torstai 17. joulukuuta 2009

7. luku

Seitsemäs luku -      Puna-apiloiden taistelu valosta


Puuteri pöllähteli rasiastaan tippuessaan kovaan puulattiaan. Vaalea tomu värjäsi hetkessä lattian – levittäytyi tuulahduksien tahdissa yhä vain kauemmas mustasta, neliönmuotoisesta rasiasta ja sai levityshuiskun lennähtämään peilipöydän alle.
”Hitto soikoon! Se oli ainoa puuterini”, Cass kirosi ja heilautti taikasauvaansa ärtyneenä. Puuteripöly pyyhkiytyi hetkessä ilmaan haihtuen ja rasia ja huisku lensivät Cassin käsiin.
Hän oli pukenut ylleen sievän, harmaan hameen, ruskeat sukkahousut ja lohenpunaisen villapaidan, joka korosti kauniisti hänen rintojaan. Hän käänteli kasvojaan peilin edessä, nyrpisteli nenäänsä, muikisteli huuliaan ja liikutteli poskiaan. Hän oli maalannut huulensa syvällä punaisella ja oli sitonut kiharaiset hiuksensa valkean pidikkeen sisään niin, että pari mustaa kiharaa kaartui hänen korviensa taakse ja valui niskaa pitkin.
”Omani on siellä vasemmassa laatikossa, ota se”, mutisin ja jatkoin kirjoittamista. Mikä sai myrkkyanteron ja gilianinruservon kuihduttamaan toisensa?
”Ai, kiitos. Supaisen sitä vain vähän nenän päähän”, Cass kiitti ja alkoi kaivelemaan kolisevaa laatikkoa. Kello oli lyönyt juuri kuusi ja Cass oli luvannut Freddylle, että he tapaisivat järvenrannalla.
”Minusta tuntuu, että Freddyllä on jotain kummaa mielessään – hän näytti niin salaperäiseltä”, Cass sai sanotuksi pölisevän puuteripilven takaa ja katseli kriittisesti lopputulosta.
”Ehkä hän aikoo kosia sinua”, heitin piikikkäästi ja yritin todella keskittyä. Eikö Verso ollut sanonut tunnilla jotain myrkkyanteron myrkkyrauhasista ja niistä leviävästä kaasusta? Opetus oli omalta osaltani mennyt hieman ohi, koska James oli vähän väliä hipaissut minua muka vain kävellessään ohi. Olin värähtänyt hänen kosketuksestaan joka kerta ja nostanut hymyn huulilleni, kun olin nähnyt sen pirullisen ilmeen koreilla poskipäillä.
”Tässä vaiheessa? Eikö se tunnu hieman liian aikaiselta? Toisaalta, minun isäni kosi äitiäni kahden viikon päästä heidän ensikohtaamisestaan”, Cass pohdiskeli vetäessään mustaa viittaa ylleen. ”Laittaisinko tämän tupakaulahuivin vai tämän punaisen?”
”Laita vaikka kummatkin”, huokaisin ja nostin kirjan syliini. Ehkä se antaisi vastauksia, kun oma mieleni ei.
”Mikä sinua vaivaa?”
”Cass – minä yritän tehdä tätä pirun esseetä, enkä edes muista, mikä saa myrkkyanteron ja gilianruservon kuivattamaan toisensa”, tuskastuin ja larasin kirjaa. Minulla oli vahva tunne, että tietoa ei ollut kirjassa – Verso oli tainnut mainita siitä jotain...
”Eikä ihme, koska et voinut keskittyä oppituntiin, kun James hiplasi sinua kokoajan”, Cass heitti takaisin, virnisti pirullisesti ja aukaisi oven. ”Gilianruservolla on suipot lehdet, joista haihtuu kokoajan kemikaaleja, jotka myrkkyantero vastaanottaa. Ne kuihduttavat sen, koska sen juuret eivät kestä hypofetistä. Myrkkyantero taas kuihtuessaan saa myrkkyrauhasensa puhkeamaan, jotka levittäytyvät sen lähettyville, jolloin gilianruservo kuolee”, sen sanottuaan hän veti oven kiinni perässään. Kuuntelin hänen nopeita, innostuneita askeliaan portaikossa. Joku kiljahti alakerrassa – sen täytyi olla hän. Ehkä se Freddyn yllätys oli, että hän seisoi alasti keskellä pyöreää tornihuonetta tai oli pukeutunut suklaapupuksi.
Tuhahdin itselleni ja omille ajatuksilleni, heitin sulkakynän laukkuuni ja painoin pääni tyynyyn. Pakkanen oli lauhtunut huomattavasti eilisestä – muutama epätoivoinen ja yritteliäs auringonsäde yritti vielä loistaa harmaantuneella taivaalla, jota peittivät vaaleat, untuvaiset pilvet ja rajattomuus. Tulevaisuus.

  En oikeastaan tiennyt, mikä minua kirjastoissa viehätti. Pölyiset kirjat, hiljaisuus, rauhaisat kynttilät, ikuisesti vahtiva matami Prilli, kahisevat sivut... Siellä oli aivan oma maailmansa, jossa pystyin rentoutumaan ja tuntemaan oloni kodikkaaksi. Kirjasto oli minulle eräänlainen pommisuoja, kun typeriä ihmisiä parveili ympärilläni kuin muurahaiskedossa. Ne typerät ihmiset eivät käyneet kirjastossa.
Harhailin rakkausromaanien osastolle ja kierrätin katsettani niissä. Nappasin vanhan teoksen kahdesta rakastuneesta afrikkalaisesta, puhalsin pölyt sen kannelta ja huomasin, kuinka pieni hymy kiiri kasvoilleni. Kaksi mustaa, umpirakastuneen näköistä velhoa ja noitaa istui meren rannalla ja söi hedelmiä. Kuva oli hyvin tavanomainen, ei huomiota herättävä tai mitään – jokin siinä silti hymyilytti minua. Naisella oli suuri olkihattu päässään ja mustat, villit kiharat versoilivat hänen valkealle mekolleen. Hänellä oli suuret rinnat ja naisen mittasuhteessa aivan liian pienet kädet – kuin nuken.
