1. luku

CMX - Ruoste

hei
katso kuinka hiljaa
kaikki käy
mutta vuodet on lyhyet
ja kun kuu ja aurinko ovat yhdessä taivaalla
minä kerään kaiken pihalle esiin ja poltan

niin
kirjat ja paperit
ehkä myös
huonekalut ja muistot
kaikki valheet jotka tulevat elämän tielle
kaikki hyvä mikä estää näkemästä
se on ruoste

savu nuolee raunioita
tiedäthän miltä tuntuu
lämmittää käsiään
palaneiden kotien tuhkassa

hei
katso kuinka hiljaa
sataa taas
tomu vuotten ylle
ehkä nämäkin murhaajan kädet etsivät päätä
jota silittää ja tuntea maailman paino
se on ruoste


Ensimmäinen luku -    Onko elämällä tärkeysjärjestystä?


Olen vihannut pienestä asti klovneja. Olen vihannut niiden punaisia neniä, surkeita vitsejä, rumia virnistyksiä, kiharia tukkia, värikkäitä vaatteita. Olen vihannut niiden surkeita yrityksiään tehdä lapset iloisiksi – vihannut torvia, yksipyöräisiä polkupyöriä, rumpuja, pillejä... Vihannut niitä lapsuudessani salaa katsomiani isoisän elokuvia klovenista, jotka ruman maskinsa takana vihaavat lapsia ja vievät heidät nurkan taakse ja säikyttelevät kuoliaiksi.

  Vihaan yhä. Jos joskus tulen saamaan lapsen, en anna hänen ikinä nähdä yhtään klovniesitystä. Jos vain voisin, haluaisin välttää lapseni myös sellaisilta klovneilta, joita joudun katselemaan joka hetki, olinpa missä vain – meninpä sitten oleskeluhuoneeseen, oppitunnille, syömään, kirjastoon... Ne klovnit ovat liimanneet minuun huomaamattani paikannuslaitteen, jonka sijaintia en kehostani löydä. He seuraavat, vaanivat, katselevat minua – tuijottavat jokaista pientä liikettäni, kuuntelevat sanojani ja hymyilevät typerästi minut nähdessään. Ne klovnit ovat suuri riesa elämässäni, ja päiväkin ilman heitä on hengähdys. Suuri, helpottunut henkäisy, tunne, että olen vapaa.

  Tänään olen saanut hengittää vapaasti koko päivän. Olen saanut käyskennellä pihamaalla, nostaa lunta syliini, heittää sitä pimeälle taivaalle ja katsella pieniä, putoilevia hileitä, olen saanut istua oleskeluhuoneen takan lämmössä lempikirjani, Ruman ankanpoikasen, kanssa ilman yhtäkään typerää kysymystä mistään typerästä asiasta typerältä ihmiseltä. Olen saanut istua kirjastossa ilman yhtäkään hapuilevaa, epätoivoista katsetta, tuijotusta selässäni. Se on oikeastaan hyvin vierasta, outoa. Hyvin kylmää. Kuin olisin yhtäkkiä hypännyt maailmaan, jossa kukaan ei halua tietää, mitä minulle kuuluu tai lähtisinkö Tylyahoon kermakaljalle. En ole nähnyt viime aikoina yhtään painajaista klovneista. Niin, ja isoisäkin on poissa.


