vain minä ja Sirius. Tässä on vain me kaksi, hän ja minä. Minun poikani kummisetä, minulle rakas ihminen, kuin veli, minun aviomieheni veli. Minun Siriukseni.
Tässä on vain sitä, mitä ei koskaan ollutkaan. Tässä on surua, itseinhoa, vihaa, ikävää, pelkoa. Sirius itkee pois sitä kaikkea, mitä tuntee. Hän itkee pois pahaa oloaan, joka ei ehkä koskaan hellitä.
  Huomenna hän on tyyni. Hän on kova ja musta kuin kivi, tiedän sen. Hän itkee tänään ja huomenna suree niin hiljaa, ettei sitä kukaan kuule. Hän itkee huomisen jälkeen vain niin, ettei kukaan näe. Hän luulee, että voi parantua niin, mutta se ei ole totta. Hän on liian ylpeä ja itsenäinen, jotta osaisi pyytää apua, kun sitä tarvitsee.
   Hänen sormensa ovat puristuneet kylkiluideni kohdalle. Hän pitää hyvin tiukkaan kiinni, aivan niin kuin Harrykin. Hän pitää kiinni siitä jostain, mitä hänellä vielä on. Tulee aina olemaan.
  Hän ei ole puhunut mitään ainakaan tuntiin. Hän ei osaa sanoa mitään, hän ajattelee, että kaikki sanat ovat turhia. Ei mikään sana ole turha, Sirius. Kaikki sanat löytävät merkityksensä tuolta jostain, kenties kaukaa. Jostain, minne me emme ehkä koskaan näe. Ne ovat silti olemassa.

Itke vain. Minä istun tässä vaikka koko yön, jos tahdot itkeä.
Ei meillä ole enää mitään menetettävää. Onko? Onko suuntamme enää vain ylöspäin, vai vieläkö joudumme vajoamaan? Vieläkö joudumme kärsimään, vieläkö joudumme menettämään toivoamme? Vieläkö meiltä riistetään sitä, mitä me olemme taistelleet itsellemme kaikki nämä vuodet? Onko kilpemme vieläkin liian hauras suojaksemme, onko ihomme vieläkin liian arpinen? Onko mielemme vieläkin liian avoin, onko unissamme vieläkin liikaa painajaisia?

Onko täällä enää mitään, mihin tarttua?


  Siinä hän seisoo. Seisoo, kuin ei olisi ennen seissyt. Seisoo niin ylpeänä, niin selkä suorana, seisoo niin kauniisti. Seisoo, niin kuin minun vaimoni seisookin.
Hänen punaiset hiukset yltävät jo yli lapaluiden. Hän ei ole leikannut niitä. Ne on kiharrettu ja niihin on upotettu lumenvalkoisia kukkia, hyvin pieniä ja kirkkaita. Hänen kasvonsa ovat valkeat ja tiedän, että häntä jännittää, tiedän, että hän hieman pelkääkin. Ei se haittaa minua. Minä en pelkää, ja tällä hetkellä se riittää.
  Hänen pukunsa on yksinkertainen, sievä ja hento, niin kuin hän on itsekin. Hän ei kylläkään ole yksinkertainen, vaan erittäin monimutkainen nainen – nainen, jossa riittää tutkittavaa vielä moneksikymmeneksi vuodeksi. Silti hän ei ole vaikea, ei enää. Hänestä on tullut yksinkertaisen upea, yksinkertaisen kaunis ihminen.
Hänen silmissään on outo katse. Se on tietyllä tapaa onnellinen, onnellinen kuin lapsi nähdessään äitinsä – onnellinen, niin että vihreys hänen silmissään muuttuu tuhansiksi smaragdeiksi. Silti ne pelkäävät hieman, ne ovat varautuneet. Niissä on lopun alkua. Niissä on sitä, mikä tekee hänestä Potterin. Lily Potterin.
  Kun pudotan hänen sormeensa hopeasormuksen, en osaa ajatella järkevästi. Minulle ei tule ajatusta, että tässä se nyt on – tämä on totta. En ajattele, että hän on viimeinen minun virallisesti. En ajattele, että yhteinen elämämme alkaa tästä.
  Ajattelen, että hän ei tule koskaan olemaan täysin minun, enkä haluakaan sitä. Hän on niin erikoinen, ettei häntä voisi kokonaan koskaan omistaakaan. Se ei satu, vaikka joskus ajattelinkin, että hän tulisi olemaan vain ja ainoastaan minun. Tämä kaikki on typerää huomata alttarilla, mutta parempi kai myöhään, kuin ei milloinkaan. En tahdo vangita häntä, en tahdo katkaista hänen koskemattomia siipiään – en tahdo viedä neitsyyttä hänen sielultaan, siltä osalta, mihin en  ole koskaan kajonnut. En tule koskaan sanomaan, että sinä olet minun. Puolet hänestä on minulla, mutta hän saa pitää oman puolensa. Lupaan sen hänelle niin hiljaa, ettei kukaan kuule. Luulen kuitenkin, että Sirius kuulee. Hän kuulee aina kaiken.

  On Harryn ristiäiset, ja minulla on krapula. Oli elämäni huonoin idea juoda ristiäisiä edeltävänä iltana, ja sen olen kuullut ainakin viisikymmentä kertaa Lilyltä. Hän ei ymmärrä, että kaveria ei jätetä yksin pubiin. Ei varsinkaan, jos se kaveri tarjoaa koko illan.
Remus potee sydänsuruja. Siinä hän istuu, katselee jonnekin aivan muualle, kuin Harryyn. Vaikka hän maailman kaunein lapsi onkin, ymmärrän Remusta. Rakkauden hedelmän katseleminen tekee varmasti kipeää, kun on juuri menettänyt itse rakkautensa. Sen, jonka kanssa sitä rakkauden hedelmää ei koskaan voi tehdäkään. Ei enää.
Äiti itkisi nyt, jos näkisi. Jos hän näkisi minut ja Lilyn, jos hän näkisi Harryn. Hän itkisi onnesta. Enää hän ei kuitenkaan itke.

Lily pitelee Harrya sylissään niin hellästi, ettei mikään poikaa vain satuttaisi. Hänen kätensä ovat kiertyneet Harryn ympärille äidillisesti, kuin pirunnuora kohteeseensa. Jumalauta, että minä tulen joskus vielä kiittämään jotakuta heistä kahdesta.


  Minä tiedän, mikä minua odottaa. Minä tiedän, mikä ja kuka oven takaa on tulossa. Minä tiedän, että minä lähden tänään.
Enkä minä vittu osaa ajatellakaan muuta, että minun veljeni ei tehnyt sitä. Hän ei voinut. Hän on minun veljeni, helvetti! Veljet eivät petä.

Minun veljeni ei petä.

Hän tulee. Lily huutaa, minä huudan. He ovat turvassa. Vielä hetken. Mikään ei pysäytä enää mitään tai ketään, paitsi meidät. Ei siitä pääse mihinkään. Ei yhtään mihinkään.

Joskus umpikujat ovat niin omituisen lähellä.

Kuulen keskustelevani. Kuulen, kuinka yritän tappaa aikaa, yritän saada itseni koottua – yritän suojautua ilman mitään. Eihän minulla hölmöllä ole edes taikasauvaa kädessä, se jäi olohuoneen sohvallemme. Sohvalle, joka Lilyn mielestä oli liian suuri olohuoneeseemme. Sohvalle, jossa mekin joskus rakastelimme, suutelimme, riitelimme, nukuimme, katselimme matolla temmeltävää poikaamme.

Ei se ole surullista. Se on surullista, etten tule koskaan tietämään totuutta. Tekikö tämän meille minun veljeni, minun turvani?

En usko siihen, en todellakaan usko.

Hän tekee sen parin sekunnin kuluttua, tiedän sen. En halua pelätä. Minua pelottaa vain tietää, miten heidän käy. Minun vaimoni, minun poikani. Minun puhtaimmat käteni.

Näen vain pienen nanosekunnin ajan vihreää ja vielä pienemmän hetken tiedän vielä ajattelevani. Ei se rakkaus kuihdu pois, Lily.

Koskaan.





  Kuivien lehtien peittämä maa ratisee allani. Se kärsii, pelkää, kituu ja itkee. Olen niin painava heille, olen liian kova kenkineni.
Routa on aloittanut tehtävänsä. Se on alkanut jäädyttää maata, sen lehtiä, sen sammalia, sen kasveja – sitä kaikkea, mikä vielä elää.

  He asuvat kauniissa, keltaisessa paritalossa. Tiedän, että asunto on puiston puoleisempi, ja kurkkaamalla nurkan ylitse näen alaspäin viettävän, syystuulessa heiluvan puiston puineen, pensaineen ja penkkeineen. Kaukana eräällä puupenkillä istuu kaapuun pukeutunut nainen. Tiedän, että se on Sharon.
Matka ei ole pitkä, mutta tällä hetkellä se todella tuntuu siltä. Pitkältä ja uuduttavalta, kipeältä ja piinaavalta.
Hän kääntyy penkillään ja laskee huppunsa kasvojensa edestä. Hän on yhtä kalpea, kuin seitsemän vuotta sitten, yhtä kapeakasvoinen ja yhtä erikoinen kuin aina ennenkin. Hänen silmiensä alla lepäävät syvät varjot ja otsalla on pari ryppyä jo. Jo, vaikka me olemme vasta kaksikymmentäkahdeksanvuotiaita.
”Tiesin, ettet paina ovikelloa”, hän sanoo ja hymyilee. Hymyilee niin, että sinivihertävät silmät syttyvät eloon ja häivyttävät kaikki ne uurteet ja kuluneet kohdat, kaikki haavat ja arvet.
”Se ei sovi tyyliini”, sanon hänen pitkiin, mustiin hiuksiinsa halatessamme. Hän on harjannut ne kiiltäviksi ja suoriksi.
Istahdamme kylmälle penkille kumpikin pieneen mietteiden virtaan vajoten. Mietimme, miten voisimme aloittaa keskustelumme. Kyselemällä kuulumisia, sanomalla, että tänään on se päivä taas?
”Lokakuun viimeinen”, Sharon sanookin hiljaa, kuin lukien ajatukseni. Hän on aina ollut rohkeampi, kuten myös nyt.
”Niin. Päivä, jota vihaan”, sanon ja tunnen, kuinka ahdistun. Tunnen, kuinka olen vieläkin auki, liian auki. Olen puhunut tästä asiasta pariin otteeseen, mutta en tarpeeksi. En kykene vihaltani, en surultani, en ikävältäni.
Emme sano minuuttiin mitään. En tiedä, onko se jokin ilmoittamaton hiljainen hetki.
  Puistopolulla kävelee ruskeahiuksinen nainen, jolla on oranssi pipo päässään ja pitkä, roikkuva takki yllään. Hän selvästi toruu ranskaksi rattaissa istuvaa kiemurtelevaa, inisevää pientä poikaa. Poika huutaa jotain kielellään ja saa äitinsä selvästi turhautumaan. Hän lykkii rattaitaan rippein ottein meihin päin vilkaisemattakaan. Hänellä on ylevät, hienot kasvonpiirteet ja tummat silmät. Kauniit, tummat silmät, ne, joita en enää koskaan haluaisi katsoa. En koskaan haluaisi katsoa petturin silmiin.

Siinä me istumme kuin kaksi iänikuisesti elänyttä vanhusta, kaksi rainaista ihmistä, jotka ovat tulleet päiväkävelylle mietiskelemään elämän vääryyksiä ja ajan nopeaa kulkua. Sitä, kuinka ne lapsenlapset kasvavat niin nopeasti ja ilmakin on niin kylmä. Sitä, kuinka ne autotkin ajavat niin lujaa nykypäivänä.

Siinä me istumme, emmekä osaa sanoa mitään. Hiljaisuus on kaunis, ranskalaisen tuulen tahdittama. Syysilman kylmentämä, syyssateiden kastelema. Hauras.
 
Monien hiljaisuuksien jälkeen puhumme heistä. Puhumme toisiimme katsomatta, puhumme niin, etteivät muut kuule. Sharon myöskin kertoo, ettei ole kertonut Marielle mitään. Olen nähnyt tämän Marien kerran – hän on sellainen ihminen, jonka haluan pysyvän Sharonin vierellä. Silloin hänellä oli silmälasit, kalju pää ja hersyvä nauru. En minä mitään hänen puheistaan ymmärtänyt, mutta ei se silloin haitannut.

”Haluaisin joskus tavata Harryn”, Sharon sanoo yhtäkkiä. Hän katselee tummanharmaalle, sadetta enteilevälle taivaalle.
”Niin minäkin”, sanon huokaisten, ”mutta en tiedä, uskallanko. Hän kuulemma näyttää aivan Jamesilta. En varmaan kestäisi sitä.”
”Kestävyyttä voi kehittää”, hän sanoo hymyillen pienesti.

En sano mitään. Mietin vain, kuulevatko he puheemme. Kuulevatko he, että kaipaamme. Kuulevatko he, että jos voisimme, kääntäisimme aikaa ja tekisimme kaiken toisin.
Kuulevatko he, että rakastan heitä?
Kuulevatko he, että olen yhä heikko. Olen yksinäinen.
Kuulevatko he, että he kuuluivat ihmisiin, joista en olisi halunnut koskaan päästää irti? En olisi halunnut päästää irti Peteristä, en Siriuksestakaan. En, vaikka hän teki, niin kuin teki.

Käteni puristuvat yhteen, ne tuntuvat niin kovilta ja kylmiltä. Ovatko murhaajan kädet tällaiset? Minä murhasin jotain itsessäni, mitä en olisi halunnut.

”Tule Remus, haluan näyttää sinulle jotain.”

Heidän kotinsa on kaunis ja omaperäinen. Niin kuin he kaksi ovatkin. Niin kauniita, niin erilaisia, niin tähän maailmaan kuulumattomia.

Heidän olohuoneen seinällään on suuri maalaus. Maalaus, jota katsoessani pieni kyynel tipahtaa poskelleni, enkä vaivaudu pyyhkimään sitä pois. Mitä sitten, jos suren vieläkin?