Työnsin kirjan takaisin hyllyyn ja mietin, lähtisinkö etsimään Sharonin jostain. Oloni oli levoton – en tiennyt, minne jalkani halusivat mennä, en halunnut keskittyä kouluun, toisaalta en mihinkään romaaniinkaan – ehkä kenties olisin voinut selvitellä asioita erään tummatukkaisen, silmälsipäisen ihmisen kanssa, mutta toisaalta jalkani pelkäsivät sitä suuntaa...
Sharon istui yksin ikkunan vierellä olevassa pöydässä seuranaan kaasulamppu. Hän selvästi kirjoitti jotain. Hänen selkänsä oli kääntynyt notkolle ja selkäranka paistoi hänen tiukan puseronsa lävitse.
”Sharon?”
Hän kääntyi rivakasti ympäri ja peitti pergamentin palasen kädellään. Hän oli ujuttanut ranteisiinsa useita nahkanauhoja.
”Ai – hei”, hän hengähti yllättyneenä, salli pienen hymyn valloittaa kalvakat, vahvat kasvonsa ja rullasi pergamentin.
”Mitä teet?” kysyin, istahdin hänen vierelleen ja tiesin olevani hieman tungetteleva, mutta minun täytyi saada puhua hänen kanssaan. En vain tiennyt, miten aloittaisin – James Charlus Potter polkee joka hetki ajatuksissani, kummittelee minulle öisin ja kutittelee jokaista hermoani – olenko minä oikeutettu mokomaan toimintaan? Sharon, olenko minä jo valmis? Kertoisit sinä, kun minä en tiedä. Kuka typerys olikaan sanonut, että ihminen tunsi itsensä parhaiten – minä en ainakaan.
”Olin vain kirjoittamassa kirjettä eräälle ihmiselle, jonka tapasin joululomalla”, Sharon sanoi peitellen. Hän siveli kirjeen paperista pintaa pitkäkyntisillä sormillaan, joita koristivat paksut titaanisormukset. Hänen sormensa näyttivät helposti murrettavilta, niin haurailta ja katkeavilta.
”Saanko udella, kuka tämä henkilö on?” kysäisin kiusoittelevasti ja yritin etsiskellä joitain merkkejä hänen ilmeistään – se ei ollut helppoa, koska hän jos kuka osasi peittää kaikki jäljet itsestään. Hän ei jättänyt luettavia merkkejä kasvoilleen, ei pilkahduksia silmiinsä.
”Siitä minun on pitänytkin puhua sinun ja Cassin kanssa jo pitkään, mutten ole uskaltanut”, hän mutisi ja katseli ulos. Pimeys oli alkanut jo vallata tilaansa maailmankaikkeudessa.
”Ei sinulla ole mitään menetettävää”, naurahdin ja sormeilin hopeakelloani. Se oli täysi-ikäisyyslahjani äidiltä. Se oli hyvin kaunis ja kevyt – sen katsominen ei tehnyt kipeää, ei satuttanut minua enää. Se sai minut vain ikävöimään äidin lämpimiä käsiä ja tuoksua, kun hän halasi. Sitä tiukkaa puristusta, hellää otetta.
”Saattaa hyvinkin olla”, hän mutisi ja vilkuili taakseen. Kirjasto oli tyhjä lukuunottamatta Prilliä, joka seilaili Kielletyn osaston ovilla ja hinkkasi rätillä lasiovien tahroja. Hänen tiukka, ruskea nutturansa heilui lujien otteiden tahdissa – hän oli yksi tomerimmista ihmisistä, ketä olin koskaan ennen tavannut.
Sharon nielaisi kuuluvasti, repi kynsinauhojaan ja näytti niin vaikealta ja sulkeutuneelta. Minua alkoi hieman pelottaa – mitä hän kantoi sisällään? Toisaalta, hän kantoi siellä paljon kipeitä asioita, joita ei ollut koskaan kertonut, mutta tiesin, ettei koskaan kertoisikaan. Enkä minä vaatinut sitä. Hän oli kaunis ihminen sisäisesti kaikkine painavine salaisuuksineen, jotka hän halusi pitää itsellään. Kunnioitin häntä siinä.
”Lily kuule, ensinnäkin, sinä luulet, että olen aina hyvin rohkea ja itsevarma. Minä annan helposti sellaisen kuvan itsestäni. Mutta jokin on muuttunut puolessa vuodessa – olen epäillyt sellaisia asioita jo muutaman vuoden, mutta peitellyt niitä itseltäni ja luullut, että kaikki ne menisivät ohi. Eivät ne mene. Olin hyvin epävarma itsestäni, omista tuntemuksistani – en tiennyt, miten te suhtautuisitte. Te, ystäväni, joiden varaan olen oikeasti helvetti vie rakentanut kaiken, kun minulla ei ole koskaan muita ollutkaan”, Sharonin ääni oli vaikea. Hauras.
Tartuin hänen käteensä ja puristin sitä – se oli hyvin kylmä. Öljylamppu väräjöi tumman pöydän pinnalla luoden sille erinäisiä, kauniita kuvioita.
”Sitten tapasin töissä ollessani tämän ihmisen. Olin lupautunut tekemään tuplavuoroa, koska olin muutenkin hieman velkaa Tomille. Tämä ihminen vain tuli sisään, tilasi kahvin ja istuutui. Tiedätkö – kaikki mitä hän teki, sai minut katsomaan, ihailemaan. Oli ihan sama, niistikö hän nenäänsä vai rapsuttiko päätään, se kaikki vangitsi minut ihan täysin. Vähän kuin James on vangittu sinuun ja sinun eleihisi, minä olin häneen”, Sharon ei katsonut minuun. Hän pelkäsi jotain ihan helvetisti.