”Lily?”
Cassandran kaukainen, kutsuva ääni kurkotti ylevien ajatusteni ylle saaden minut heräämään horroksestani. Tunsin säpsähtäväni ja tajusin olevani yhä oleskeluhuoneessa. Lumisade piiskasi ikkunoita, hiipuva tuli veteli viimeisiään arinassa ja polvillani lojui avonainen romaani. Suljin sen ja hahmotin nuoren naisen hahmon istahtavan vastapäiseen, rispaantuneeseen nojatuoliin.
”Anteeksi. Olin aivan ajatuksissani.”
”Huomasin. Taasko sinä luet Rumaa ankanpoikasta?”
”Kyllä. En vain tajua mikä siinä viehättää – kai jollain tapaa tunnen olevani tuo ruma ankka.”
”Et sinä ainakaan ruma ole”, Cass nauroi ja näpräsi säkkärän hiuspehkonsa mustia haihtuvia. Hänen pienet, pyöreät silmänsä vilkuilivat takan ja nojatuolini väliä.
”Lily, olenko koskaan kertonut, mihin setäni kuoli?”
Mietin hetken. Tunsin Cassandran lähes läpikotaisin – tiesin, mistä hänet sai kutiamaan, tiesin, miten hänet sai surun hetkellä nauramaan, tiesin, mistä hän unelmoi ja ketä kaipasi.
”Hän kuoli tuonne”, Cass sanoi ilmeettömänä, tyhjyys tummissä silmissään. Pitkät silmäripset räpsyivät kiinni ja auki – hän tuijotti minuun haastavasti, kovasti.
”Tuohon takkaan?”
”Ei tuohon. Omaansa. Hän työnsi päänsä takkaan ja paloi kuoliaaksi.”
En osannut sanoa mitään. Cass käänsi katseensa pois ja tuijotti tuleen. Liekkeihin, jotka väräjöivät tummanpunaisessa sävyssä viimeisiä hengenvetojaan vedellen ennen hiiltymistä. Ennen niitä hehkuvia kekäleitä, joista ei enää muodostunut mitään hienoa tai uutta.
”Miksi?”
”Hän oli masentunut. Hän oli aina sairastanut jonkintyyppistä sairautta, jossa koetaan jatkuvaa alemmuudentunnetta ja epäonnistumista. Lopulta hän kai ei enää kestänyt.”
”Otan osaa, ihan totta Cass”, sanoin hauraasti. Cass näytti tavallista pienemmältä ja luisevalta – kuin pieneltä poikaselta, jonka kuka tahansa petolintu saattoi viedä mukanaan ja pistellä suuhunsa.
”Huomenna tulee vuosi kuolemasta. Ajattelin, että jos vain haluat – jos haluat tulla mukaani, kunnioittaisin sitä todella.”

  Lunta sateli hiljalleen, kauniisti, niin pehmeästi. Hautakivi oli yksinkertaisen kaunis – tummalla kivetyksellä hopeaiset kirjaimet ja kuva pitkästä, mutkittelevasta ruususta. En tiennyt, symboloiko se mitään, vai oliko se vain valittu kaunistamaan kovaa kiveä – en halunnut kysyä. Olisi jotenkin niin tunkeilevaa kysyä.
Cassandra asetti kynttilän ja kanerva-asetelman kiven eteen. Siinä tuikki vain yksi muu kynttilä, jonka Cassin muu perhe kuulemma oli vienyt jo eilen. Cass oli halunnut tulla yksin, ilman perhettään. Tavallaan ymmärsin häntä hyvin. Se mies, Freder Gionvan Quarter, oli ollut hänelle aina hyvin rakas. Ihminen, joka kenties oli ollut yksinäinen ja hylätty, hullukin. En tiennyt, mistä Cass oli setänsä kanssa jutellut ja mitä tehnyt, mutta ne muistot vaikuttivat olevan onnellisia. Sellaisia, joiden perään ei itketä eikä niitä kaivata takaisin, mutta joita voidaan muistella hyvällä, rakkaudella.
”Hän oli hyvä ihminen. Parempi, kuin kukaan muu”, Cass kuiskasi tukahtuneella äänellä. Otin häntä hellästi kiinni ja painoin hänet syliini. Hän tuoksui tuoreelle pullalle, kakuille ja rakkaudelle – tuoksui onnelle ja joululle. Hän oli minua melkein kaksikymmentä senttiä lyhyempi – minun oma pieni, ystäväni. Kanelille ja pullalle tuoksuva ystäväni, joka itki sinä aatonaattona ruskeaan kaulahuiviini. Ympärillä tuikkivat tuhannet kynttilät, jouluiset lyhdyt ja ihmiset, jotka olivat tulleet haudoille joko oikeasta surusta, tai vain muodollisesta tavasta muistaa edesmenneitä lähimmäisiään.