Siinä he ovat. Sharon on maalannut heidät halaamaan toisiaan niin, että Lilyn punaiset hiukset kiertyvät Jamesin käsiin. Heillä on päällään vaaleat, harsomaiset vaatteet. Enkeleitä.
  Lily on sulkenut silmänsä ja James taas katsoo suoraan jonnekin, minne en näe. Taulu on liikkumaton, jästien taulu, mutta hyvä sellaisenaan. Täydellinen sellaisenaan. Täydellinen, koska en haluaisi nähdä heidän liikkuvan ja heiluttelevan. He ovat liian kaukaisia sellaiseen, liian menneitä. Liian kaukaisia, liian upeita.

Liian rakkaita meille kaikille.

Enkelimme.

Kuka sanoikaan, etteivät punapäät pääse taivaaseen?

Sharon kysyy, mille nauran, mutta nyt minusta tuntuu, että jos Lily olisi siinä vierelläni, hän virnistäisi pirullisesti ja nipistäisi minua kädestä. Sitten hän hulmauttaisi tukkansa ja menisi menojaan.



Ikävä on se, joka jätä ei rauhaan
Väärin oli kaikki

Olen ymmärtänyt nyt sen, mitä on oikeus

Eikä sitä ole

Olen ymmärtänyt nyt sen, mitä on rakkaus

Sitä on

Te olette aina täällä

Ikävöiden, Sharon Parkinson


Kuin juuret maan
Kuin säteet auringon
Kuin tahra veren

Olette te, aina yhtä ikuisia

Aina yhtä läsnä
Aina yhtä kanssa

Tuomio jaettiin, teidät pois lähetettiin

Ikävöiden, Cassandra, Freddy, Elle ja Jack Brown


En tehnyt sitä, en ikinä
Sinä tiedät sen, veljeni

Ikävöiden, Sirius Black


Kaikki on kuin eilen, eilen, jolloin teidät tapasin

Sanottavaa ei ole, lauseita ei ole

Tämä ei lopu koskaan.

Ikävöiden, Remus Lupin





The Crash - Thorn In My Side


The stable hands waving away this stormy affair
Like we wouldn't care
The stable hands tearing away this thorn in my side
You by my side

But I know, when you're not around here
I am gonna fall, I am gonna fall
If you're not around here
I am gonna lose, I am gonna fall

Talking away but thinking in rhymes

The stable plans fading away this Bonnie & Clyde
You by my side

Hey please don't bring me down

If you're not around here
I am gonna fall, yeah I am gonna fall
If you're not around me
I am gonna lose, yeah I am gonna fall

When will you turn around?
Hey when will you turn around to me?
When will you turn around to me?
Hey please don't let go
'Cause I'm still holding on

If you're not around here
I am gonna fall, yeah I am gonna fall
If you're not around me
I am gonna fall, yeah up against the wall
I am gonna lose, yeah I am gonna fall

10. luku

Kymmenes luku -          Miten lasinpuhaltajan hengähdys katoaakaan ilmaan


Siellä hän lentää. Siellä hän liitelee, kaartelee, kiemurtelee, viskoo, heittelee, huutaa, ärjyy, hurraa, nauraa... Hänen paikkansa on siellä. Välillä hän katsahtaa minuun hyvin nopeasti, tietäen, että istun toisiksi ylimmällä katsomorivillä oikeassa nurkassa. Hän tietää minun olevan täällä ja aina välillä vilkaisee minuun nopeasti. Silti se katse riittää minulle paremmin kuin hyvin.
”Tunnelma alkaa käydä harvinaisen kuumaksi ja kiihkeäksi! Peli on likaisempaa kuin aikoihin, mutta se sellainen on yleisesti kuulunut Rohkelikon ja Luihuisen välisiin peleihin! Nyt kuljettaa Parkinson – Potter – Patapalo – Potter – JA MAALI! ROHKELIKON HYVÄKSI TILANNE 180 – 170! TILANNE ON ERITTÄIN TIUKKA JA MITÄ VAIN VOI TAPAHTUA!”
Jamesin kasvoilla kiirii huojentunut hymy, onnellinen mutta silti niin huolestunut. Sirius heittelee mailaa käsissään vielä hetken, ennen kuin Luihuisen ainoa tyttö Daniela Queen nappaa kaadon ja ryhtyy kuljettamaan sitä taakseen syljellen kohti McBulbeyta, joka pomppii salkojen välissä kuin tuli persuksensa alla.
  Se Queenin maali jäi heidän viimeisekseen.

  Välillä on vaikea juhlia, kun tietää tulevan. Tietää huomisen, tietää sen koitokset ja tietää, kuinka sydäntä murretaan taas. Tietää, kuinka viha painaa päälle, tietää, kuinka kädet puristuvat toisiin ja kyyneleet vaihtuvat toisiin. On kuitenkin niin helppoa eksyä onnellisiin katseisiin, nauraviin suihin, hurraaviin huutoihin, huolettomiin silmiin. On niin helppoa ajatella, että voi juhlia koko yön huolehtimatta mistään. On niin helppoa valua ajan juoksevaan virtaan ja nauttia hetkestä – vain hetken. Toisen hetken tullessa mieltä painavat taas huolet, surun kylmät tuulahdukset. On niin helppo kellua typerässä onnellisuudessa, ajan lyhyessä ja niin heikossa verkossa.

  Kellon lyödessä kaksi Sirius lähti kipuamaan portaita ylös, vilkaisten minuun ja Jamesiin kuin muistuttaen, että huomisesta tulisi raskas. Kuin tahtoen sanoa minulle, että toisin Jamesin nukkumaan vielä tämän yön aikana. Niin, ettei hän joutuisi kitumaan yhtään, kauniisti kuin lapsi vain nukahtaen.
”Haluatko, että tulen viereesi nukkumaan?” kuiskasin Jamesin pehmeään korvaan ja näin, kuinka hänen väsyneille kasvoilleen syttyi pieni, yritteliäs hymy. Tuli veteli viimeisiään arinassa, muutama tyyppi notkui vielä pöytien luona tai yritti etsiä ruokavadeilta murusia. Tunnelma oli rauhoittunut, hyvin raukea, hyvin tyytyväinen.
”Arvostaisin sitä kovasti, mutta minun on pakko pärjätä yksin”, James sanoi ja nosti kätensä punoittavalle poskelleni. Näin, kuinka viimeiset elävät liekit tanssivat hänen silmissään.
”Miksi?” kysyin kuin pieni lapsi, haluten turvaa ja suojelua. Haluten jakaa peiton jonkun kanssa ja kuulla tuutulaulun.
”Minusta vain tuntuu siltä. Sitäpaitsi sinun täytyy saada nukutuksi, minun vieressäni siitä ei kuitenkaan tulisi mitään”, Jamesin äänessä leikki ilkikurisuus, kun hän kiersi kätensä takapuolelleni. Niin hän teki aina, kun alkoi puhua rivouksia.
”Hyvä on. Hyvää yötä”, sanoin ja laskin huuleni hänen kosteille, lämpimille huulilleen.
”Hyvää yötä, pikkuiseni.”

Hänelle olin niin tavattoman pieni, pikkuinen Lily. Kun hän sanoi pikkuinen, tunsin itseni tärkeäksi, suojelluksi.
Hänen pikkuisensa.

”Nämä kaksi ihmistä, aviopari, isä ja äiti, ystävät, aurorit – he ovat poissa ja se on väärin. Vääryys on kuitenkin aina läsnä, emmekä me voi muuttaa kohtaloa. Jos tämä oli heidän kohtalonsa, kohtalo on hyvin epäoikeudenmukainen. Ajatus siitä, että he eivät enää koskaan tule toimistooni, etteivät he enää koskaan ota kiinni yhtään kuolonsyöjää tai etteivät he enää koskaan sano minulle, kuinka fiksu poika heillä on, on kauhea. Koko auroritoimisto on tällä hetkellä hyvin tyhjä ja musta, kuin musta aukko avaruudessa – kaikki tietävät, että jotain puuttuu, jotain, mitä ei saa koskaan korvatuksi. Charlus ja Dorea Potter olivat parhaimpia työntekijöitäni ja heidän muistonsa säilyy aina puhtaana ja urhoollisena. Heidän uhrautumisensa ja kykynsä luottaa ja uskaltaa, oli uskomaton. Minä kuitenkin tiedän, että heistä jäi yksi erittäin elävä muisto. Heidän poikansa James.
”En tiedä muistatko sinä James, mutta kun näin sinut ensimmäisen kerran, sanoin sinulle heti, että sinusta tulee vielä yhtä upea aurori kuin vanhempasi. Äitisi laittoi juuri pöytää koreaksi – oli kevät vuonna 1969. Sinä olit juuri täyttänyt yhdeksän ja näytit isäsi ostamaa leluluutaa. Sanoit, että et tahtonut auroriksi vaan huispaajaksi. Isäsi hymyili ja käski sinut ruokapöytään. Koko päivällisen ajan yritit udella minulta sitä, paljonko kuukausituloni olivat.
”Vaikka aika kulkee kuin siivillä ja se laskee sisäänsä niin kivisiä teitä kuin onneakin, eräät muistot eivät koskaan unohdu. Charlus ja Dorea Potterin elämä vanhempina ja auroreina toi tähän maahan paljon hyvää – heidän ansionsa työssään ja hieno jälkikasvunsa. Charlus sanoi minulle aina, että mieluummin kuolisi sauvasta kuin kituisi sairaana sängyssä. Hän kuoli yhtä kunniallisesti kuin oli varmasti toivonutkin.
”He olivat niin täynnä elämää. Uskon jossain sisimmässäni, että he olivat onnellisia lähtiessään. He olivat täyttäneet tehtävänsä, olleet uskollisia – olleet niin tavattoman upeita ihmisiä. He olivat kasvattaneet hienon pojan ja tietäneet, että hänellä oli kaikki hyvin. He varmasti tiesivät saavansa olla yhdessä ikuisesti, vaikka ikuisuuteen onkin niin vaikea uskoa.
Charlus ja Dorea, me jäämme kaipaamaan teitä, teidän sanojanne, teidän lämpimiä halauksianne, teidän muistoanne. Aikanne lähteä oli väärä, mutta tie, jonka tulette kulkemaan, on teille yhteinen, ikuisesti teidän. Tiedämme kaikki, että olette onnellisia missä ikinä olettekin. Tiedämme, että tekonne eivät unohdu koskaan.
”Kiitos näistä kahdestakymmenestä yhteisestä vuodesta. En muista, olenko koskaan kiittänyt teitä niistä ja nyt se varmaan on liian myöhäistä, mutta kuten Dorea aina sanoi, aina voi yrittää. Teidän tyhjä, valkea hautanne on kaunein koskaan näkemäni.”
  Auroritoimiston päällikkö Hermes Dellington kuivaili silmiään mustaan nenäliinaansa ja asteli paikoilleen. Hänen vierellään istui rehtori Dumbledore tyhjät silmät eteensä tuijottaen. Oli outoa nähdä Dumbledore niin surullisena, niin haikeana – niin tavattoman tyhjänä. Ilman kyyneltäkään, mutta ilme niin murtuneena ja hakattuna.
Oli Jamesin vuoro. Hänen puheensa oli lyhyt, mutta Dellingtonin jälkeen paljon sisukkaampi, paljon merkitsevämpi. James ei katsonut minuun, nousi vain ja asteli selkä suorana salin eteen. Hänen silmänsä punoittivat ja hän näytti maahan lyödyltä, mutta niin mieheltä. Mieheltä. Siltä mieheltä, jota minä rakastin ja joka juurikin yritti olla suvunsa viimeinen vesa. Ylpeä, urhea suvunjatkaja.
”Meitä on enää hyvin vähän. Olen tämän alueen viimeinen velhoksi syntynyt Potter. Se kunnia ei säry koskaan, se on yhtä kestävä kuin vanhempanikin. Yhtä vahva kuin heidän muistonsakin”, James aloitti vahvalla, mutta silti niin heikolla äänellä. Hänen silmänsä katsoivat jonnekin hyvin kauas, hänen kätensä tärisivät pienesti ja hartiat olivat niin upean leveät siinä uudessa mustassa juhlakaavussa. Hän ei itkenyt enää, mutta minä itkin. Minä itkin, kun hän oli niin tavattoman samannäköinen takanaan kuvissa hymyilevien vanhempiensa kanssa. Yksi hyvä puoli hautajaisissa oli – sai luvan itkeä ilman, että kukaan tuli kysymään, miksi itkettää.
”Vaikka vanhempani olivat paljon poissa, en koskaan sanonut, että vanhempani eivät välittäisi. He rakastivat ja minä rakastan. Yhä, kokoajan. Välillä ajattelen, että jokin korkeampi voima vain kiusaa minua ja tahtoo satuttaa, mutta minä olen aina tiennyt heidän työnsä riskit. Lapsena minä en koskaan nukkunut, ennen kuin he tulivat. He tulivat väsyneinä, mutta he tulivat. Tänään he eivät tulleet.
”Se suru joka kokoajan painaa, ei ole vielä hellittänyt, enkä tiedä, milloin se hellittää. Aina kun olin surullinen, äidilläni oli tapana tuoda minulle lämmin lasillinen maitoa ja pari kaurakeksiä. Hän sanoi, että suru lähtee kyllä pois kun on lähteäkseen.
”Kaiken tämän keskellä minä silti tunnen heidät. Tunnen isäni kovat kädet ja äitini kiharat hiukset. Tämä kaikki painaa minut maahan, mutta toivon, että joskus vielä nousen maasta vahvana, yhtä vahvana kuin he olivat.
”He olivat maailman parhaimmat vanhemmat.”
James itki hiljaa, niin hiljaa, ettei kukaan muu kuullut sitä. Hän itki pois ikäväänsä, itki pois tuskaansa. Henkistä tuskaa, joka on niin paljon pahempi kuin mikään fyysinen kidutus.
Hän tuli minun ja Siriuksen väliin. Hän kietoi kätensä meidän käsiimme ja tuijotti vanhempiensa hymyileviä kuvia. Voi kuinka kauniit mustat, kiharat hiukset Dorealla oli ollut ja kuinka ruskeat silmät Charlus oli omistanut. Kuinka hyvin Dorealle sopi hänen hymykuoppansa ja kuinka Charlus hymyili juuri niin kuin James. Kuinka he olivat olleet täynnä elämää, täynnä haasteita.