”Hän on saksalainen toimittaja, joka tuli Englantiin tekemään juttua jollekin saksalaiselle lehdelle. Hän puhui hyvää englantia ja hänen kanssaan oli tavattoman helppo puhua – hän kertoi, ettei koskaan juonut kahviaan ilman sokeria, ei koskaan ollut oppinut kutomaan, ei osannut huovuttaa eikä piirtää, vaikka olisi halunnut. Hän kertoi, että ratsasti paljon ja rakasti dekkareita. Hän sanoi, että minä olin kaunis, kuulemma kuin rikkimenevä nukke. Kuulemma hieman hakatun näköinen, mutta jotenkin... sielukas. Hänellä oli kaksi luomea poskellaan.”
”Lily, hän – hän on nainen.”
En puhunut mitään. En osannut muotoilla kaikkia niitä risteileviä ajatuksiani minkäänlaisiksi, edes huonoiksi lauseiksi – en osannut edes sanoa, että okei. En tiennyt, oliko se okei.
”Olen pahoillani, jos järkytin sinua. Ymmärrän hyvin, jos et halua enää asua kanssani samassa huoneessa – mutta en tahdo, että se johtuu tästä. En halua, että pilaan kaiken entisen tämän vuoksi”, Sharon puristi kättäni ja käänsi katseensa lattiasta minuun. Näin hänen silmissään jotain – helpotusta, mutta epätoivoa. Pelkoa, epätietoisuutta. Hän oli epävarma, totta kai oli. Niin minäkin olin. Asia ei iskeytynyt tajuntaani vauhdilla, se vain suli sinne hiljaa. Jos olin realistinen, minun olisi pitänyt tietää se jo aikaisemmin, minun olisi pitänyt tietää, kenties varautua? Sharon oli aina ollut hieman poikamainen, erilainen, mutten koskaan ollut osannut ajatella, että hän olisi seksuaalisesti kiinnostunut samasta sukupuolesta. Ei minun Sharonini, ei minun oma kalpea vampyyrini – minun tummatukkainen villikkoni, ei minun oma rääväsuinen ystäväni.
”Lily, sano jotain, minä pyydän. Sano edes, että olen kummajainen tai hullu”, Sharon anoi hiljaa, melkein kuiskaten. Kuulin, kuinka matami Prilli hiihti kohti toimistoaan.
”Sharon, et sinä ole hullu. Kummallinen kyllä, mutta se ei ole paha asia. Sharon, minua vain pelottaa – tai siis, okei, et sinä varmaan tunne meitä kohtaan mitään mutta -”
”En ikinä Lily, minä lupaan ja tiedän sen. Minä olen katsellut teitä puolialasti yli kuusi vuotta, enkä ikinä ole ajatellut teistä niin. Te olette olleet minulle aina niin kuin siskot, ainoat, mitä minulla on. Ei siskoista ajatella niin. Vaikka sanoisin, kuten ennenkin, että olette kauniita, se ei tarkoita mitään sellaista, ja tahdon, ettette pelkää minua ja värähdä kosketuksestani ja pelkää riisuutua nähteni.”
Se oli oikeastaan melko neutraalia, eikä se herättänyt minussa mitään kovin järisyttävää. Mietin vain, muuttuisiko käytöksemme – tulisiko makuusalista ahdistava paikka, jossa olisi vaikea elää normaalisti, pukeutua ja riisuutua... En halunnut, että se menisi niin. Niin hieno ihminen kuin Sharon, ei ansaitsisi sellaista. Se olisi täysin minusta ja Cassandrasta kiinni.
”En oikeastaan osaa sanoa, miltä se tuntuu. Periaatteessa ei yhtikääs miltään – mutta käytännössä taas... Se hieman pelottaa”, sanoin suoraan ja rukoilin, että Sharon ymmärtäisi minunkin näkökantani ja pelkoni, jotka kaiketi olivat aiheellisia. Totta kai. Sharon oli kuitenkin todellakin niin kuin sisko, kuin yksi osa minua – kaikki hänessä muistutti minua jostain, kaikki hänessä sai minut tuntemaan, että me pidimme yhtä. Tiesin, että hänellä oli kaksi kylkiluuta vähemmän kuin ihmisillä yleensä oli, tiesin, että hän oli joutunut poistattamaan viisaudenhampaansa. Tiesin, että hänen äitinsä oli myynyt itseään tienatakseen elantonsa ja kuollut synnytykseen. Tiesin, että Sharon vihasi orpokotia ja sen harmaita sänkyjä ja valkeita hoitajia – vihasi sitoutumista ja käsi kädessä kulkemista. Tiesin, että hän rakasti eritoten Julesia, mutta myös sateisia aamuja ja pölyisiä kahviloita.
”Minä ymmärrän. Mutta älä hylkää minua Lily, minä pyydän. En minä tule löytämään Tylypahkasta itselleni kumppania, se aika odottaa minua jossain tulevaisuudessa. Tahdoin vain, että tietäisit. Minun täytyy kertoa Cassandrallekin heti, kun hän malttaa irtautua Freddystään. Tätä on saatanan vaikea piilotella, joten parempi oli kertoa”, hän lausui ja veti etuhiukset silmiltään pois. Hänen kultaiset korvakorunsa heiluivat liikkeen tahdissa.
”Hyvä, että kerroit. Sinä olet minulle se sama Sharon kuin aina ennenkin. Ja nyt kerrot, mikä sen naisen nimi oli ja aiotteko te tavata vielä?” kysyin ahnaasti. Emme olleet vieläkään irroittaneet käsiämme. Emmekä halunneetkaan – mitä sitten, jos hän tykkäsi naisista ja minä miehistä? Mitä helvetin väliä sillä loppupeleissä oli, mitä se kenellekään muille kuului. Sharon olisi ystäväni, vaikka päättäisi rakastua maahisiin. Asia oli vain hyväksyttävä ja koittaa muuttaa arkipäivään samaistuvaksi, asiaksi, jota ei tarvinnut pohtia sen enempää.