  Olen alkanut hiljalleen pelätä lomia. Olen alkanut pelätä sitä, kun joudun muodollisuuksien vuoksi lähtemään Tylypahkasta – ei sillä, ettenkö pitäisi jästimaailmasta tai muusta Tylypahkaa ympyröivästä maailmasta, olipa se taikuutta omaava tai ei, mutta ne asiat, jotka minun oli aina lomalla toimitettava, ahdistivat minua. Tunsin aina myös polttavaa ja raastavaa huonoa omaatuntoa siitä, että minua ahdisti. Minun tulisi olla onnellinen, kun sain nähdä äitini – sain käydä isän haudalla ja kaiken kukkuraksi nähdä siskoni kihlattunsa kanssa. Mutta enhän minä piru vie ollut onnellinen mistään noista asioista. Miksi minä olisin? Äidilläni oli levinnyt rintasyöpä, Petunialla aina inho silmissään minut nähdessään sekä se lihava hylje vierellään ja isästä jäljellä vain hautakivi. Tervetuloa Lily Ellen Evansin täydelliseen elämään.

  Äiti hymyili nähdessään minut. Hänen kasvonsa olivat melkein kalpeammat ja värittömämmät kuin huoneen valkoiset seinät – hänen kasvonsa olivat ruituneet ja luisevat. Hän näytti niin sairaalta, niin kipeältä, niin satutetulta... Käännyin sulkemaan oven, jotta ehdin pyyhkiä polttelevat, hallitsemattomat kyyneleeni.
Rehellisesti sanottuna pelkäsin hiukan häntä. En tietenkään realistisena ihmisenä pelännyt, että hän jollain tapaa tartuttaisi minut, mutta siltikään en voinut katsoa häntä normaalisti. Hän oli niin kuolleen, kidutetun näköinen ilman hiuksia – lähes kalju päälaki vain suojanaan. Voi, kuinka kaipasinkaan sitä punaruskeaa, paksua hiuspehkoa, jonka hän aina iltaisin suihkun jälkeen letitti selälleen. Usein hän antoi minun ja Petuniankin letittää. Äiti osti aina lähikampaamosta sitä saippualle tuoksuvaa hoitouutetta, joka jätettiin hiuksiin kuivumaan ilman poispesemistä, ja jota me kaikki kolme levitimme märkiin hiuksiimme. Sen jälkeen oli aina niin kiva letittää niitä niin puhtaalle tuoksuvia hiuksia. Isä aina nauroi meille, kun keräännyimme sohvalle letityspiiriimme.
”Hei”, sanoin alkajaisiksi heiveröisellä äänellä. En halunnut näyttää äidille, että pelkäsin ja olin hauras, kuin halpa markkinoilta ostettu posliiniesine. Hänellä oli niin paljon omasta takaansakin kipua ja tuskaa ja vaikka mitä – mitä jos hän vielä alkaisi miettiä minun tuntojani ja kyyneleitäni?
”Hei, Lily-kulta”, hän sanoi äänellä, joka ei ollut muuttunut kesästä lainkaan. Sitä ei häneltä sentään ollut viety pois, vaikka monta muuta asiaa oltiinkin.
”Hyvää joulua”, toivotin jo hiukan vahvistuneella äänellä, kumarruin antamaan suukon hänen otsalleen ja istahdin sitten vuoteen viereiselle kovalle, puiselle penkille. Voi että, kuinka minä vihasinkaan sairaaloita ja sitä tunnelmaa siellä – kuin joka kolossa kuiskisi itse kuolema. Inhosin niitä itkevien vauvojen ääniä, valkoisia seiniä, sitä steriilistä hajua, kovuutta, kiireisiä lääkäreitä...
”Kiitos ja samoin. Me kai jaamme lahjat vasta sitten joulupäivänä”, äiti hymyili ja naurahti. ”Vaikka minulle ei kauheasti lahjoista hyötyä olekaan. Etenkin pelkään, että te annatte minulle jotain inhottavia Parane pian -mukeja”, äiti jatkoi ja naurahti vieläkin sitä niin tuttua ja heleää nauruaan. Olisin voinut tarttua hänen hauraisiin olkapäihinsä, halata tiukasti ja sanoa, etten koskaan tulisi ostamaan mitään niin mautonta. Olisin niin halunnut repiä hänet irti letkuista ja siitä sinivalkoisesta vuoteesta, heivata pois koko rakennuksesta ja viedä jonnekin, missä äiti olisi onnellinen. Mutta enhän minä voinut. En edes uskaltanut halata, koska pelkäsin satuttavani häntä.