Tämä suru meit' painaa,
se meidät unholaan kiidättää
Se ei jätä rauhaa, se ei anna tilaa
Se kokoajan muistuttaa ja ah –
meidät niin suremaan saa

Unholan isäntä, avaa oves'
Avaa kätesi ja päästä meidät luokses'

Muisto vain jäi, kova ja karhea kuin hammas hain
Se sydänt' silti lämmittää
On aika uskomaton
On tuuli lämmin mennyt jo
Se meidät niin suremaan saa

Unholan isäntä, avaa oves'
Unohda pahat tekomme ja päästä meidät luokses'

Anna heille rauha olla, anna meille rauha unohtaa


Sali hiljeni. Pianistin nenänpäällä keinuivat hänen liikkeidensä tahtiin kyynelhelmet, yhteislaulun kaiku jäi soimaan päähäni. James ei ollut laulanut, hän oli vain kuunnellut ja itkenyt hiljaa. Tiesin, ettei hän itkenyt viimeistä kertaa, mutta tämä oli hyväksi hänelle. Oli hyvä saada itkeä julkisesti, tuntea poltteleva tuska vielä kerran ja siirtyä sitten unohtamisvaiheeseen.
  Minä tiedän, että ennen hautajaisia koko tapahtuma tuntuu hyvin vieraalta, kiduttavalta. Tuntuu kauhealta olla paikassa, jossa muisto koskettaa kokoajan ja jonne ihmiset ovat kerääntyneet itkemään ja muistelemaan. Silti se tapahtuma on siirtymisriitti hyväksymiseen. Hyväksymisen jälkeen tulevat ilo ja onni, myöhemmin unohtaminen. Vielä joskus myös itku, mutta niin pieni itku, että se ei enää satu. Ihminen voi parantua surusta ja minä olen parantunut. Minun rakkaani tulee parantumaan myös, minä nuolen hänen haavansa ja sivelen umpeen. Minä kudon ja tikkaan niin kauan, että hän on taas ehjä.

  Hautajaisten jälkeen menimme kolmestaan Vuotavaan Noidankattilaan ennen kuin meidän tulisi ilmaantua Tylyahoon. Sirius ja James tilasivat tuplatuliviskit, minä tyydyin teehen. Tunnelma oli hauras ja rikkinäinen.
”Perinnönjakotilaisuus on ensi viikon lauantaina”, James huokaisi ja hörppäsi viskiään. Tiesin, että se poltteli, mutta James ei tuntunut edes huomaavan sitä. Hän näytti niin ihanalta kaavussaan, sekaisen tukkansa ja murtuneiden kasvojensa kanssa.
Sirius nyökkäsi ja otti pitkän huikan lasistaan ja irvisti. Hänen silmänsä punoittivat vieläkin ja tavastaan poiketen hän antoi hiustensa roikkua poskiansa pitkin.
”Toivottavasti minulle ei ole jätetty mitään”, Sirius huokaisi ja nojasi leuallaan käteensä. Hänen leukansa rypistyi vasten kämmentä, hänen suunsa mutristui ja hänkin näytti niin... vaurioiselta. Hankalalta, vaikealta.
”On varmasti. Äitihän pelotteli sinua silloin, että jättää sinulle perinnöksi sen suvussa kulkevan rukin, kun oli kyllästynyt ikuiseen vaatteidesi paikkailemiseen”, James sanoi ja vaikka hän ei hymyillyt, hänen ääneensä tulvahti jo pieni ripaus lämpöä. Pieni liekki tulevasta parannuksesta.
”Ai niin”, Sirius hymähti ja kiskaisi loput tuliviskit kurkustaan alas. ”Tuntuu silti niin väärältä, jos he ovat jättäneet minulle jotain. Eiväthän he edes olleet minun vanhempiani. Sekin tuntuu väärältä, että he eivät olleet. Helvetti minä inhoan käyttää imperfektiä!”
”Se on pakko”, James huokaisi ja seurasi esimerkkiä juoden lasinsa tyhjäksi. Hän yskäisi ja kakoi hieman. Hän ei puhunut muuta, kolmen sanansa jälkeen hän vaikeni hyvin syvään hiljaisuuteen.     
  Vadelmatee lämmitti mukavasti rintaani, muttei tarpeeksi. Se piti edelleen tietyt kohdat ikijäässä, yrittämättäkään kajota niihin. Kai se pelkäsi sitä urakkaa, joka siitä koituisi. Ehkä kaikki ne lämpimät aineet yhteensä vuosien varrella saisivat pintakerroksen muuttumaan vedeksi, mutta ikijää oli aina ikijää – mikään ei lämmittänyt koskaan tarpeeksi. Olin itse Alaska.
Voi helvetti.

  Kaikkoontuessamme James puristi minusta niin lujaa, että se sattui. Vaikenin, en inahtanutkaan. Hän ei päästänyt irti edes kävellessämme Tylypahkaan vievää polkua.

Pidä kiinni niin kauan, että maa sortuu jalkojemme alta. Niin kauan, että aika jättää meidät jälkeensä. Pidä kiinni vielä, kun minulla on kädet, joista ottaa kiinni. Kunpa ne pysyisivät niin puhtaina loppuun saakka, niin, ettei mikään niitä koskaan tahraisi.


”Tule, jaksat kyllä”, McGarmiwan ääni oli pehmeä, äidillinen. En ollut koskaan ennen kuullut niin lempeää ja kaunista sävyä hänen äänessään, kaikki se kovuus ja tiukkuus oli poissa. Hänen kasvoillaankin lepäsi lempeä ilme, mutta huolestuneisuutta ei voinut peittää millään. Hän näytti niin stressaantuneelta, kuten lähes jokainen nykyään.
Jules istui syvään huokaisten pehmeälle sohvalle ja laski päänsä sen selkänojalle. Hän laski kätensä sydämensä päälle, sulki silmänsä hetkeksi kivusta ja hymyili sitten pienesti.
”Muista kuitenkin herra Tomphton, että kaikki rasitus on ehdottomasti kiellettyä. Muista ottaa lääkkeesi ja koittaa opiskella kaikesta huolimatta. Sinä olet vahva poika”, McGarmiwa laski laihat, kalpeat sormensa Julesin pienille hartioille ja hymyili pienesti, hieman pingoittuneesti. Silti hyvin hellästi.
”Ja teiltä muilta odotan, että Jules saa oman rauhan halutessaan, mutta myös seuraa halutessaan. Tämä sairaus ei ole tarttuva. Muistakaa myös, että olisi hyvä, jos joku voisi auttaa häntä esimerkiksi liikkumisessa, mikäli se joinain aamuina on vaikeaa. Näinä aikoina kaikkien on pidettävä yhtä”, McGarmiwan silmiin liikkui taas sitä kovaa särmää hänen tuijottaessaan haukkamaisesti oppilaisiin. Kaikki nyökyttelivät ja inahtelivat hieman tietämättä, mitä sanoa.
”Et viitsisi, professori. Saat tuon kaiken kuulostamaan niin työläältä”, Jules hymyili tummanpunaisilla huulillaan ja nyökkäsi. ”Minä pärjään kyllä.”
”Hyvä.”
Sen sanottuaan McGarmiwa asteli ulos muotokuva-aukosta antaen ihmisille pienen happireiän puhua.
”Tervetuloa takaisin”, Sharon sanoi halatessaan ystäväänsä. Jules näytti kipeältä ja hauraalta yhä, mutta selvästi hän oli ainakin melkein yhtä paljon tolpillaan kuin aina ennenkin. Ennen, kun kaikki oli ollut niin hyvin. Niin helvetin hyvin, niin helvetin valkeaa ja veretöntä. Vihasin niitä tummia veripisaroita valkeassa hangessa.
”Ette usko, kuinka kiva oli tulla takaisin. Kova sairaalasänky ja kylmäkätiset hoitajat alkoivat jo kyllästyttämään”, Jules hymyili ja puristi kättään Sharonin kädessä. Kaksi pientä ja kovaa kättä, kaksi kättä niin yhteenkietoutunutta. Kaksi kättä täynnä voimaa, täynnä kyyneleitä. Täynnä haudattuja muistoja ja tarkoituksia. Täynnä toisiaan, täynnä elämää.
Rakastin heitä. Rakastin Julesin tummia huulia ja Sharonin silmiä, jotka toivat mieleeni jonkun kauniin paratiisin meren. Sinivihreän, auringossa paistattelevan lämpimän veden, sen raikkauden ja puhtauden.
Rakastin Cassin hiuspehkoa ja pyöreitä poskia, rakastin Freddyn hersyvää naurua ja hieman ulkonevia korvia. Rakastin sitä, kuinka Cass ja Freddy hieroivat neniään yhteen inuiittien tapaan ja nauroivat. Rakastin sitä, kuinka erilaisia he olivat.
Rakastin Siriusta. Rakastin sitä, kuinka hän sanoi minua muoriksi, rakastin sitä, kuinka hän sai minut aina ärsyyntymään ja heti perään nauramaan vatsani kipeäksi. Rakastin sitä vaikeutta ja tiettyä pelkoa hänessä. Hän oli niin... jossain pohjalla. Räpiköi siellä ja pääsi hetki hetkeltä ylemmäs. Rakastin sitä, että hänen nimensä oli Black.
Rakastin Remusta. Rakastin hänen toverillisuuttaan ja salaisuuttaan. Rakastin sitä, että hän ei tiennyt minun tietävän. Rakastin niitä väsyneitä kasvoja ja sisäänpäinkääntynyttä ilmettä.
Rakastin Peteriä. Rakastin sitä, että hän oli välillä hieman hidasjärkinen ja typerä, mutta hän osasi myös olla hyvin fiksu. Hänellä oli hienoja ajatuksia. Rakastin sitä, kuinka hän punastui ja mutisi häpeissään Siriuksen sanoessa jotain, mitä ei minulle olisi pitänyt kertoa.
  Rakastin kaikkea tätä. Rakastin heitä. Rakastin sitä, että pohjoistuuli puhalsi vuorilta ja sai hiukseni pöllyämään vasten Jamesin rintaa. Rakastin sitä tapaa, jolla hän piti minua hellästi. Hän piteli minua kokoajan, kuin pelkäisi minun olevan lasista. Kai minä olinkin. Kai me kaikki olimme.
Me olimme haavoittuvaisia. Emme ehkä tarpeeksi rohkeita, emme ehkä tarpeeksi lojaaleja. Me kuitenkin yritimme. Me yritimme kokoajan, yritimme löytää mustuudesta jotain valkoista. Yritimme löytää hautausmaalta eläviä ja pahuudesta jotain hyvää. Me yritimme ja minusta se oli jo hienoa. Se, että emme koskaan heittäneet hanskoja tiskiin ja lähteneet yksin pimeyteen, me menimme sinne aina yhdessä hanskat kädessä. Me menimme sinne aina pieni naurunvire kasvoillamme, kenties kyyneleet poskillamme, mutta menimme kuitenkin. Eikö se kerro jo aika paljon meistä?

  Jamesin vasemmalla lantiolla oli pitkä arpi. Sivelin kättäni siinä ja ajattelin, että ehkä se parantaisi. Vaikkei fyysisesti, niin edes henkisesti. Kynttilöiden kajastuksessa hänen ihonsa näytti silkinpehmeältä, niin polttelevalta. Kauniilta. Hänen vartalonsa oli myös niin kaunis, että jos vain osaisin piirtää, piirtäisin sen. Piirtäisin sen heti Sharonin solisluiden kylkiluiden vierelle. Piirtäisin jokaisen lihaksen, jokaisen luun ja jokaisen jalkakarvan. Alastomana hän näytti niin upealta. Kunpa hän ei koskaan pukisi päälleen.
”Lily, oletko sinä lasinpuhaltajan tyttö?”
”Olen.”
Hän hymyili painaessaan päänsä viereeni. Hänen partansa oli suloisesti sekaisin, se pieni tuppo mustia haihtuvia. Silitin sen sileäksi ja pehmeäksi.
”James, onko sinulla vielä ruostevaurioita?”
”On, mutta nyt ne näyttävät hyviltä. Ei se ruoste olekaan niin rumaa, kuin luulin. Minusta se näyttää hyvältä. Tiedätkö miksi? Sinä olet kanssani ja kaunistat kaikki ruostevaurioini komeiksi. Kun sinä seisot kanssani, kaikki arvet huutavat hoosiannaa ja jokainen itketty kyynel unohtuu. Jonnekin kauas.”
”Tiedätkö, että onko niillä kyynelillä karttaa takaisin?”
”On niillä. Ne tulevat sitten, kun ovat valmiita palaamaan. Sinun kyyneleilläsi on todella hyvä kartta. Kompassikin varmaan löytyy. Niillä on ikävä sinun sammalpeittoisiin silmiisi.”
Hän nukahti. Kuiskasin niin hiljaa, kuin vaan uskalsin: Minä rakastan sinua.

Maailman imelin ja kulutetuin lause, mutta oikealla hetkellä maailman kaunein. Maailman tarkoituksenmukaisin. Maailman tärkein.


  Jalkani tärisevät. Ne eivät halua astua keskellä salia ja näyttää yhtään mitään. Sillä hetkellä minusta tuntuu, ettei minulla ole mitään näytettävää.
Kukkaköynnökset katossa pudottavat paljaille olkapäilleni ruusunpunaisia kukan terälehtiä. En tiedä, mistä kukasta ne ovat peräisin. Periaatteessa tiedän tästä maailmasta hyvin vähän.
James seisoo keskellä poikien rivistöä ja tuijottaa. Hän ei hymyile – hänkin taitaa täristä pienesti. Rehtori Dumbledore puhuu, mutten tajua hänen puheestaan mitään. Minä näen vain Jamesin, jonka hiukset ovat ensimmäistä kertaa päätä myöten  - tosin kolmen eri taian jälkeen, mutta ovatpahan kuitenkin. Hänellä on upouusi sysimusta silkkikaapu, joka saa hänen hartiansa näyttämään upeilta, hänen mustan tukkansa ja silmänsä korostumaan värissään. Hän leikkasi eilen partansakin, vaikka yritin estellä. Hän näyttää jotenkin... tyhjältä ilman sitä seksikästä viettelijää, mutta aivan yhtä hyvältä.
   Sirius katsoo minua ja hymyilee. Hän sanoi tänään aamulla, että olen kaunis. Meinasin alkaa itkeä, mutta onneksi Cass pelasti tilanteen.
He kaikki ovat niin komeita. He kaikki neljä näyttävät neljästään niin yhdeltä kokonaisuudelta. En tiedä, ajattelevatko he meistä kolmesta samoin. En ole koskaan kysynyt. On niin paljon asioita, joita en ole vielä kysynyt.
Cass tönäisee minua hieman ja tajuan, että minun on liikuttava. James kävelee jo minua kohti, leveästi hymyillen. Niin leveästi, että minua alkaa naurattaa. Hän sanoi kuudennen luokan lopussa, että joskus haluaisi vielä tanssia kanssani kaikkien edessä niin, että muut kalpenisivat kateudesta. Hän ei sanonut mitään päättäjäistanssiaisista, mutta totta kai minä olin arvannut.