 
  Istuimme siinä niin kauan, että Prilli tuli hätistelemään meitä pois. Kätemme irtosivat, sulautuivat
askeltemme tahtiin, saivat ne heilumaan kyljillämme pienesti ja huomaamattomasti. Poikkesin matkalla vessaan – tuijotin vain itseäni tyhjässä, valkoisessa huoneessa naarmuisista peileistä ja mietin, miten asiat olivat. Tahdoin olla hetken yksin, pohtia kuulemaani uutista hetken ilman kenenkään tuijotusta. Punnitsin eri vaihtoehtoja päässäni, miten kaikki tulisi muuttumaan, vai tulisiko lainkaan. Minä en haluaisi muuttaa mitään. Asia oli minulle hyvin selvä, eikä hetkauttanut minua enää. Kai sitä kaiken kokemansa jälkeen arvosti yhtä erillistä ihmiselämää paljon enemmän, niin, ettei halunnut arvostella sen päätöksiä täällä kulkiessaan.
Mietin myös, kun laskin pisamia nenältäni, miten Cass tulisi suhtautumaan. Hän oli aina ollut rääväsuisempi ja jollain pienellä tapaa epäluuloisempi kuin minä. Hän tiesi, mikä oli kotitontun paikka velhomaailmassa ja mikä velhon. Minä taas en tiennyt, ja vaikka tietäisinkin, en halunnut ajatella, että se olisi niin. Kaiketi syntyperämme teki tässä tehtävänsä – Cass, joka upean hyväsydäminen olikin, oli kotoisin hyvävaraisesta velhoperheestä, Sharon taas orpokodista ja minä jästiperheestä. Yhtäkkiä näin, kuinka varovainen hymy levisi hiljaa kasvoilleni – se kolmen ihmisen keskeinen erilaisuus, rikasti meitä vain kokoajan. Se asetteli meille eroja samalla mitalla kuin yhtäläisyyksiä.
Olin varma, että Cass suhtautuisi Sharonin asiaan hyvin. Loppupeleissä ihminen ei kai ajatellut mitä mieltymyksiä toisella oli ja mitä hän rakasti – miestä tai naista – kunhan sai pitää tämän lähellään.
  Hopeisena välkähtelevästä hanasta riippui verkkossaan musta hämähäkki. Se joutuisi veden varassa kauas viemäreihin, jos joku laskisi hanasta vettä. Katsoin, kuinka se pyristeli ja heilui verkkonsa varassa – katsoin, kuinka pienestä senkin elämä saattoi olla kiinni.
Siirryin seuraavalle hanalle ja katsoin, kuinka hämähäkki lakkasi rimpuilemasta.

  Joki virtasi meidän edessämme vuolaana – aurinko loi säteitään sen vaahtoavaan pintaan, tuuli ujelluti rannassa kasvavien koivujen oksistoa ja sai hiukseni heilumaan hiljaa sen tahdissa.
”Onko sillä väliä, että on jästisyntyinen?”
Severus silitteli likaisissa käsissään kuolevaa koivunlehteä. Hän vilkaisi minuun nopeasti ja näytti miettivän sanojaan.
”Ei – ei sillä ole väliä.”


Miksi hän valehteli? Sillä oli hänelle aivan liian suuri merkitys.
Minun oli pakko myöntää, että oli hetkiä, jolloin ikävöin häntä – ikävöin hänen sanojaan, jotka olivat aina rauhoittaneet minua, halua suojella, katsetta mustissa silmissä, sitä tietynlaista vaikeutta, mitä pojassa oli – sitä, kuinka hän oli kertonut minulle sellaisia asioita, joista ei nykypäivinä kukaan muu tiennyt. Välillä ikävöin sitä, kuinka avulias ja viisas hän oli ollut, mutta myös sitä, kun hän oli vain tuijottanut ja sitten punastunut, kunnes oli alkanut puhua muurahaisten elämän eri vaiheista ja minä olin kuunnellut. Välillä ikävöin sitä, että hän oli ollut niin helvetin hukassa ja minun kanssani silti turvassa. Minä olin ollut ainoa.

  Oleskeluhuoneessa oli lämmintä ja heti muotokuva-aukon heilahtaessa takaisin paikoilleen, kuinka James nauroi yhdessä kaikkien muiden kanssa. Hän takoi nyrkeillään nojatuolin käsinojia, pyyhki kyyneleitä silmistään, räkätti kuin viimeistä päivää ja yritti aina välillä sanoa jotain, muttei naurultaan kyennyt. Siriuksesta ei voinut sanoa muuta kuin samaa – ne ylväät kasvot, joilla aina välillä näin hänen typerän, koppavan veljensä, olivat sulaneet nauruun, iloon, onneen – he saivat minut hymyilemään.
Tiesin, että Cassandra ja Sharon olisivat puhumassa jossain, koska Freddy istui nojatuolissa ja nauroi muiden mukana, samoin kuin joukkueessa myös pelaavat Jim Ja John, samoin kuin myös kahdessa muussa nojatuolissa istuivat Remus ja Peter. Leveällä sohvalla kikattivat Violet, Catherine ja Kirsten. Catherinen tummanruskeat, täyteläisen kiharat hiukset hytkyivät hänen rintansa liikkeen tahdissa ja tummanruskeat silmät katsoivat Siriusta. Nauru alkoi hiipua ja James huomasi minut. En oikein osannut kuvailla, mikä hänen kasvoilleen syttyi – jonkinlainen syvä palo, jota ei osannut varmaan tulkita kukaan. Hän hymyili yhä ja hänen silmänsä loistivat naurun jäljiltä – jykevillä kasvoilla leikki odotus, toivo, halu. Hän oli niin saatanan kaunis mies.
  Sain itseni astelemaan sohvalle, jolle Violet teki tilaa naurunkyyneleitään kuivaillen.
”Mille te nauroitte?” kysyin hymyillen. Tunsin, kuinka James tuijotti – poskiani kuumotti, enkä tiennyt, uskaltaisinko vilkaista takaisin. Hän sai minut tuntemaan itseni niin hyväksytyksi, niin kauniiksi. Vaikka eihän hän mitään sanonutkaan.
”Kunhan muistelimme vanhoja jälki-istuntoja Minervan hellässä hoivassa”, Sirius sai sanotuksi hiljaisilta tyrskähdyksiltään ja sitten lopetti hymyilemisen huomatessaan, kuka kysyi ja istui häntä vastapäätä. Hän katsoi ensin minua, sitten Jamesia, sitten kaikkia muita. ”Pitäsiköhän meidän... niin kuin jättää teidät kahdestaan vai -”
”Ei, näin on ihan hyvä”, sanoin nopeasti.