”En ikinä. Vaikka onhan minulla vieläkin se Hannah-tädin lähettämä muki tallessa, jonka sain ollessani kahdeksanvuotias ja tuhkarokossa”, hymyilin. Oletin, että se vieläkin komeili hyllyssäni kodissamme – joka valitettavasti oli tätä nykyä itse Petunian ja Vernonin asutuksessa, ja jota en kai enää koskaan tulisi kutsumaan kodiksi. Minun oikea kotini oli kaukana täältä.
”Niin tosiaan. Olit niin iloinen, kun sait sen”, äiti hymyili myös ja otti käteni omaansa. Hänen tiputusletkunsa puistatti minua – se, kuinka avuton ja letkujen varassa ihminen saattoi olla, oli hirveää. En tahtoisi koskaan joutua mistään niin riippuvaiseksi.
”Niin. Sinä siis pääset käymään jouluna kotona?”
Äiti huokaisi. Hänen kalpea, luiseva kätensä ei irroittanut – se oli kylmä ja kova, mutta silti se lämmitti minua jossain kaukana sisälläni. Äiti rakasti minua, vaikka puolet hänen kehostaan olikin revitty rikki – minuun sattui, kun tiesin, mitä kaikkea hän oli joutunut kokemaan. Enkä minä ollut ollut paikalla.
”Pääsenhän minä, mutta se on kauhean työlästä. Joku sairaanhoitaja tulee mukaani ja minut kuljetetaan sairasautolla. Joudun luultavasti makaamaan sängyssä ja letkuissa. En edes tiedä, riittävätkö sulakkeemme kaikkiin näihin lukuisiin johtoihin”, äidin äänessä oli häivä ärtymystä, mutta silti huojennusta. Nostin toisen, vapaan käteni hänen päälaelleen ja silitin sitä hajamielisesti. Se tuntui kuin vauvan kaljulta päältä – niin hauraalta ja pehmeältä.
”Kaljuus ei todellakaan pue minua”, äiti naurahti ja jaksoi yhä pilailla omalla kustannuksellaan, joka hiukan lievitti pahaa oloani. Sitä pahaa oloa, joka kyti sisässä kiristäen rengasta sydämeni ympärillä, levittäen haarojaan hengitysteihini, verisuoniini, kaikkiin ulottamiinsa paikkoihin – sai kehoni niin turraksi ja voimattomaksi.
”Sinä olet kaunis silti”, sanoin, enkä jaksanut hymyillä. Äiti huomasi sen ja otti toisenkin käteni omaansa ja puristi tiukasti. Hänen merensiniset silmänsä olivat terävät, luisista ja kalpeista kasvoista huolimatta – hän näytti yhä siltä tiukalta äidiltä, joka oli joskus torunut minua leikatessani Petunialta tukon hiuksia pois.
”Lily-kulta. Minä tiedän, että sinulla on paha olo. Voi, kun voisin mitenkään ottaa sitä sinulta pois -”
”Ei, tärkeintä on sinun hyvinvoint -”
”Ei, älä sano noin. Tämä syöpä ei enää pysähdy. Minulla ei ole toivoa, ja me kaikki tiedämme sen. Lily – minä kuolen. Tahdon, ettet ui murheessa ja surussa, etkä varsinkaan syyllisyydessä. Tämä on Jumalan tahto, kultaseni. Ja kun minä vielä menen pois, minä teen sen kunnialla. Minä voin hymyillä ja katsoa tuosta ikkunasta ulos - ”, hän osoitti sinisten verhojen koristamaa ikkunaa, joka tällä hetki paljasti vain kaukaiset valot ja sankan lumisateen, ”- ja vain mennä pois. Minulla on kaksi loistavaa, kaunista ja fiksua tyttöä, ihana aviomies, jonka luokse vielä pääsen. Haluan, että sinä ja Petunia edes yritätte tulla toimeen – ette minun vuokseni, vaan toistenne. Lily, hän välittää sinusta paljon, vaikkei sitä aina näyttäisikään.”