Hän sai haluamansa.

Sharon alkoi itkeä kun aloitustanssimme loppui. Näin hänen viimeksi itkevän, kun Jules oli sairaalassa. Hän itkee nykyään niin harvoin.

”Kova ämmä”, kuten Sirius joskus sanoi.

Sitä hän on. Sitä me kaikki olemme. Sopivista kohdista kovia ja sopivista pehmeitä.




Death Cab For Cutie – I Will Follow You Into The Dark


Love of mine some day you will die,
But I'll be close behind.
I'll follow you into the dark.

No blinding light or tunnels to gates of white;
Just our hands clasped so tight,
Waiting for the hint of a spark.
If heaven and hell decide,
That they both are satisfied,
Illuminate the no's on their vacancy signs:

If there's no one beside you,
When your soul embarks;
Then I'll follow you into the dark.

In Catholic school as vicious as Roman rule,
I got my knuckles bruised by a lady in black,
And I held my tongue as she told me,
"Son, fear is the heart of love."
So I never went back.

If heaven and hell decide,
That they both are satisfied,
Illuminate the no's on their vacancy signs:

If there's no one beside you,
When your soul embarks;
Then I'll follow you into the dark.

You and me have seen everything to see;
From Bangkok to Calgary.
And the soles of your shoes are all worn down;
The time for sleep is now.
It's nothing to cry about,
'Cause we'll hold each other soon.
In the blackest of rooms.

If heaven and hell decide,
That they both are satisfied,
Illuminate the no's on their vacancy signs:

If there's no one beside you,
When your soul embarks;
Then I'll follow you into the dark.
Then I'll follow you into the dark.

9. luku

Yhdeksäs luku -         Annat toivon siitä, mikä nukkuu vuorten solassa


Se sokaisi, vaikkei ollut edes kirkas. Sitä vain ei ollut näkynyt pitkiin aikoihin, ei moniin viikkoihin – se oli uinunut vaipassaan kaukana meistä ja meidän silmistämme. Nyt kun se näkyi, se sai kasvoni nuortumaan kymmenellä vuodella, kaikki stressin tuomat uurteet katoamaan ja silmäni väräjöimään sen kauneudesta ja tuomasta piristyksestä.
Se keskipäivän kirkas auringonpaiste lämmitti syvempää kuin iholta.
   
  Päivät olivat madelleet torstaihin. Oli kulunut viisi päivää siitä, kun Jules oltiin viety Pyhään Mungoon ja neljä uuvuttavaa päivää siitä, kun James ja Sirius olivat lähteneet. Välillä huomasin, että aika oli kulunut kuin horroksessa – odotus, vaihtuvat mielialat ja epätietoisuus painoivat kehoa ja mieltä ja usein tajusin, että elin aivan omissa maailmoissani syvällä jossain ja sain monia huhuiluja läsnäolijoilta. Uppouduin helposti eiliseen, huomiseen ja kaikkeen, mikä ei seissyt ympärilläni.
  Leikkasin Deaninlaakson mungerolta sen kuivuneet lehdet pois ja silppusin ne messinkisellä nuijalla. Rutiinit helpottivat oloani – minun ei tarvinnut velloa tekemättömyyden syvässä vaipassa etsiskellen vastauksia filosofisille mietteilleni, ei tarvinnut hukkua turhuuteen. Tunsin olevani jollain tapaa mukana arjessa, kun aamuisin heräsin, oppitunneilla ahersin ja iltaisin painoin pääni tyynyyn.
Niin, yöt olivat pahimpia. Silloin en voinut tehdä mitään järjellistä, sellaista, mikä kuluttaisi aivojani niin, ettei siellä olisi tilaa enää muulle. Silloin olin ainoastaan ja vain itseni ja ajatusteni varassa – uni pelasti minut onneksi useimmiten, mutta oli myös öitä, jolloin olin karkottanut unen ja jäin vangiksi ikävälle, mietelmilleni. Pohdinnoille, muistolleni. Kaikelle.
  Työparini, Korpinkynnen Alexander Swatt, vilkuili minua kokoajan hermostuneesti. Hänen vaaleat enkelinkiharansa kaartuivat korvien taakse ja harmaat silmät yrittivät luoda minuun kontaktia. Epätoivoista. En halunnut hänestä yhtään mitään, minua ei kiinnostanut hänen sanansa, tekonsa, katseensa – minua ei kiinnostanut, vaikka hän kokoajan muka vahingossa kosketti minua jostain – kädestä, selästä, hiuksista... Hän tietyin väliajoin kehui jotain ominaisuuttani, hyvää tapaani käsitellä kasveja, hiusteni väriä ja jästisyntyisyyttäni. Hän kaiketi kuvitteli, että meillä oli paljonkin yhteistä ollessamme kummatkin jästiperheestä. En viitsinyt olla hänelle tyly, mutta välinpitämätön en voinut olla olematta. Ne pyöreähköt kasvot syttyivät aina melkein tuleen onnesta, jos vaikka vain hymyilin hänelle tai sanoin jotain muutakin kuin 'niin', 'joo', 'ei'. Täytyi minun toki myöntää, että hän oli ihan mukiinmenevän näköinen pituutensa ja hiustensa vuoksi, mutta se tapa, jolla hän kokoajan ahdisteli minua, oli hyvin luotaantyöntävä.
  Siivoillessamme työpisteemme sotkuja hän tylsien, mitäänsanomattomien lauseidensa jälkeen  yhtäkkiä laski suuren kätensä kädelleni saaden minut lopettamaan hämmästyneenä touhuni. En edes tajunnut katsoa ympärilleni – toivottavasti tästä ei tullut väärää kuvaa kenellekään...
”Onko sinulla jotain sen Potterin kanssa?” hän kysyi silmät tiiviisti tuijottaen, lyhyet ripset kiivaasti räpsyen. Vapaalla kädellä hän kai kuvitteli tekevänsä viehättävän liikkeen vetäessään kiharaiset hiukset silmiltään.
”Anteeksi?” olin hyvin hämmästynyt ja ärtynyt. Mitä helvettiä se hänelle kuului?
”Niin, että onko sinulla ja Potterilla jotain säpinää?”
”Miksi sinä siitä olet kiinnostunut?” kysyin ja vedin käteni pois. En vihaisesti, mutta nopeasti, niin, että hän tajuaisi tilanteen. Tilanteen, jota ei edes minun elämässäni ollut.
”Kunhan vain olen. Hän on aivan väärä sinulle”, poika totesi kuin asia olisi varma ja selvä kuin hän olisi lukenut sen lakikirjasta. Se hämmästytti minua entisestään. Okei, olin kai minä tiennyt, että hän jollain tasolla oli kiinnostunut minusta, mutta että tämä – tunsin olevani hieman hukassa. Kuin häilyisin rotkon ja mantereen välissä, tietämättä mitä tehdä: pitääkö kiinni vai hypätä. Samaan aikaan hänen sanansa ärsyttivät kaikkia hermojani, saivat ne kutiamaan ja kiivastumaan. Vetäytymään kuorestaan ja nostamaan aseensa.
”Anteeksi nyt vain, mutta minä ihan itse päätän, kuka on oikea minulle ja kuka ei. Sinä et ainakaan”, tiuskaisin tarkoitustani äkäisemmin ja kaduin hetkellisesti. Se tuntui olevan hänelle kuin isku vyön alle, mutta oliko minulla muuta tehtävissä? Sharon oli aina sanonut, että parempi lyödä kuin kutittaa.
”Minä – minä vain halusin varoittaa... Sinä et tunne minua, voisit oppia tuntemaan! Se Potter on häirikkö, julma -”
”Turpa kiinni!”
”Lily, älä mene -”
”Irti! Ensi tiistaina saat etsiä uuden työparin.”
Lähdin kiivain askelin kasvihuoneen ovesta ulos auringonpaisteeseen. Lumi oli märkää ja näytti siltä, että se piakkoin alkaisi häipyä näkymästämme päästäen routaisessa maassa kituvat kasvit kokeilemaan uutta elämää, uutta alkua.
  Voi helvetin Alexander Swatt. Mitä ihmettä se oli ollut? Ennen hän oli ollut niin hyvätapainen, huomaavainen ja miellyttämisenhaluinen – kaiketi hän oli kyllästynyt pelkästään katsomiseen ja päätti laittaa tuulemaan. Huonosti tuuli.
Katselin kiivaita askeliani lumessa, joka alkoi olla hyvin liukas ja kovakin. Hanget kiiltelivät tuhansin timantein ja tuntuivat pienentyneen viime viikosta. Jos ilma ei olisi ollut näin hieno, olisin voinut sylkeä keskelle hankea. Sylkeä koko Alexanderin mielestäni ja päivästäni. En oikeastaan edes tiennyt, miksi olin tulistunut niin. Ymmärsinhän minä, että ihminen saattoi ihastuksissaan olla hyvinkin epätoivoinen ja turvautua alentamaan minulle tärkeää ihmistä, halutessaan päästä itse sille sijalle. Minuun se ei kuitenkaan purrut, eikä koskaan tulisi puremaankaan. Juttu vain alkoi muistuttaa niin suurta kliseepakkausta suoraan jostain nuorten tyttöjen rakkausromaanista, että se alkoi ihan etoa. Kai sellaista todella tapahtui minunkin elämässäni.

  Tee höyrysi kuumana kädessäni. Valitsin karviaisteen – sen kirpeä mutta samalla niin pehmeä maku oli juuri omiaan puhdistamaan oloani. Tai sitten ei.
He näyttivät jotenkin niin... epäluonnollisilta. Se olisi voinut hymyilyttää, jos tilanne olisi ollut hieman toisenlainen – mutta se  ei ollut. Se oli niin helvetin vääränlainen, ruma ja surullinen. Niin vaikea liian monelle, myös minulle.
Olivia Absent itki kuin henkensä hädässä kun tummankirjava lehtopöllö oli lehahtanut kattoparrujen välistä takaisin syvään keväiseen iltapäivään. Ilma oli niin kaunis yhä, aurinko jaksoi vielä antaa toivoa ja sulattaa lumea lämmöllään, mutta tunnelma salissa oli hyvin kylmä. Hyvin huurteinen ja jäätävä – en uskaltanut koskea pöydän pintaan, jos se olisikin jäässä.
Lipetit oli vetänyt Olivian pois penkiltä ja lähtenyt taluttamaan tätä pois salista tytön lantioilta pidellen, muualle hän kun ei yltänyt. Kolme Olivian ystävää riensi perään huutaen jotain, mitä en sisäistänyt. Tuntui jälleen kuin aika olisi hetkeksi unohtanut olemassaolonsa, unohtanut käydä eteenpäin, unohtanut taivaltaa loputtomasti kuten aina ennenkin. Se oli unohtanut asemansa.
  Rehtori Dumbledorekin nousi seisomaan ja riensi violetti viitta takanaan hulmuillen juuri ovista katoavien tyttöjen ja Lipetitin perään. Hän katsoi suoraan eteensä, mitään merkkejä antamatta – jäänsiniset silmät vain kylmästi jonnekin tuijottaen. Hänen liikkeensä olivat tavallista jäykempiä.
Pian hänkin oli kadonnut ovista ja pieni, hiljainen puheensorina täytti salin. Pieni, pelästynyt ja apua hakeva puheensorina – sellainen, jossa mietittiin, miten Olivia tulisi pärjäämään, kuinka kaikki oli tapahtunut, miksi ja kuka osasi tehdä tälle kaaokselle jotain.
”Pitäkäämme minuutin hiljaisuus herra ja rouva Absentin ja heidän kaksivuotiaan pojan muistolleen”, kajahti McGarmiwan tiukka ääni salin etuosasta. Käänsin vaistomaisesti katseeni sinne – näin vain kiristyneet kasvonpiirteet, järkyttyneet silmät ja yhteen ristityt kädet.
  Hiljaisuus oli kaunista. Vain ulkoa kantautui ensimmäisten muuttolintujen huudot, kaukaiset tuulet vuorilta – kukaan ei edes liikkunut niin, että jalkojen hilaus tai penkin kolina kuuluisi. Hiljaisuus oli täydellinen, mutta tuntui hyvin pitkältä, pahalta – tuntui niin väärältä. Miksi se pieni poikakin? Miksi he? Miksi he, puoliverinen perhe – miksi he ja heidän elämänsä? Miksi helvetti kukaan meistä!
Tunsin, kuinka käteni puristuivat nyrkkiin. Suututti niin, etten edes tajunnut, että Cassin poskia koristivat hiljaiset kyyneleet.
Sharon istui vierelläni ja veti käteni omaansa. Käsi oli lämmin, mutta tärisi hyvin pienesti.