Sirius vilkaisi minua hieman epäluuloisuus kasvoillaan, mutta tyytyi olemaan hiljaa. Kerrankin.
”...niin, parit olisi hyvä hommata ajoissa”, Kirsten kaakatti kimeällä äänellään ja heitteli hunajan värisiä hiuksiaan ja räpytteli mustia ripsiään. En tuntenut häntä kovin, tiesin vain, että hän oli jollain tapaa sukua Taikaministerille ja selvästi tiesi sen ollen siitä tajuttoman ylpeä – hänessä oli jotain liiallista ylevyyttä ja itsetietoisuutta, mikä sai minut pysymään tietyn välimatkan päässä hänestä.
”Puhutteko päättäjäistanssiaisista?” Peter kysyi ja näytti ahdistuvan pelkästä ajatuksestakin. Peter Piskuilan – mitä mieltä minä olin hänestä? Oikeastaan en voinut olla oikein mitään, koska hänessä oli niin vähän jotain, mistä tarttua kiinni. Hänellä oli pottamalliset maantienväriset hiukset, melko paha akne, pienet, sisällä päässä olevat silmät ja hän oli melko pyylevä ja minuakin hieman lyhempi – pakko sanoa, että hän ei ollut mikään unelmien poikamies. Olin muutaman kerran jutellut hänen kanssaan, ja hänellä oli ulkonäöstään huolimatta fiksuja ajatuksia ja se ensiluokkien ujous oli tiessään. Varautunut hän oli – hieman vaikeakin, sellainen, jolla oli jotain sanottavaa, mutta joka ei tullut ulos. Tapa, jolla hän katsoi ihmisiä, oli raastava – hermostunut vilkuilu oli luotaantyöntävää ja sai minutkin jotenkin levottomaksi.
”Joo”, Kirsten sirkutti ja katsoi Peteriä hieman nenänvarttaan pitkin. Se ärsytti minua. ”Olemme ajatelleet, että parit olisi hyvä jokaisen hankkia ajoissa. Tanssijaisethan ovat kuitenkin heti kesäkuun alussa, eikä S.U.P.E.R-kokeiden alla ehdi niitä kuitenkaan etsiä, joten parempi näin aikaisin”, Kirsten oli ristinyt kätensä polvelleen ja katseli kaikkia kuin mittailen heitä, kuka sopisi kenellekin – ja tietenkin, kuka olisi tarpeeksi hyvä hänelle. Huomasin, kuinka käteni puristui nyrkkiin, kun hänen katseensa viipyi Jamesissa kauemmin, kuin muissa. Löysäsin nyrkin nopeasti, mutta jänteet olivat siltikin jossain hyvin epänaismaismaisessa iskuvalmiudessa.
”No, Amos on toki minun parini, joten voin jättää haun sikseen”, Violet tokaisi tyytyväisenä ja mittaili kummankin kätensä kynsiä.
”Maaliskuun alussahan ovat ensimmäiset professori McGarmiwan pitämät tanssiharjoitukset”, Catherine otti kantaa puheeseen.
Niin, tanssijaiset. En ollut ajatellut niitä vielä oikeastaan yhtään – toki ne olivat koko koulun päätapahtuma kaikkina lukukausina, kun yksi ikävuosi siirtyi pois saumattomaan tulevaisuuteen. Minun ja Jamesin tuli järjestää ne valvojaoppilaiden kanssa hyvissä ajoin ja toimittaa parilista McGarmiwalle viimeistään toukokuussa, jotta hän tietäisi, ettei kukaan tule juhliin vain istumaan.
”Parilista tulee toimittaa toukokuussa McGarmiwalle”, ajattelin ääneen ja vilkaisin nopeasti, täysin tahtomattani Jamesia. Se oli refleksi, rutiini, jota en voinut repiä itsestäni pois.
En kuunnellut enää täysin keskustelua ja vartin kuluttua lähdinkin ylös makuusaleihin. James kysyi, minne menin – oli tarttumassa kädestäni kiinni, mutta ehdin astella jo portaikolle. Näin, kuinka pettynyt hän oli. Totta kai oli, mutta halusin miettiä hetken, jos toisen. Tiesin, että huomenna koko linnassa kiirisi valtaisa parien hakeminen ja niistä riiteleminen. Itselläni ei ollut oikeutta valita, olinhan johtajatyttö. James Potter olisi minun tanssipartnerini, ja se ajatus tuntui paremmalta kuin niskahieronta.
  Maatessani pehmeällä sängylläni katselin kaasulamppua ja sen tuomaa valoa. Sitä, kuinka se valaisi hopeaisissa kehyksissä olevan kuvan vanhemmistani. Se kuva oli otettu Pariisissa Eiffel-tornin juurella, jossa olimme vierailleet, ennen kuin olin lähtenyt Tylypahkaan ensimmäistä kertaa. Koko matkamme ajan oli satanut, mutta silti Pariisi oli ollut hyvin kaunis sateenvarjoineen ja pikkuisine kahviloieen. Muistan, kuinka isä oli valittanut paikan kalleudesta ja äiti ihannoinut kaikkia niitä vanhoja museoita. He olivat hymyilleet niin paljon vaikka kastuimme joka kerta, kun lähdimme hotellihuoneeltamme. Ei se ollut haitannut – me olimme olleet perhe, joka kastui sateessa yhdessä.
Niin, se oli ollut sitä aikaa, jolloin silmäni olivat kostuneet muustakin kuin kaipuusta...
  Joku yritti saada minua hereille, mutta enhän minä nukkunut. Minä muistelin sitä, niin sitä... Mitä ihmettä -
”SINÄ!”
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus  -”
”Olet hullu!”
”Kyllä minä sen tiedän.”
Yritin tasauttaa hengitystäni ja saada sydämeni hätääntyneen pamppailun rauhoittumaan. Sydän-rakas, kaikki on hyvin.