  Sitten minä itkin ja paljon. Äiti ei itkenyt, piti minua vain sylissään ja silitti hiuksiani, lauloi kehtolaulua ja piti kiinni. Minulla oli yhtä paha olo kuin neljä vuotta sitten saadessani uutisen siitä, että isä oli kuollut työtapaturmassa. Vaikka äiti oli kokoajan kanssani, minusta tuntui, kuin hän olisi jo mennyt pois. Isän luokse.

  Vierailuajan loppuessa lähdin ulos lumipyräkkään ja katsoin ulkona sairaalan pihalla kiistelevää vanhaa pariskuntaa. Mies istui pyörätuolissa suloiset, ruskeat tossut jaloissaan ja rouva nuhteli tätä vierestä siitä, kuinka tupakka ei tehnyt hyvää hänen veritukoksilleen. Mies väitti vastaan, että jos tupakka ei ollut hänen isäpoloistakaan tappanut, ei se tappaisi häntäkään. Rouva tuhahti, asetti tummansinisen pipon miehen kaljun päälle ja lähti pukkaamaan tätä kohti parkissa odottavaa taksia. Minun teki mieli mennä perään – tekemään mitä, sitä en tiennyt, mutta halusin silti. Lähdin kävelemään katoksen alta pyryyn – annoin lumen kastella kasvoni ja hiukseni, kirkkaiden valojen valaista itseni ja jalkojeni viedä. Päässäni soi vain yksi asia; ylihuomenna, joulupäivänä, äiti tulisi viettämään elämänsä parhaimman päivän. Minä tulisin pitämään siitä huolen.

  Tammikuun toisena päivänä äiti oli mennyt pois. Hautajaiset järjestettiin kaikessa hiljaisuudessa, ilman sen suurempia toimituksia. Äiti laskettiin isän viereen ja hautakivi sai uuden nimen. En itkenyt hautajaisissa ollenkaan. Kuljin vain kaavojen mukaan mustassa asussani kuin haamu – kuin kova kuori, ilman sen suurempaa merkitystä. Otin vastaan osanotot sukulaisilta ja muilta merkitsemättömiltä ihmisiltä, en hymyillyt, en katsonut silmiin. Petunia ja Vernon perivät talon.         
  Pakkasin tavarani tammikuun seitsemäntenä päivänä huoneestani ja vein suurimman osan lastista pelastusarmeijalle. Mukaani Tylypahkaan otin vain pari valokuvaa perheestämme, Parane pian -mukin ja pienen, likaisen nuken, jota ilman lapsena en ollut liikkunut. Sen nimi oli ollut Helga, mutta enää sillä ei ollut nimeä. Se oli vain alaston nukke likaisen, vaalean tukkansa ja tyhjien, sinisten silmiensä kanssa.

  Halasin Petuniaa, ennen kuin lähdin juna-asemalle. En tiennyt, oliko se kova vai lämmin halaus, oliko siinä tunnetta vai oliko se vain muodollisuus sanalle 'hyvästi.' Tiesin, etten kaiketi enää koskaan palaisi siihen taloon.

  Juna-aseman ulkopuolella seisoin hetken varjossa, puhelinkopin vierustalla ja katsoin ohi ajavia autoja, vaaleaa taivasta, lumista maisemaa ja kiireisiä ihmisiä salkkuineen ja kakaroineen. Pyyhin pari kyyneltä pois silmistäni, katsoin taakseni ja lähdin vetämään tavaroita perässäni.

  Oloni oli kuin uudestaan syntyneellä Feeniksillä.