  Kukaan ei puhunut mitään, kun kuljimme kohti Rohkelikkotornia. Linna tuntui sillä hetkellä hyvin kylmältä – hyvin vetoiselta ja pimeältä. Samalla tunsin suurta vääryyttä siitä, että me saimme elää sen turvassa, yrittää tavoitella normaalia elämää. Samalla olin kuitenkin häpeään asti siitä hieman kiitollinen, hieman liian ylpeä ja onnellinen.
Cass pysähtyi yhtäkkiä muutaman rohkelikon katsoessa häntä oudoksuvasti marssiessaan eteenpäin. Jäimme yksin soihtujen loistoon, kylmään lattiaan ja kivisiin seiniin. Yksin siihen, missä se kaikki tunsi tajuntansa.
”Se on niin väärin”, hän sanoi ääni täristen. Hän oli pyyhkinyt kyyneleet kasvoiltaan, mutta hänen silmänsä olivat melkein sulkeutuneet ja harvinaisen vihaiset. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin vihaisena, en koskaan. ”Kaksivuotias poika! Liikkuuko niillä saatanan kuolonsyöjillä mitään päässä?! Ei ilmeisesti! Kaksivuotias poika!”
Sharon ei sanonut mitään. Minultakin olivat sanat lopussa, sanakirja käytettynä ja kulutettuna. Ei sanan sanaa. Vaikka en ollut koskaan tuntenut Oliviaa henkilökohtaisesti, olin joskus ollut hänen parinaan loitsutunneilla, ja hänestä oli välittynyt hyvin lämmin kuva. Tiesin niin hyvin miltä hänestä tuntui, ja tuntui pahalta, kun sanani eivät auttaneet. Ei hän kuulisi niitä, ei haluaisi kuulla. Tuntui, kuin olisin sen kaiken yläpuolella jollain omituisella tavalla – olin elänyt sen kaiken läpi, ja kun se kokoajan antoi muistuttaa itsestään... se oli niin uuvuttavaa. Joka suunnasta ui elämääni kuolemaa, miten koskaan voisin unohtaa omat muistoni, kipu- ja murtumispisteeni? Miten koskaan voisin sanoa ihmisille, että olin nostanut lipun salkoon ja parantunut?
  Jatkoimme matkaa yhtä vaitonaisina kuin hautajaissaattue. Mitä me olimme menossa hautaamaan? Minusta tuntui ehdottomasti siltä, että tänään meidän olisi laskettava hautaan lapsen uskomme, turvallisuudentunteemme ja kauniit kuvamme maailmasta. Meidän olisi haudan vierellä osattava varautua siihen, mikä tosiaan oli edessämme – kylmä usva ja järisyttävä ukkonen kera pelon ja pakoilun.
”Taidan mennä yrittämään lukemista”, Sharon mutisi ja painui tornihuoneeseen päästyämme suoraan portaisiin. Kuuntelin ilmoitustaulua tuijotellen hänen kiireettömiä askeleita. Tiesin, että minun pitäisi mennä perässä, tarttua riimujen kirjaan ja yrittää tankata itseeni tietoa niin, että voisin edes yrittää selvitä S.U.P.E.R -kokeista. En kuitenkaan jaksanut alkaa tavoitella mahdotonta, koska tiesin, että se oli tänään yhtä tyhjän kanssa.
  Ilmoitustaululla oli McGarmiwan siistillä käsialalla kirjoitettu ilmoitus ensi viikon suojeluharjoituksista. Jotenkin se tuntui samalla hyvin aiheelliselta, mutta myös jotenkin niin... raskaalta. Taisteleminen.
Käännyin kohti parveilevia ihmisiä, eikä tunnelma lohduttanut lainkaan. Moni istui vain paikoillaan hiljaa, joku luki jotain, joku pelasi korteilla ja yritti nauraa tönkösti, Cass ja Freddy istuivat sylikkäin ja puhuivat jostain. Cassin käsi lepäsi Freddyn selällä.
Sitten näin hänet, näin kun hän ontui alas portaita – kaikki lopettivat toimensa ja tuijottivat. Ekaluokan Diana punastui suloisesti ja käänsi katseensa pois. Se sai pienen, yritteliään hymyn kasvoilleni.
Sirius ontui alas kierreportaat ja katsoi minuun. Tuijotti minua tiiviisti lähestyessään.
”Tervetuloa takaisin!” joku ääliö huusi kirjansa takaa ja muutama muu yhtyi toivotuksiin. Sirius näytti väsyneeltä, hellyydenkipeältä koiralta. Hänen tukkansa oli sekaisin, silmien alla loistivat tummat varjot ja ilme, jolla hän katsoi, oli omituinen. Sisäänpäinkääntynyt, ymmärrystä vailla.
”Tule käymään makuusalissamme”, hän sanoi hiljaa matalalla äänellään. Hänellä oli hyvin jännät silmät – tummanharmaat, melko suuret – hänellä oli lyhyet silmäripset ja jotenkin kauniimmat kulmat kuin Jamesilla. Silti niitä kulmia, niitä tuuheita, mustia ja miehekkäitä kulmia Jamesin kasvoilla en vaihtaisi pois.
He olivat palanneet.
Tulleet takaisin.
”Okei”, lausuin jännittäen ja lähdin seuraamaan häntä. Cass oli pelkkänä kysymysmerkkinä, mutta hymyilin hieman ja lähdin astelemaan tummanruskeita portaita ylöspäin. Ne kaartuivat juuri päinvastaiseen suuntaan kuin omamme.
  Kelmit asuivat nähtävästi viimeisessä makuusalissa. Hengitykseni tiheni hieman – miksi Sirius oli niin hiljaa? Se ei ollut kovinkaan ominaista hänelle. Hän veti oven auki, antoi minun mennä ensin ja veti sen sitten kiinni. Kuuntelin kolahduksen ja loin sitten ensisilmäyksen huoneeseen – se erosi hyvin paljon omasta makuusalistamme. Siellä, missä kuuluisi olla sänkyjen, olikin nyrkkeilysäkki ja luutateline, keskellä huonetta oli suuri kasa likaisia vaatteita ja jokaiselta pöydältä ja ikkunalaudalta pursusi tavaraa. Seiniä peittivät levottomat, julisteissaan liitelevät huispaajat ja joka nurkasta löytyi rikkinäisiä taikasauvoja, likaisia sukkia, pergamenttikääröjä, Sekon pilapuodin tavaraa ja koulukirjoja. Tuntui, kuin olisin astunut jonnekin, minne ei kaivattu yhtään naispuolista olentoa.
”Kunnon poikamiesboxi”, sanoin ensitöikseni, ennen kuin ehdin edes katsastaa huoneen ihmiset. Sängyillä, jotka olivat jossain neliön mallisessa järjestyksessä keskellä huonetta, makasivat Peter, Remus ja James.
Kaikki naurahtivat hieman, hyvin vaisusti ja haluttomasti, Remus toivotti minut tervetulleeksi pieni, surullinen hymy kasvoillaan ja Peter lopetti taikasauvallaan leikkimisen. Kaksi muuta, Jamesia lukuunottamatta, nousivat ylös ja hymyilivät jollain ihmeellisellä tapaa – kuin rohkaisevasti? Säälivästi? Levottomasti?
”Me tästä lähdemmekin”, Sirius huokaisi vielä – niin raskaasti, niin raastavasti, niin loputtomasti, ennen kuin aukaisi oven uudestaan ja antoi kahden muun ystävänsä seurata itseään. Katsoin, kuinka tummanruskea ovi laskeutui kiinni peittäen Remuksen hiekanruskeat hiukset sisäänsä.
Sitten pystyin vasta näkemään hänet kunnolla. Niin kunnolla, että se vihlaisi. Niin kunnolla, että tajusin kaiken.
Lähdin astelemaan varovasti häntä kohti. Hän makasi sängyllään, silmät turvonneina tuijottaen – tummat varjot silmiensä alla, rupiset haavat poskillaan ja siteeseen kääritty käsi vatsansa päällä hengityksen tahdissa hiljaa liikkuen. Hän kohottautui istumaan vaikeasti ja kipeän näköisesti, nojaten muhkeaan höyhentyynyynsä.
”Tiedän, etten nyt juurikaan edusta ulkonäölläni”, James murahti hieman tavoitellen hymyä. Silti se yritys oli paljon vaikeampaa katseltavaa kuin vakavuus.
”En välitä”, sanoin ja istahdin hänen ojennettujen jalkojensa viereen. Hänellä oli tummanruskeat, nukkaantuneet villasukat jaloissaan. Vaikka olinkin surkea kutomaan, haluaisin kutoa hänelle uudet. Kutoisin tummanpunaiset, se väri sopi hänen silmiinsä ja hiuksiinsa niin hyvin. ”Milloin olet palannut?”
”Palasin eilen myöhään illalla. Olin niin väsynyt aamullakin, etten halunnut tavata ketään vielä”, James puhui hiljaisella, syvällä ja hidastempoisella äänellä. Hän oli niin satutettu. Halusin kovin kysyä, mitä hänen kädelleen oli sattunut, mitä kaikkea he olivat tehneet, mutta silti minusta tuntui, että tänään ei olisi kyselyjen aika. Meillä olisi aikaa kysellä koko loppuelämä.
  Niin, loputtomuus. Mitä se minulle sanoi? En uskonut siihen. Uskoin, että kuoleman jälkeen sieluni voisi päästä vielä johonkin – se tuhoutuisi, laskeutuisi jonnekin ikuisuuteen ja minä unohtuisin maailmankaikkeuden syvään usvaan. En ikinä haluaisi jäädä aaveeksi, se vankeus omissa muistoissaan, se vankeus olla pelkkä muisto – se tuntui jotenkin liian ikuiselta. En halunnut olla ikuisuus. En halunnut olla mukana täällä ikuisesti. Minunkin aikani tulisi joskus lähteä, mutta loppuelämäni – sen tahdoin jakaa. Sen tahdoin jakaa jonkun kanssa, sen tahdoin elää täysillä, nauttia joka hetkestä ja minuutista, tahdoin sanoa hei hei eiliselle ja toivottaa huominen tervetulleeksi. Tervetuloa loppuelämä, hyvästi ikuisuus.
”Ymmärrän”, sanoin hiljaa ja tajusin taas olevani hänen kanssaan. Hänen, minun, meidän. Minun siipirikkoni.
James katsoi minua tutkailevasti. Hänen silmänsä olivat hieman turvonneet. Tiesin, että hän oli itkenyt, tiesin, että hän oli huutanut ja vihannut.
”Kuolonsyöjät olivat tappaneet heidät, kun eivät olleet saaneet tietoja.”
Se ei iskeytynyt tajuntaan nopeasti, se ei saanut panikoimaan ja raivostumaan. Olin tiennyt sen jo siitä hetkestä lähtien, kun olin nähnyt Siriuksen ontuvan portaita alas. Joskus ihmisen ilme kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
   Olisin halunnut tavata heidät. En siksi, että he olivat aikansa parhaita auroreita, vaan koska he olivat Jamesin äiti ja isä. Ne, jotka olivat hänet tehneet, hänet kasvattaneet. Olisin halunnut niin puristaa hänen isänsä kättä ja pohtia, mitä hajuvettä hänen äitinsä käytti. Se, ettei minulla tulisi koskaan olemaan siihen mahdollisuutta, suretti vietävästi. Suretti tietää, mitä James kävi läpi, kuinka hän ikävöi ja kuinka hän tunsi tehneensä turhaa työtä. Taistellut turhaan.
”Ihminen ei koskaan taistele turhaan. Jokaisella liikkeellä ja askeleella on merkityksensä jossain”, kuulin itseni sanovan. Annoin kyyneleiden pulpahtaa silmiini, en hitto vie välittänyt – tartuin kiinni Jamesin ojentuneesta polvesta ja silitin sitä varovasti. Tuntui tärkeältä saada silittää pehmeästi ja hellästi.
”Niin. Uskon, että he tietävät siellä jossain, että minä yritin. Minä kuitenkin yritin”, James sanoi ja kumartui lähelleni. Haistoin miehen – sen ominaistuoksun, jota ei vain voinut selittää. Miehisyyden, partaveden ja vahvat otteet. Hän pyyhki kyyneleeni terveen kätensä peukalolla. Pyyhki kyyneleeni farkkuihinsa ja lopulta katsoi tulosta. Näin, kuinka hän ei ollut päiväkausiin leikannut partaansa, hänen poskensa ja leukansa olivat täyttyneet mustalla, hajanaisella sängellä. Hän näytti tavattoman hyvältä, niin aikuiselta, kokeneelta ja miehiseltä.
”Kyllä he tietävät. Ja tiedätkö James, minä olisin halunnut ostaa vanhemmillesi joululahjan ensi jouluna”, sanoin, vaikken edes tiennyt, oliko sanoillani minkäänlaista merkitystä. Tällaisissa tilanteissa sanani olivat yleensä huteria ja typeriä, mutta ne auttoivat minua ymmärtämään. Ne auttoivat oloani nousemaan, ne saivat minut tuntemaan, että joku sai lohtua minun puheistani.
”Tarkoittaako se – tai siis – mitä?” hän näytti niin suloisen hölmistyneeltä, niin hämmästyneeltä ja ehkä vähän myös järkyttyneeltä. Hän näytti niin tavattoman viattomalta tuo hämmästys kasvoillaan, kuin pikkupojalta, joka sai juuri kuulla, että leluautojen valmitus oli lopetettu.
”Varmaankin se tarkoittaa, että olisin halunnut tutustua vanhempiisi”, aloitin hieman epävarmasti. Kertominen tuntui niin vaikealta. Sanojen muodostaminen oli niin moninkertaisesti hankalampaa kuin sen kaiken ajattelu – sen kaiken myöntäminen itselle. Kun myönsi asioita itselleen, ei voinut olla mitään menetettävää – tässä tilanteessa saattoi olla niin paljon. ”Olisin halunnut esittäytyä tyttöystävänäsi.”
Maailma haihtui taas hetkeksi välitämme pois, tässä hetkessä ei ollut kuin me ja jännittyneet lihakseni. Jamesin hölmistyneet kasvot. Ulkona viuhtova tuuli ja oleskeluhuoneessa räiskyvä takkatuli. Jossain syvällä maamme alla poltteleva kuumuus – maapallon ydin.
James käänsi muutamaksi sekunniksi katseensa ikkunaan. Katsoi, kuinka tuuli rieputti alastomia puita ja pimeys alkoi jälleen laskeutua taivaanrantaan. Kuinka lumet sulivat jalkojemme alla kokoajan lisää.
Olin vähällä alkaa huutamaan, kun Jamesin kumpaankin silmäkulmaan pulpahtivat pulleat kyyneleet. Tämähän tästä vielä puuttuisikin, että ilmoittamani asia olisi näin surullinen. Voi jumalauta.
James ei vaivautunut pyyhkimään kyyneleitä pois, enkä liioin minäkään. Hän vain tuijotti niillä itkun tuhrimilla, punoittavilla silmillään näyttäen juuri niin säälittävältä ruskeasilmäiseltä koiranpennulta, kun mikään koira vaan saattoi näyttää. Täysin tahtomattani, täysin ilman tietoisia käskyjä nostin käteni valkean siteen päälle. James värähti hieman. Silitin sitä niin hellästi ja pienesti kuin vain kykenin, saatoin aistia haavan sen lävitse. Saatoin tuntea, kuinka se sattui. Saatoin tuntea, kuinka ihan liikaa oli jo vuodatettu.
”Tule tänne”, James mutisi tukkoisella äänellä, veti minut hellästi syliinsä ja silitteli käsivarttani. Hän oli niin lämmin, niin suuri – tarpeeksi iso mies olemaan turvani. Tarpeeksi kokenut, tarpeeksi rakastunut.
Jollei niin paljon, kuin vain sielu saattoi periksi antaa.