Siinä hän vain seisoi, kädessään luuta, kasvoillaan anteeksipyytävä ja hieman hämillinen ilme, kuin hän ei tietäisi, pitäisikö hänen seisoa, maata, istua vai hyppiä. Hänellä oli päällään musta toppaviitta ja jaloissaan soljelliset talvikengät. Niissä oli pari hiutaletta lunta.
”Sinä siis lensit tänne? Oletko ajatellut, että se on – ehkä – luvatonta?” kiristelin hampaitani ja yritin sukia tukkaani hieman inhimillisempään asentoon. Olin nukahtanut mietelmiini, hiljaisuus oli ollut liian houkutteleva. Kaasulamppu tuntui kuin ilkkuvan minua lähettäessään kauniita, hailahtelevia valojuoviaan pimeään huoneeseen. Taivas oli miltei tähdetön.
”Olen kyllä, mutta vain me Kelmit olemme ehkä vuosisatoihin käyttäneet tätä keinoa, ja se on hyvin varjeltu salaisuus. Älä huoli, kukaan ei saa tietää”, James silmissä leikki ironia ja sarkasmi – hänen kasvoillaan viipyi hetken hymy, jota en osannut tulkita, ja se ärsytti minua suunnattomasti.
”No mutta oliko sinulla jotain asiaakin, vai?” kysyin närkästyneenä, vaikken olisi halunnut. Kaikki oli vain tapahtunut ihan liian nopeasti, liian nopeasti minulle. Olin muutenkin aina hyvin ärtyisä herätessäni, varsinkin nyt, kun se oli tapahtunut hieman kiusallisesti. Kuulin, kuinka tuuli ujelsi ikkunalasin takana, heitteli lunta ympärillään, muotoili sille uusia ulottuvuuksia, heitteli alastomia oksia, kiusasi ihmisiä ja sai puuterilumen pyyhkiytymään järvenjäältä. Tuuli oli niin vahva, niin ajaton, niin yksinäinen... mutta silti, niin pysyvä. Yhtä pysyvä, kuin vuodenajat ja kuolema. Asia, jota oli vaikea ohittaa, ja jota vastaan taistella. Mikään miekka ei katkaissut tuulelta päätä.
”Haluaisin vaan jutella kanssasi - ”
”Niin, eilisestä.”
”Ei välttämättä, voimme me puhua vaikka maailman kiertokulusta ja lehtivihreän katoamisesta lehdistä.”
James kääntyi, laski mustan, kiiltelevän luutansa ja riisui toppaviittansa laskien sen käsiinsä. Hänellä oli yllään se tummanruskea villapaita, johon oli kirjailtu suuren ruskean hirven kuva. En tiennyt miksi, mutta se sai minut hymyilemään. Hän näytti jotenkin niin... aidolta siinä paidassaan.
”Hauska paita”, sanoin ja hymähdin. Hän hymyili kiitokseksi ja istahti viereeni. Sänky narahti kivusta.
Hän tuoksui talvelle – kylmyydelle, lumelle, tuulelle, unelmille... Kaikelle sille, mitä olin heittänyt ikkunasta ulos hyiseen kylmyyteen. Oliko hän kerännyt ne talteen ja ripustanut päälleen?
”Peter osti sen minulle jouluna.”
”Kaunis ele.”
Jamesin kädet näyttivät kylmiltä ja ne punoittivat. Miksei hän ollut pukenut hansikkaita?
”Sinä palellut, kun et käytä hansikkaita”, mutisin ja otin kädet omiini. Ne olivat niin kovat ja karheat, suuret... Vahvat. Hieroin omia kalvakoita käsiäni hänen suuria sormiaan vasteen. Ne näyttivät hyviltä siinä – yhdessä. Vähän niin kuin kukka näyttää hyviltä lehtineen, puu oksineen, koira häntineen, äiti lapsineen, taivas pilvineen...
”Aion lähteä vielä etsimään heitä.”
Tiesin sen, jollain tapaa olin osannut odottaa, että hän sanoisi niin. Se tuntui yhtä luonnolliselta kuin haukotteleminen. Totta kai hän menisi – minäkin menisin. Minulla ei kylläkään ollut enää mitään etsittävää, ei, ennen kuin itse päättäisin päiväni.
”Mistä?”
”En tiedä. Menen ministeriön etsivien mukaan, Taikaministeri myönsi luvan”, Jamesin ääni oli hyvin hiljainen. Hän katseli, kuinka hieroin kylmiä käsiä omiani vasten. ”En tiedä, kuinka kauan joudun viipymään, tai miten minun käy. Miten kenenkään käy.”
Liikkeeni hidastuivat – Jamesille voisi käydä huonosti, liian huonosti.
”Lähteekö Sirius mukaasi?”
”Hänkin sai luvan. En vain haluaisi, että hän – minun vuokseni, tai siis -”
”Minä ymmärrän.”
Pidin käsiämme yhä yhdessä. Ne olivat nyt hieman lämpimämmät. Minä olin tehnyt niistä lämpimät.
”On vain yksi asia -” James aloitti, muttei saanut vaikeasti kerrottavaa, kangertelevaa lausettaan loppuun, kun kiharapilvinen hiuspehko säntäytyi ovesta sisään villisti kiljuen. Cass sai viittansa kaartuvat helmat heilumaan, hameensa nousemaan hyppyjensä tahdissa ja Jamesin silmät laajenemaan, kun tyttö vain kiljui ja hyppi paikoillaan.
”CASS – RAUHOITU -”
”ME MENIMME KIHLOIHIN! ME KIHLAUDUIMME!”
En tiennyt miksi, mutta sillä hetkellä se kaikki nauratti minua. Nauroin Cassille, jonka punertavat kasvot olivat juovuttuneet onnenkyynelistä, nauroin Jamesin pöllämystyneelle ilmeelle, nauroin oviaukkoon ilmestyneille ihmisille, nauroin omille muistoilleni...
Cass, mene vain hänen kanssaan rakkauden rihkamaiseen kehtoon, mutta älä liian kauas.

  Äiti kuivaa kyyneleitään valkoiseen nenäliinaan. Nenäliinaan, jollaisia saa lähimarketista muutamalla punnalla kokonaisen paketillisen. Nenäliinaan, jossa haisee teollisuus.
Petunia on pukeutunut heleänvalkeaan kesämekkoon, jonka rinnuksia koristaa pari suurta valkeaa koristeruusua. Mekko on mielestäni hirveä, mauton ja tylsä. Se ei edes istu Petunian luisevaan vartaloon – hänen rintojaan ei erota lainkaan ja hänen hartiansa painuvat kasaan ja saavat luut törröttämään entistä enemmän. Hän on kihartanut hiuksensa ja asetellut ne silkkinauhan sisään niskaansa. Harmaissa silmissä palaa ilo, mutta aina minua vilkaistessaan se katoaa. Kun hän katsoo Vernonia, en näe rakkautta. Näen vain vakaan tulevaisuuden ja turvatun elämän heidän tuleville lapsilleen.
”Minä en sitten koskaan ole oppinut pitämään tuosta Vernonista”, Hannah-täti toteaa tympeästi viereltäni sekoitellessaan höyryävää kahviaan. Kahvi pyörteilee mustana valkeassa kukkakupissa, jonka reunoja kiertää kultareunukset. Takapihamme on laitettu nätiksi – kukkaköynnöksiä on terassin kaiteissa, nurmikko on ajettu ja ennen niin rispaantuneet kukkapenkit on siistitty. Keskellä pihaa on suuri juhlapöytä antimineen ja sen päällä valkea katos, jonka reunuksista riippuu valkoisia muovikukkia. Niin muovimaista.
  Huokaan ja toivon, että voisin olla jossain ihan muualla. Vaikka nämä ovatkin vain kihlajaisjuhlat, ne ovat silti minulle liian suuret. Sukulaisia pörrää joka paikassa ja varmasti jokainen naapuruston asukki on kutsuttu ihailemaan Vernonin lompakon sisältöä ja hänen pyörätuolissa liikkuvaa ylipainoista äitiään.
Nakkaan viimeisenkin kakkupalan suuhuni kukkalautaselta. Kakku ei maistu hyvältä, ei siltä, miltä se yleensä on maistunut. Se ei maistu äidin käsien lämmöltä, ei tuoreilta mansikoilta – siinä maistuu tekorakkaus.
  Moni sukulainen on tullut kyselemään koulustani. Olemme uskotelleet monille, että käyn saksalaista sisäoppilaitosta kielitaitureille. Moni on käynyt kysymässä, mikä minusta tulee, kun valmistun ja osaanko puhua saksaa ja annapas näyte. Olen opetellut muodon vuoksi pari typerää lausetta saksaksi, ja aina ne kuultuaan sukulaiseni ovat vakuuttuneet upeasta kielitaidostani. Täällä kun harva osaa saksaa.
Vain Hannah tietää totuuden ja hyväksyy sen. Hän ei kavahda nähdessään minut, hän ei sulje korviaan puheiltani, ei katso minua kaikki maailman halveksunta hieman pyöreillä, päivettyneillä kasvoillaan. Hän ei tee niin kuin minun ennen niin rakas siskoni tekee. Minun siskoni, joka ennen oli kaikkeni, joka ennen sai minut iltaisin nukkumaan ja aamulla nousemaan, minun siskoni, jota ennen niin rakastin.
Missä se kaikki entinen on?
  Pari kellertävää perhosta lentelee vaahteran oksiston alla. Porottava aurinko luo niille lämpöä ja pieni tuulenvire ei heittele niitä eri suuntaan, se vilvoittelee vain niiden siipiä. Ne ovat toisilleen enemmän kuin perhosia.


  Nämä kihlajaisjuhlat olivat hyvin erilaiset. Cassin silmät ja posket punoittivat, hän huolehti, että jokaisella oli varmasti käsissään torttua ja karamelleja, huolehti, että Freddyn vaalea tukka ei sojottanut taivaisiin. Hän näytti siltä, ettei koskaan haluaisi mitään muuta tehdäkään, kuin sukia Freddyn tukkaa.
Jules ja Sharon olivat jossain. Cass sanoi, että hyväksyy muutoksen Sharonissa, mutta ei voi olla olematta varuillaan, jonkinlaisissa asemissa. Ymmärsin häntä, vaikken haluaisikaan. Olinhan itse juuri samoilla aaltopituuksilla.
Katsoin, kun James nakkeli pähkinöitä suuhunsa ja Sirius jututti Freddyä epäuskoisen vakava ilme kasvoillaan. Cass nauroi kihlattunsa vierellä ja kuiskasi jotain Freddyn korvaan. Freddyn pienet silmät kaartuivat hymyyn, kunnes huulet kohtasivat toisensa. Petunia ja Vernon eivät olleet suudelleet kertaakaan niissä kihlajaisissa yli puolen vuoden takaa.
  James huikkasi jotain ystävilleen, mitä en kuullut, koska Cassandran valitsema huilumusiikki valtasi tornihuoneen. Ulkona oli pimeää, vain melkein pyöreä kuu koristi sitä loputtomuutta. Katseeni ajautui automaattisesti Remukseen, joka istui Peterin ja muutaman muun pojan kanssa sohvilla, iloisesti jutustellen. Hänen kasvojaan piirsi väsymys.
James tuli luokseni. Hänen kasvoillaan paistoi ahdistus, jota osasin tulkita jo hyvin. Mutten tarpeeksi.
”Tuletko käymään kanssani tuolla?” James vinkkasi kohti oviaukkoa.
Nyökkäsin ja seurasin häntä. Catherine ja Kirsten katsoivat peräämme pitkään, kunnes iskivät ”viisaat” päänsä yhteen ja selvästi pohtivat, seurustelimmeko me vai miksi ihmeessä menimme kahdestaan ulos. Siinäpä vasta kysymys.
James johdatti minut taas tulee-menee-huoneeseen. Nyt se muuttui hieman Rohkelikkotornia muistuttavaksi huoneeksi, jonka seiniä peittivät huispausjulisteet ja pehmeän sohvan edessä räiskyi takkatuli. Käteni olivat kohmeessa ja tuli toi suloista lämpöä lähellemme.