”En minä tykkää tytöistä. En tykkää kenestäkään”, Severus sanoi hiljaisella, niin äkäisellä äänellä. Olin osunut arkaan paikkaan, niin kuin äiti aina sanoi. Muovailimme lumesta pieniä torneja, ne olivat kuulemma Tylypahkan torneja. Lunta oli tullut viime viikolla ennätysmäärä, ja vaikka se märkää ja liukasta olikin, sitä oli sen verran, että siitä saattoi tehdä peiniä tornia. Sen jälkeen  saimme kaivaa vain märkää, mustaa asfalttia. Katulampun sininen keinovalo valaisi märät vaatteemme, tornirakennelmamme ja Severuksen tumman ilmeen, johon hän taas piiloutui.
”Mikset? Etkö edes minusta?”
Severus oli hetken hiljaa ja piirsi sormellaan torniin ikkunan äärimuotoja.
”En vain pidä muista ihmisistä. En luota heihin, he ovat tyhmiä. Sinusta minä kuitenkin pidän”, Severus sanoi hiljaa posket punoittaen. Hän ei vieläkään uskaltanut katsoa minuun.
Olin juuri sanomassa kiitokseni, kun hän keskeytti jälleen huuliaan purren ja päätään hieroen: ”Tulen tykkäämään sinusta aina. Ihan aina.”


 
  Hän oli niin tavattoman kalpea, niin tavattoman väsynyt, kuin kidutettu olento sängyllään. Hän kuitenkin jaksoi hymyillä, juuri niin kuin äitikin oli jaksanut. Minua ahdisti suunnattomasti olla sairaalassa, ahdisti nähdä kipua ja verta, ahdisti kuulla itkua ja huutoa. Ahdisti muistaa, miksi olin sairaalassa viimeksi käynyt. Ahdisti muistaa, että sinne äitikin oli kuollut. Niin kylmään, niin tunteettomaan, niin värittömään paikkaan.
Anna anteeksi.
”Kiva kun pääsitte tulemaan”, Jules sanoi karkealla, tukkoisella ja vaikealla äänellä. Joko häneen sattui puhua tai sitten hän ei ollut puhunut moneen päivään.
Sharon ei puhunut mitään, laski vain mustan huppunsa ja kumartui halaamaan ystäväänsä. Tärkeimpää ihmistään.
Näky oli niin hellyyttävä, että minun piti jälleen nipistää itseäni etten itkisi. Joko kyynelkanavani olivat jotenkin erikoisen aktiiviset tai sitten se näky todella oli täynnä tunnetta. Täynnä helpotusta ja kahden ihmisen välistä yhteisymmärrystä, johon muut eivät päässeet.
Sharon nousi kumarasta asennostaan, veti Julesin silmille valuneet likaiset hiukset takaisin valkealle tyynylle ja pyyhkäisi salaa kyyneleensä. Ei kuitenkaan niin salaa, etten olisi nähnyt.
Istahdimme Jamesin, Cassin ja Freddyn kanssa sängyn ympärille tuoduille koville koivupenkeille. Sharon istahti sängynlaidalle ja näytti hyvin sulkeutuneelta. Hän vain tuijotti Julesiin sanomatta mitään.
”Onneksi – onneksi kaikki on nyt ainakin melkein hyvin”, sanoin ja hymyilin aidosti. Niin aidosti, kun vaan pystyi hymyilemään Jamesin pitäessä kädestä. Se tuntui niin lämpimältä, niin vahvalta omaani vasten. Jamesin peukalo hieroi keveästi kämmenselkääni.
”Niin. Särkee kylläkin kokoajan sydämeen. Välillä tuntuu, kuin se tulisi rinnasta läpi pumpatessaan verta niin vauhdilla”, Jules sanoi heikosti ja painoi vaistomaisesti luisevan kätensä rinnalleen. Hän oli niin erilainen kuin James. Siinä missä James oli pitkä, harteikas ja vahva, Jules oli lyhyt, laiha ja heikko. Silti se kaikki pienikokoisuus sopi hänelle, kuin hän olisi jostain aivan muualta kuin täältä. Niin erikoisena, omalaatuisuutta hehkuvana. Sharonin kanssa he muodostivat niin kauniin kokonaisuuden – kuin sisko ja veli. Mielestäni kauniimman kokonaisuuden kuin mikään missipari ikinä.
”Älä huoli, minä voin ostaa sinulle suklaata. Eikö se yleensä auta särkyneeseen sydämeen?”
Minun Jamesini. Minun Jamesini kauniit, niin humoristiset kommentit. Ja me kaikki nauroimme, jopa Jules. Hän näytti hetken jopa terveeltä hymynsä kera.

  Hänen huoneessaan tuoksuivat pöly ja vanhat kalusteet. James sytytti sauvansa heilautuksella katon öljylampun ja istahti leveälle sinipeittoiselle vuoteelleen. Huone oli kaunis, hyvin kaunis pojan huoneeksi. Seinät olivat vaaleansiniset vaalein raidoin, ikkunoita verhosivat tummansiniset, suorat verhot tähtikuvioineen ja suuri kirjoituspöytä huoneen nurkassa paljasti Jamesin lukuisia esineitä, mukaan lukien kasan huispauskirjoja, rikkinäisiä sieppejä ja minimaapalloja. Seiniä peittivät täälläkin huispaajat, vaatekaapin ovi retkotti selällään paljastaen lyhyen kenkärivistön muutoin tyhjässä kaapissa ja pyöreä matto keskellä puulattiaa oli musta. Se oli hyvin pehmeä ja tuntui ihanalta jalkojen alla. Saatoin niin nähdä Jamesin touhuamaan yksin huoneeseensa – makoilemaan sängylleen, heittelemään rakkaita sieppejään, tuijottelemaan julisteitaan, tuskailemaan koulukirjojen kanssa... Tämä huone muistutti häntä niin täydellisesti.
  Muutenkin koko talo oli jotenkin niin lämmin ja kaunis. Se oli melko vanha, ilmeisesti sukutalo, mutta antiikkiesineet, puupinnat ja lukuiset maalaukset tekivät siitä hyvin kodikkaan.
James halasi minua, kun saavuimme hänen vanhempiensa makuuhuoneeseen. Se oli valkea ja täynnä kaunista pitsiä, antiikkipeilejä ja aurorinkaapuja. Tuntui pahalta nähdä heidän häävuoteensa, heidän valtakuntansa.
Vierashuoneista suurin, jossa Sirius oli aiemmin asunut, oli pääväreiltään ruskea. Seiniä peittivät täälläkin huispaajat, mutta myös muutamat valokuvat Kelmeistä. Jamesin katse viipyi pitkään kuvassa, jossa nelikko seisoi Tylypahkassa järvenrannalla toisiinsa nojaten. James näytti niin nuorelta, niin sileäposkiselta.
Sirius oli jättänyt kirjoituspöydälleen kasan Tylypahkan kirjeitä ja sanomalehtiä. Ruskea matto oli jäänyt ryttyyn tuolin alle.
James suoristi sen huolellisesti.
”Niin, tällainen tämä talo on”, hän sanoi hieman kovalla äänellä, kuin hän olisi joutunut pakottamaan itsensä sanomaan sen. Hänen katseensa viipyi pitkään keväisessä auringonpaisteessa, joka kajasti kasvoillemme alavan pihan takaisen lehdon takaa suoraan eteishallin suurista, kultareunuksisista ikkunoista.
  Vanha kotitonttu Zaxie itkeä tuhrutti nenäliinaansa kattaessaan keittiön pöytään teetä ja pikkuleipiä.
”Hei, ei sinun tarvitse. Anna minun”, sanoin sille ja hymyilin lämpimästi. Se oli mielestäni melko hyvinvoiva kotitonttu – likainen ja rähjäinen tietysti, mutta selvästi hyvinkohdeltu. Se ei näyttänyt pelkäävän eikä karttavan vieraita ihmisiä, kuivaili vain silmiään likaiseen nenäliinaan, jota se ilmeisesti oli käyttänyt siitä lähtien, kun oli saanut tiedon isäntänsä ja emäntänsä poismenosta. Se vikisi pienesti, nyökkäsi ja istuutui pöytään. Se vilkuili minua varovasti.
”Minne nuori herra James meni?” se uskaltautui kysymään punoittavien poskiensa ja silmiensä takaa. Sillä oli kauniit, hieman violettiin vivahtavat silmät. Laskin höyryävän teepannun pöytään ja istuuduin sitä vastapäätä. Se oli niin hellyyttävä, niin syliinotettava. Niin vanha ja uurteinen.
”Hän meni hakemaan joitain papereita herra ja rouva Potterin arkistoista”, sanoin ja kaadoin kolmeen kuppiin kuumaa vettä. Tonttu nyyhkytti edelleen ja töräytti pitkän nenänsä nenäliinaan.
”Niin, aivan. Nuori herra James on niin hieno ja komea mies. Zaxie, joka on palvellut tätä sukua jo kohta sataviisikymmentä vuotta, tietää, miten hyviä velhoja nämä Potterit ovat”, sen sanottuaan tonttu hautasi kasvonsa liinaan ja hytkyi lohduttomasti. Niin raskaasti, niin säälittävästi. Pala tarttui kurkkuuni, kun mietin, kuinka monen isäntänsä hautajaisia se oli joutunut katsomaan. Kuinka monen silmät se oli joutunut sulkemaan.
  James palasi hetken kuluttua käsissään kolme mustaa kansiota. Hän laski ne pölypilven saattelemina pöydälle, taikoi ilmasta nenäliinan ja ojensi sen tärisevälle kotitontulle.
”Kiitos – kiitos nuori herra James”, se vikisi ja katseli puhdasta nenäliinaansa kuin aarretta. Vanha, vihreäksi ja ruskeaksi värjääntynyt riepu oli vieläkin puristuneena hänen vasempien, luisevien sormiensa alle.
”Jos tahdot Zaxie, voin antaa sinulle sukan. Olet vapaa menemään, minne ikinä tahdot”, James sanoi ikään kuin rohkaisevasti, kuitenkin hieman kaihoisasti.
Tonttu näytti siltä, kuin olisi saada syndänkohtauksen. Se tärisi yhä enemmän, laajensi silmiään kaksinkertaiseksi ja toljotti Jamesia, ainoaa isäntäänsä kuin maailman kolmas ihme olisi tapahtunut.
”En ikinä! Ei, älä nuori herra tee sitä! Minä täällä odotan ja siivoan sillä aikaa, kun te valmistutte koulusta ja asetutte tänne! Totta kai! Ja ottakaatte tämä nuori neiti Lilykin mukaan, hän on niin nätti! Zaxie ei halua lähteä, ei ikinä!”
Jamesin kasvoille hiipi vino hymy. Hän siirsi katseensa minuun ja tuijotti. Tuijotti rakastunut hymy kasvoillaan. Hymyllä, joka kuului minulle. Huulilla, jotka kuuluivat minulle.


Kellon lyödessä kaksi sinä yönä Jamesin hikinen, vahva rinta painui omaani vasten. Hän hengitti niin tiheästi, niin uskomattoman lujaa, hän tärisi ja hikoili – hän oli siinä, minun kanssani, minun kanssani samaa kokonaisuutta. Samaa kehoa, samaa mieltä, samaa maailmaa.
Hän otti kiinni hiussuortuvastani ja haistoi sitä, tarttui kiinni hellästi ympäriltäni ja piti kiinni.

Kellon lyödessä kolme hän tuhisi vasten korvaani. Kynttilä paloi yhä hänen yöpöydällään, se heitteli kauniita valojaan Jamesin vartalolle. Voi helvetti, että minä rakastin jokaista kohtaa hänessä. Rakastin sitä, kuinka hänen rintansa kohosi tasaisen hengityksen tahdissa, kuinka hänen silmäripsensä kaartuivat kauniisti hänen pitäessään luomiaan kiinni, kuinka hänen vatsansa oli jäntevä ja lihaksikas, kuinka hänen hartiansa olivat leveät ja kuinka hän nukkuessaan sätki välillä jaloillaan. Karvaisilla, miehisillä jaloillaan. Rakastinhan minä myös sitä asiaa, jonka avulla hän joskus voisi saada minut äidiksi.

Rakastin sitä, kuinka hänen käsissään oli arpia ja selässään muutama tuore viilto. Rakastin sitä, kuinka hänen selkänsä kaartui kauniisti paljastaen hänen kovan selkärankansa.

Rakastin sitä, kun hän aamun tullessa vei minut kuistille katsomaan valkeaa taivasta, horisontista nousevaa aurinkoa ja kertomaan, kuinka punaisilta hiukseni näyttivät valkeaa, usvaista taivasta vasten.



Mokoma - Marras

Maa makaa martona kohmeessa,
jäätynyt sammal narskuu jaloissa
Tammi pudottanut lehdet juurilleen,
ei vahvinkaan voi mitään tavoilleen
Joka henkäys kylmää ilmaa muistuttaa,
lienee syytä polvet koikistaa

Anna anteeksi kaikki mitä sanoin mitä tein,
olen ollut heikko ja itsepäinen
Anna anteeksi huomiolla hulluksi sinut tein,
olen ollut niin vajavainen

Kaikki mitä sanoin,
kaikki mitä tein,
kaikki mitä sanoin

Korven herra etsii piiloaan,
paikkaa jossa voisi minut unohtaa
Luomaan kumpa ottaa hetken kerrallaan,
ja nyt on lupa torjuun inahtaa
On turha minun rintaa rummuttaa,
mennyt vuosi laittaa kielen laulamaan

En toivo mitään suurempaa tahdon sinut minuun luottamaan,
jälleen minuun luottamaan
Et voi noin vain unohtaa,
pyydän silti hetki kerrallaan voimme uutta rakentaa

Kaikki mitä sanoin,
kaikki mitä tein,
kaikki mitä sanoin

8. luku

Kahdeksas luku -         Katolta tippuvat jääpuikot lävistävät


Olen oppinut arvostamaan hyvin vähäisiäkin asioita. Olen oppinut arvostamaan sitä, että vesi, jolla aamuisin pesen väsymyksen pois kasvoiltani, on puhdasta. Olen oppinut arvostamaan sitä, kun iltaisin sänkyyn käpertyessäni kuumavesipullo lämmittää jalkojani ja lakanat ovat puhtaat. Olen oppinut arvostamaan sitä, että askeleni ovat niin keveät – sitä, että sydämeni lyö yhä ja vereni virtaa. Olen oppinut arvostamaan sitä, että kynteni kasvavat ja hiukseni tuoksuvat shampoolle. Olen oppinut arvostamaan tuulen henkäystä alavalla pihamaalla, jokaista tippuvaa vesipisaraa. Olen oppinut arvostamaan maailmankaikkeutta ja sen vääryyttäkin, olen ymmärtänyt, että vaikeat asiat ovat osa elämäämme ja tulevat aina olemaan. Kuinka me muuten osaisimme arvostaa onnea, iloa, juhlaa?

  Olen oppinut myös arvostamaan sitä, että joku on läsnä. Sitä, että joku on kanssani, vaikkei mitään sanoisikaan – jos hän vain on siinä lähelläni niin, etten ole yksin, olen tyytyväinen. Olen oppinut arvostamaan jokaista ihmistä yksilönä, arvostamaan heidän periaatteitaan ja asenteitaan. Olen oppinut arvostamaan jopa niitä ihmisiä, jotka ovat lähteneet viereltäni pois, karkeasti minut hyläten.

Arvostus - yksi asioista, joita oppii vain elämällä.


  Sharonin kädet ovat kylmät yhä. Hänen silmänsä ovat poissa, jossain – muistoissa kenties. Hän ei värähdä kosketuksestani, ei räpytä silmiään, ei käännä katsettaan pois. Hän vain katsoo.
Hänen poskensa on myös kylmä ja kalpea. Luinen ja kova. Huulet ovat punertavat ja rohtuneet.
On kulunut vuorokausi siitä, kun Jules lähti ja koko sen ajan Sharon on ollut pelkästään makuusalissamme. Hän on lähinnä istunut leveällä ikkunalaudalla ulos katsellen tai maannut sängyssään verhojen peittämänä. Häneen ei ole saanut kunnollista kontaktia.
”Kävin kerran, sen yhden ainoan kerran äidin haudalla”, Sharon sanoo hyvin hiljaa. Hänen rohtuneet huulensa tuskin liikkuvatkaan. ”Olin ensimmäinen. Olin silloin neljätoista, ensimmäinen neljääntoista vuoteen. Eikä siellä ole käynyt vieläkään ketään, olen varma siitä. Kukaan ei tunne Yvette Fredrika Parkinsonia.”
Olen hiljaa. Käteni lepää hänen luisevalla selällään, joka on kaartunut pyöreäksi hänen istuessaan kumarassa asennossa ikkunaan nojaten. Hänen hengityksensä lämmittää kylmää lasia.
Lasken hänen selkänikamiaan.
”Kun olin seitsemän, orpokodin johtaja rouva Fellington löi minua, koska olin sanonut, etteivät he oikeasti tahtoneet olla töissä siellä. Sanoin, ettei heistä kukaan oikeasti pidä lapsista. Kaksitoista vuotta täyttäessäni se lihava talkkari yritti naida minua. Se ääliö. Hän ei tainnut tietää, että osasin jo taikoa. Sen vuoksi sain kirjallisen varoituksen Ministeriöltä, kun laukaisin häneen kokovartalolukon.”
”Sharon...” yritän sanoa jotain, mutten tiedä mitä. Mielessäni parveilee kasa yritteliäitä lohdutusrepliikeitä, mutta tajuan, etten haluaisi itsekään kuulla niistä yhtäkään.
”Miksi se olen aina minä? Miksi se saatana olen aina MINÄ?!” Sharon pompahtaa pois ikkunalaudalta niin nopeasti, että minulla menee hetki tajuta, että hän seisoo lattialla, nojaa käsillään polviinsa, tärisee ja itkee holtittomasti. Hän on niin pieni. Niin laiha.
”Tällä maapallolla ei ole lainkaan kohtuutta! Mahtaako täällä kukaan tajuta, että minäkin olen vain ihminen – okei, olenhan minä tietenkin alhaisempi kuin muut, olihan äitini sentään huora ja isäni kenties joku rikas lihava ukko, joka ei enää jaksanut käydä yhden naisen hameen alla vaan osti erästä naista kadulla – ja oho, tälle eräälle naiselle syntyikin lapsi! Ja katsos, kun tämä typerä lapsi syntyi, äiti päätti potkaista tyhjää ja minä sain osakseni asua siinä helvetin orpokodissa! Kodissako?! Kotia se paikka ei ole koskaan nähnytkään!” En uskalla pyytää Sharonia lopettamaan, vaikka se kirveleekin. Jossain kaukana silmäluomien alla. ”No, eipä siinä, eihän minusta siellä koskaan pidetykään! Eihän nyt huoran lapsesta voi pitää! Yhtä saastainen ja paska kuin äitinsäkin, totta kai! Sitten kun se eräs yhtä alhainen katurotta, köyhiltä vanhemmilta riistetty poika nimeltä Jules Thompton tulee ainoana ihmisenä hieromaan ystävyyttä, ainoana ihmisenä koko pirun paikassa, joka edes katsoo minuun päin, niin viekää nyt hänetkin pois! VIEKÄÄ SAATANA KAIKKI POIS!”
”Sharon, hän – hän ei ole mennyt vielä pois”, yritän rauhoitella, mutta tiedän yritykseni surkeuden. Sharon on hyvin itsepäinen ihminen suurella temperamentilla, eikä säälittävät muka-lohduttavat lauseeni auta mitään. Eivät tietenkään.
”Niin mutta menee! Ihan varmasti menee! Ne helvetin parantajat eivät voineet luvata – luvata -” Sharon murtuu, lysähtää lattialle kuin nukke ilman tukea. Kuin lakananvalkea riutunut nukke rikkinäisissä vaatteissaan ja kyyneljuovineen. Onko tältä yhteiskunnalta liikaa pyydetty, että kohtelisivat nukkeja paremmin?
Otan hänestä kiinni, kiskon hänet istumaan ja otan syliini. Kuulen itkun yli epäselvästi, että Cass tulee sisään, parkaisee jotain ja kohta hän onkin jo kanssamme. Tunnen hänen villapaitansa kutituksen niskassani.


  Niskaani kutisi, ihoani kihelmöi – silmiäni kutisi ja kirveli, jalkojeni jokaiseen soluun sattui, hengitykseni kiihtyi entisestään apua anoen, käteni olivat turrat ja kuumuudesta kihelmöivät – olin perillä. Lysähdin routaiseen maahan kasvihuoneiden vierelle, yritin rauhoitella hengitystäni, yritin saada vapinan loppumaan – yritin räpytellä vedet silmistäni ja näyttää edes hieman vähemmän kuolleelta. Se oli vaikeaa, enhän ollut eläissäni rääkännyt itseäni niin paljon juoksemalla.
Hengitykseni alkoi tasaantua ja kehoni rauhoittua, tajuta, että suoritus oli ohi. Olin voittaja.
  Nousin hitaasti ylös ja lähdin kävelemään lyijynraskain askelin kohti pimeydessä kylpivää rauhaisan, niin luvattoman kaunista linnaa – kotiani, turvapaikkaani, pommisuojaani. Valitettavasti se ei tulisi olemaan sitä enää kauaa. Voi helvetti, että hyvästit tulisivat olemaan vaikeita.

  Sharon nukkui vuoteessaan hiljaa tuhisten. Huoneessa oli muutoin pimeää, verhotkin oli vedetty ikkunan eteen – luulin, että se oli Sharonin tekosia – vain hiljaa lepattava öljylampon valo sai Cassandran näkymään sängyltään. Hän istui ja hymyili pienesti.
”Nukkuuko Sharon?” kuiskasin ja istuuduin hänen vierelleen. Tiesin haisevani hielle ja muutenkin hirveälle, mutta en uskonut, että Cass välitti. Ei tässä huoneessa enää oikeastaan voinut kauhistua mistään, niin paljon oli jo koettu ja kokeiltu.
”Nukkuu, vihdoinkin. En ole voinut nukkua, ennen kuin olen saanut varmistuksen, että hän oikeasti nukkuu”, Cass huokaisi hiljaa ja sormeili punaiseksi lakattuja kauniita kynsiään. Ei jyrsittyjä ja lyhyitä kuten minulla, vaan niin naisellisia ja nättejä. Kultainen kihlasormus hänen vasemassa nimettömässä kiilsi kauniisti valokeilassa – se sopi niin hyvin hänen sormeensa.
”Minulla on niin kauhea olo. Oli pakko käydä juoksemassa itseni puolikuolleeksi – tuntui, ettei mikään muu auttaisi. Valitettavasti se ei kauheasti auttanut.”
Cassin silmien alla oli tummat varjot. Tunsin sääliä häntä kohtaan – niin hirveää lopetusta kihlauspäivälle ei toivoisi kukaan.
”Olen pahoillani sinunkin puolestasi. Kihlajaisesi eivät menneet aivan nappiin”, huokaisin ja tunsin, kuinka jokin painava painoi minua alas. Jokin niin ahdistava, niin kova ja kylmä – niin loputon ja toivoton. Se siveli rumuutensa ja surunsa sisääni, saastutti onnen hormonit, se sai minut niin tavattoman epätoivoiseksi. Olisi niin ihana kääntyä sisään kuoreensa, jäädä sinne niin kauaksi aikaa, että asiat olisivat taas mallillaan. Välillä minusta tuntui, ettei tässä maailmassa voisi olla enää mikään ennallaan.
Epätoivo. Se minut valtaa, syö minua. Järsii lihanpalasia suuhunsa ja sylkäisee ulos kuolemaan rotkoon.
”'Äh – ei sillä ole väliä. Ihanin hetki oli se, kun hän vain sanoi siellä järvenrannalla: 'On meneillään vaikeita asioita, sellaisia, joilta me emme voi enää kauaa selviytyä. Ne tulevat kokoajan tuolta jostain ja pian puskevat päällemme kuin hirmymyrsky. Mutta en halua kohdata niitä yksin. Tiedän, että on todella aikaista, mutta haluan, että tiedät, että sormus nimettömässäni antaisi paljon voimaa. Cass, oletko valmis menemään kihloihin kanssani?'  Olit muuten silloin aamulla melko oikeassa, kun sanoit, että ehkä hän kosii minua”, Cassin ääni oli niin rakastunut, niin lempeä ja hellä. Hän puhui, kuin pitäisi kokoajan Freddyä käsissään, niin hoivaavasti ja kauniisti. Se katse hänen silmissään oli niin tavattoman avoin, niin kaunis.
”Ihanasti sanottu”, huokaisin, enkä voinut olla pienesti hymyilemättä hänen hölmön onnelliselle ilmeelleen, joka tulisi kuitenkin sammumaan pian. Liian pian.
”No mutta miten sinulla ja Jamesilla menee?” hänen äänessään oli tiettyä ilkikurista särmää ja hänen kasvoillaan leikki hymy. Pehmeät huulet kaartuivat kohti silmiä niin, että hänen vasempaan poskeensa ilmestyi pieni hymykuoppa.
”Ei ole mitään minua ja Jamesia. James lähti etsimään vanhempiaan, enkä tiedä, tuleeko koskaan takaisin”, sanoin, yrittäen välinpitämätöntä äänensävyä. Tuntui niin sietämättömältä, että se ihminen, joka viime aikoina oli saanut minut niin typerän onnelliseksi, olikin jo poissa. Hän oli ollut kuin jonkinlainen enkeli, joka oli tullut, auttanut minut pois alhaalta, surusta, menetyksestä – nostanut polvilleen ja sitten lähtenyt takaisin pilvilinnaansa. Hetken onni, hetken lohtu. Hetken rakkaus. Tahdoin niin toivoa, että hän tulisi, toisi mukanaan vanhempansa – tahdoin niin, että kun hän tulisi, hän sanoisi, että katsokaa isä ja äiti, tässä on minun Lilyni. Minun oma Lilyni.
  Ahdistus kasvoi entisestään. Miksei mikään voinut minun käsissäni kestää kauaa, olinko todella niin kovakourainen? Niin ajattelematon ja huolimaton? En ollut pudottanut Jamesia käsistäni, hän oli hypännyt.
”Lils, älä viitsi. On tarpeeksi kauheaa, että yksi ihminen ehkä – ehkä menee pois”, Cass nieleksi vaikeasti. Hän ei vuodattanut kyyneliä. Hän oli vahva, vahvempi kuin minä ja Sharon yhteensä.
”Ei hän mene pois, olen varma siitä”, kuului Violetin uninen mutina hänen sänkynsä suunnalta. Öljylampun valo oli heikko, mutta näimme silti, kuinka Violet veti pylvässänkyjensä verhon syrjään,  paljasti uniset kasvonsa ja hymyili pienesti. ”Te huolehditte ihan liikaa. Tulkaa nukkumaan. Mietitään huomenna, missä ne hautausmaan portit ovat, vai onko niitä ollenkaan.”



Lily,

olemme päättäneet avioitua Vernonin kanssa. Äidin toivomuksen mukaan meidän täytyy kutsua sinutkin. Häät ovat lauantaina 10. päivä maaliskuuta Lontoon St. Jamesin kirkossa, jossa on toimitettu Vernonin suvun kaikki hääseremoniat. Muodollisuuksien vuoksi toivomme, että tulet paikalle.

Vaadimme, että jätät kaikki normaalista poikkeavat esineet ja puvut sinne kouluusi ja ostat itsellesi normaalit vaatteet.


Petunia



  Asia oli hyvin arvattavissa, ei lainkaan yllätys. Oli hyvin Petunialle ominaista, että kaikki tehtiin rituaalien ja normien mukaisesti – totta kai he avioituisivat St. Jamesissa, koska siellä olivat avioituneet kaikki Vernonin ylipainoiset esi-isätkin.
En ollut erityisen iloinen siitä tiedosta, että minunkin tulisi saapua paikalle. Se tuntui oikeastaan ihan käsittämättömän vaikealta – sen kaiken toistaminen, sukulaisten näkeminen, muodollisuus ja halveksivat katseet... Se sai narun sydämeni ympärillä kiristymään taas.
”Petunia menee naimisiin”, huokaisin ja heitin kirjeen sängylleni. Vedin kaavun päälleni ja nostin puisen hiusharjan hiuksilleni. Sharon oli ollut kohta puoli tuntia suihkussa.
”Sen saman sian kanssa?” Cass kysyi inho äänessään pakatessaan koululaukkuaan. Ulkona oli kurja ilma – tuuli riepotti alastomia puita ja taivas oli tummanharmaa. Maailmankaikkeus ei yrittänytkään piristää linnaa ja sen ihmisiä, se yhtyi samaan paskaan ja jämähti siihen.
”Kyllä, Vernonin. Hän tekee pahan virheen. En tajua, miten kestän koko päivän heidän ja Vernonin lihavien sukulaisten seurassa”, huokaisin ja nakkasin koulukirjat laukkuun. Musteeni oli loppumassa, mutta se sai luvan riittää viikoksi.
”Milloin häät ovat?” Cass kysyi astellessaan peilin ääreen. Hän yritti asetella itsepäistä hiuspehkoaan ruotuun ja huokaisi, kun se tuntui tänään kapinoivan kaikkia normeja vastaan.
”Kolmen viikon kuluttua.”
Sharon astui juuri silloin suihkusta pois. Hän oli kääriytynyt valkeaan pyyhkeeseen ja hänen valkea ihonsa sekoittui siihen. Hänen törröttävät solisluunsa olivat kauniit. Jos osaisin piirtää, piirtäisin ne. Luonnostelisin paperille hennoilla vedoilla, kaartaisin luiden muodot hänen vartaloonsa ja saisin ne paperille sellaisinaan, niin upeina.
Sharon ei ollut puhunut mitään koko aamuna. Violet oli halannut häntä ja lähtenyt syömään, mutta Sharon ei ollut huomaavinaankaan. Se raastoi minua ja Cassandraakin – emme voineet tietää, mitä hän ajatteli, mitä hän aikoi tehdä – emme tienneet, mitä sanoa hänelle, miten saada hänet puhumaan.
Sharon pukeutui sänkynsä takana äänettömästi. Cass katsoi minua huolestuneena ja jätti peilailun sikseen. Hiljaisuus huoneessa ei ollut sitä hyvää hiljaisuutta, mitä joskus ihmisten välillä oli – yhteisymmärrystä ja sitä, ettei sanoja tarvittu, vaan tämä oli sitä painostavaa sanattomuutta, jossa jokainen yritti hapuilla sanavarastostaan joitain hyviä sanoja, mutta hylkäsikin ne peloissaan ja toivoi, että joku toinen puhuisi. Mutta kukaan ei puhunut.
  Kerran lapsuudessani olin suuttunut Petunialle, kun hän oli nimitellyt Severusta. Olin päättänyt, etten enää koskaan puhuisi hänelle. Olin hiljaa jopa kolme pitkää päivää. Kolmannen päivän aamuna, kun makasin sängyssäni ja laskin kattolankkuja, Petunia sujautti oven alta kirjeen, jossa hän pyysi anteeksi ja sanoi, että oli käynyt ostamassa suklaapupu-karkkeja, minun suosikkejani. Olin repinyt kirjeen ja maannut huoneessani iltaan asti, kunnes hän oli sujauttanut oven läpi kolme pientä suklaapupua. Kaksi punaista ja yhden keltaisen, niin kuin aina halusin. Sen jälkeen emme olleet enää puhuneetkaan Severuksesta.
  Harmi sinänsä, etteivät tähän hiljaisuuteen tainneet suklaapupu-karkit auttaa. En edes tiennyt, valmistettiinko niitä enää, saiko niitä enää Pikku Whingingin marketista. Olin jäänyt siitäkin kelkasta pois, hypännyt lumihankeen ja lähtenyt kauemmas tutusta reestä, matkannut kohti tuntureita.

  Muodonmuutosten tunnit olivat täyttä kidutusta. McGarmiwa oli paasannut aina vain S.U.P.E.R -kokeista ja saanut minut ahdistumaan silmin nähden – minun olisi aloitettava tänään lukemaan. Olin vain kokoajan pitkittänyt asiaa, ajatellut, että aikaa oli vielä, mutta loppupeleissä sitä oli hyvin vähän. Luettavaa oli paljon, aikaa vähän.
Aloin juuri pakkailla tavaroitani ja tunkea pitkiä muistiinpanoja laukkuuni, kun McGarmiwa kutsui Sharonin luokseen. Sharon asteli hänen luokseen tunteettomuus kilpenään – mustat hiukset silmillään roikkuen ja hartiat maata viistäen. Kokoonpainunut nukkeni.
En kuullut, mitä he puhuivat. Näin vain, kuinka McGarmiwa hymyili pienesti – oliko siinä lohtua ja myötätuntoa vai onnea? Koskiko asia Julesia?
Cass oli myös lopettanut pakkaamisen ja katsoi silmät pyöreinä professorin työpöydälle päin. Oppilaat soljuivat ovesta ulos rupatellen, mutta meidän maailmamme oli hetkeksi pysähtynyt. Tunsin, kuinka sydämeni alkoi hakata rinnassani hätätilaa tavoitellen, varautuen niin hyvään kuin pahaankin...
”Ilmoitan, kun tiedämme lisää” McGarmiwa sanoi vielä ja taputti Sharonia olkapäälle. Sharon nytkähti kosketuksesta pienesti, kääntyi ja veti hiukset silmiltään. Katsoi meitä ja antoi aivan pienen hymyn vallata kasvonsa, niin pienen, että vain me pystyimme sen näkemään. Jules oli selvinnyt.
”Ja neiti Evans – tulisitko vielä käymään nopeasti täällä”, McGarmiwan särmikäs ääni täytti tajuntani ja sai minut kiskomaan itseni irti Sharonin kasvoista. Heitin laukun olalleni ja astelin tumman pöydän eteen jalat tutisten.
”Turvallisuuskoulutus, josta puhuin, on viikon päästä. En tiedä, tuleeko herra Potter ennen sitä, mutta joka tapauksessa se on hoidettava. Ellei Potter ehdi, hoidat valvojaoppilaiden asemiin laittamisen yksin. Kouluttajat saapuvat kolmelta ja itse koulutus alkaa neljältä, joten pyydän sinua ja valvojaoppilaita saapumaan Saliin jo kolmelta. Tarkemmat ohjeet jaamme siellä”, McGarmiwa kohotti mustasankaisten lasiensa asentoa nenällään ja katsoi minua päättäväisesti, niin särmäkkäästi, kuin aina ennenkin.
”Selvä, professori.”
”Kiitos, saat poistua.”
”Tuota – onko Jamesista kuulunut mitään?” ääneni oli varovainen, hiukan väräjöivä. Pelokas, odottavainen.
”Ei valitettavasti. Rehtorin mukaan heillä on kuitenkin kaikki hyvin, niin Potterilla kuin Blackillakin.”
”Okei, kiitos”, sanoin vaikeasti ja näin, että Cass ja Sharon odottivat ovella. Sharon katsoi minua silmiin, antoi viestittää sitä kaikkea, mitä hän ei sanoilla kyennyt antamaan.
  Tyttöjen vessassa Sharon purskahti itkuun. Hän itki Cassin rinnuksille ja sai sanotuksi, että Jules oli nyt vakaassa tilassa. Hänellä oli todettu harvinainen sydämenkalvottumistauti, jonka ensimmäisiä oireita olivat veren oksentaminen ja kipu rinnassa. Sairauksen kanssa voisi elää, mutta lääkitys oli päivittäinen ja kaikki fyysinen aherrus oli lopetettava. Sharon sanoi, että Jules oli tykännyt luistella.
”Hän ei voi enää luistella, mutta – mutta hän palaa kouluun vielä. Voin ehkä käydä katsomassa häntä Mungossa viikonloppuna.”
Naru keveni taas hieman. Sharon pesi kasvonsa ja kuivatessaan kasvojaan punaiseen pyyhkeeseen, hän totesi ääni tukkoisena: ”Tästä ei voi mennä enää kuin ylöspäin.”

  Kun saavuimme illalla makuusaliin pelattuamme kolme erää velhoshakkia ja naurettuamme kaikki huolet kauemmas odottamaan aikaansa, tummanruskea huuhkaja koputteli kiivaasti ikkunaan. Avasin sen ja sain kasvoilleni kylmän tuulenpuuskahduksen kera muutaman irroneen pöllönhöyhenen.
Pöllö tapitti minua oransseilla silmillään, räpytti niitä vain kerran ja irroitettuani kirjeen se lähti takaisin pimeään iltaan. Katsoin nopeasti, kuinka se kaarsi pohjoistornin taakse ja iskin ikkunan kiinni. Käänsin kirjeen ympäri ja siinä luki minun koko nimeni. Lily Ellen Evans.
”Onko se sinulle?” Cass kysyi riisuessaan viittaansa.
Nyökkäsin ja revin kirjeen auki istahtaen sängylleni. Tunnistin käsialan heti. Hieman suttuinen, kiivas ja pyöreitä muotoja käyttävä.
Jokin läikähti sisälläni hyvin nopeasti, nostatti hymyn huulilleni ja sai minut samalla puremaan huultani. Tajusin, että minulla oli ikävä. Tajusin, että hänen tulisi olla täällä. Hän hymyilisi leveästi, kun saisi tietää, että Jules selviää. Se vino virne nostattaisi kulmakarvat ylemmäs ja pähkinänruskeat silmät laulamaan Hallelujah.

Lily,

Ihan ensimmäiseksi: minulla on kaikki hyvin. Olemme majoittuneet, mutta en voi kertoa minne, mikäli tämä kirje joutuu vääriin käsiin. Olemme myös saaneet vainun. Nämä Ministeriön vakoojat ovat aivan loistavia! Kun minä näen pelkän lumihangen maassa, jossa on pari kauriin jälkeä, he näkevät siinä hajuja, makuja, ihmisten jälkiä ja taian rippeitä. Heidän kanssaan oppii monenmoista, esimerkiksi että miten käyttää hyväksi nyljetyn jäniksen silmät. (Niistä saadaan kuulemma hyviä johtolankoja. En tiedä mihin.)
  Olemme laatineet paljon suunnitelmia. Eilen oli kyllä melko kiperä tilanne – eräs kuolonsyöjä oli onnistunut murtautumaan suojataikojemme lävitse ja sai tietää, että jäljitämme vanhempiani. Hän ehti kaikkoontua ennen loitsun osumista.

En kuitenkaan halua kyllästyttää sinua suunnutelmillamme. Mitään korrektia ei ole vielä tapahtunut. Pari vakooja uskoo tietävänsä, missä vanhempani viruvat.
Sirius on ollut kanssani kokoajan, ei ole päästänyt minua yksin kusellekaan. Kai hän pelkää, että minäkin katoan.

Vaikka olen ollut vasta melkein kaksi vuorokautta poissa, minulla on ikävä sinne. Täällä kylmässä kun viruu, oppii arvostamaan kaikenlaista, esimerkiksi McGarmiwan sykkivää otsasuonta ja jästitiedon opettajamme oksennukselle haisevaa hengitystä. Kaikki saa tavallaan uuden perspektiivin.
  Eniten minulla on kuitenkin ikävä sinua. Haluaisin niin tulla jo pois vanhempieni kera, haluaisin ihan liikaa asioita – täällä Voldemortin valta on jo niin korkealla ja ihmiset ovat aivan hukassa ja peloissaan, että se lintukoto siellä tuntuisi tällä hetkellä kuin taivaalta.

Haluaisin kysyä sinulta, mitä sinulle kuuluu. En kuitenkaan tee sitä, koska se saa minut entistä alakuloisemmaksi, koska et voi vastata minulle. Mikään pöllö ei saa löytää meitä – olen pahoillani. Haluaisin myös kysyä, onko Jules selvinnyt. Toivon todella, että on, vaikken häntä tunnekaan. Hän on hieman omituinen ja hiljainen, mutta varmasti hieno ihminen. En ole ehtinyt tutustua, ja mikäli hän on joutunut jättämään maailmankaikkeuden, se harmittaa ihan suunnattomasti. Sano Sharonille, että olipa Jules hengissä tai ei, Sharon on helvetin kova ämmä. (Sirius käski sanoa tuon. Hän yrittää juuri paistaa makkaraa nuotiolla jästien tyylillä eli makkara tikun nokassa, mutta on tiputtanut nuotioon jo kolme.)

Välillä suru painaa minut kokoon. Toivottomuus ottaa valtansa, enkä osaa taistella vastaan. Sirius on ollut paljon apuna. En oikeasti tiedä, miten koskaan kiittäisin häntä. Jos minä kuolen tällä reissulla, sano Siriukselle, että hän on puolet minusta. Sano se Lily, minä pyydän. Siltä varalta, että jotain sattuu. Äläkä ala itkemään nyt. Tavoitteeni ei ole kuolla, koska aion vielä tulla ja suudella sinua uudestaan. Viimekertainen jäi vain yhden illan jutuksi. En tiedä, mitä mieltä olet siitä, että suutelisin sinua uudestaan, mutta toivottavasti haluat myös sitä. Epätietoisuus on syvältä.

Eilen näimme kuolleen ketunpoikasen. Sellaisen vastasyntyneen, ihan pienen – hieman yli kämmeneni kokoisen. Oli pakko mennä kuselle itkemään. Olenko mielestäsi neitimäinen? Toivottavasti en. Tämä vaan raastaa niin paljon. Olen oppinut pikkuhiljaa hyväksymään myös sen, etteivät vanhempani ehkä elä. Itketty on ja huudettu ja kirottu ja isketty viattomia seiniä ja puita. Sirius paikkasi eilenkin pari haavaa rystysistäni.
Nyt kuitenkin olen jotenkin... keveämpi, kun olen hyväksynyt sen. Jos he ovat menneet, tiedän, että he tekivät sen tyylillä ja kunnialla, minua ja Siriusta rakastaen. Maailman parhaat vanhemmat.

Silti toivo elää yhä korkeana, jokin korkeampi voima on toivottavasti kanssani.

Tästä kirjeestä tuli aika pitkä. Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin ja tämä tulee olemaan käsissäsi vielä tällä viikolla.

Rakastan sinua, vaikka en uskonutkaan rakkauteen vaikeimpina päivinäni. Nyt uskon.


James