”Anteeksi nuo julisteet, ne vain rauhoittavat mieltäni”, James mutisi ja hymyili pienesti nähdessään virneen huulillani. ”Outoa muuten, että Freddy on mennyt kihloihin.”
”Nyt upea sinkkumiesten ja -naisten linnoittama huispausjoukkueenne on hajonnut”, nauroin ja yritin saada Jamesia hieman piristymään. Se alakuloisuus niillä kasvoilla oli kuin isku vyön alle. Se ei sopinut Jamesille. Hän oli parhaimmillaan se tuttu pilke silmissään, vino hymy huulillaan. Ilme, jota olin oppinut... rakastamaan? Oliko se rakkautta? Helvetti – mitä edes oli rakkaus? Oliko se tätä?
”Niin. Tuntuu, kuin elämä jatkaisi kokoajan kulkuaan silmieni edessä, mutta en voi hypätä itse sen mukaan”, James on taas kääntänyt katseensa kauas, sinne, minne hän sulkeutuu, sinne, minne hän ei päästä minua. Hänen omaan maailmaansa.
”Minusta tuntuu samalta ajoittain. Tuntuu, kuin edessäni kiitäisi jokin juna, jossa kaikki muut löytävät elämästään uusia puolia, kasvavat sielultaan ja nauttivat kaikesta – mutta minä seison laiturilla ja odotan junaa pimeyteen.”
”Aika outoa, että me nykyään ymmärrämme toisiamme”, James nosti katseensa ja hymyili vienosti.  Hänen kulmakarvansa olivat tuuheammat, kuin olin muistanutkaan. Ne tekivät kasvoista raamikkaat, kovat, mutta ne silmät pehmensivät osaltaan sitä kaikkea.
”Niin on. En olisi vielä pari vuotta sitten voinut kuvitellakaan, että istun James Potterin kanssa sohvalla jossain aivan omituisessa huoneessa ja puhun henkeviä”, annoin hymyn piirtyä kasvoilleni, silmieni loistaa hämäryydessä. James voisi nähdä, kuinka vihreät ne ovat, ja kuinka ne kaipaavat. Kuinka ne ovat hukassa, eksyksissä, vailla kompassia.
”Lily... minä lähden heti, kun aamu valkenee. Enkä tiedä milloin palaan, vai palaanko ollenkaan -”
”Älä sano noin.”
”Sanon, koska se on totuus. Minua vain kalvaa kokoajan, koska tilanne täällä on mikä on, enkä tiedä, miten pärjäät. Entä, jos joku hyökkää linnaan? En anna koskaan itselleni anteeksi, jos sinulle sattuu jotain ja -”
”James, minä osaan huolehtia itsestäni. Eikä tänne mikään hyökkää”, ääneni ei ollut varma, ei päättäväinen. Se oli vain toiveikas.
”Niin mutta silti! Lily... ikävöitkö sinä, kun lähden?” James näytti niin pieneltä, niin kokoonpainuneelta.
Pitäisikö minun kertoa totuus? Uskaltaisinko menettää kaiken ylpeyteni ja sanoa, että hemmetti vie, kuinka minä ikävöisin, tahtoisin saada sinut jäämään, tahtoisin niin, ettet koskaan menisi minnekään? Uskaltaisinko riskeerata kaiken ja sanoa, että en tiedä mitä rakkaus on, mutta jos se on tätä, minä olen rakastunut? Voi, kunpa joku tekisi joskus päätökset puolestani.
”Ikävöin minä. Ihan oikeasti. Tiedätkö – jos sinä olisit niin pieni, että mahtuisit taskuuni, laittaisin sinut sinne, enkä päästäisi koskaan pois.”
Jamesin silmät laajenivat yllätyksestä. Hän näytti siltä, kuin yrittäisi sanoa jotain, muttei kyennyt. Hän näytti, kuin olisi yhtäkkiä päässyt elämässään yhden vaikean esteen ylitse, olisi selvinnyt voittajana lippu käsissään. Kunnia harteillaan.
James oli juuri aukaisemassa suutaan, ottamassa kädestäni kiinni -
”APUA! APUA! AUTTAKAA!”
Se oli Sharon! Se oli Sharon, Sharon huusi...
James melkein iskeytyi päälleni, kun pyristelimme itsemme ylös sohvalta ja juoksimme melkein sokkoina käytävälle. Sydämeni hakkasi lujempaa kuin kotitonttu päätään uunin kylkeen tapettuaan isäntänsä. Voi helvetti Sharon, voi pyhä Isä -
”Mikä hätänä?” James puuskutti, kun näimme siinä kolmannen kerroksen käytävällä soihtujen valossa olevat henkilöt. Sharon piteli käsissään Julesia – Julesia, joka oksensi verta  ja oli ilmiselvästi jossain aivan muualla kuin tässä maailmassa...
”Hän – hän yhtäkkiä alkoi hourailemaan, sanoi, että maha repeytyy, sitten hän pyörtyi ja oksentaa ja AUTTAKAA – äkkiä matami Pomfrey -” Sharonin kasvot olivat hätääntyneet, hänen silmissään kimmelsivät kyynelhelmet.
  Saimme Julesin raahattua sairaalasiipeen, mutta en oikeastaan näin jälkeenpäin muistanut mitään siitä matkasta. Jules oli vain oksentanut verta, hänen vaatteensa olivat värjäytyneet verestä, hänen kasvonsa tahriutuneet punaiseen...
Matami Pomfrey oli lähettänyt siltä istumalta, kun oli nähnyt meidän tulevan, viestin rehtorille ja Pyhään Mungoon. Se kaikki tapahtui niin nopeasti – yhdessä hetkessä Jules oli sylissämme, toisessa rehtori katosi matamin toimiston takkaan poika sylissään. Poika, joka näytti niin pieneltä, hauraalta, kuin tapetulta...
Hänen luunsa olivat niin pienet.
Sharon huusi syliini, itki kaulani märäksi.
James kuiskasi korvaani myöhään keskiyöllä, että hän palaisi vielä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti