8. luku

Kahdeksas luku -         Katolta tippuvat jääpuikot lävistävät


Olen oppinut arvostamaan hyvin vähäisiäkin asioita. Olen oppinut arvostamaan sitä, että vesi, jolla aamuisin pesen väsymyksen pois kasvoiltani, on puhdasta. Olen oppinut arvostamaan sitä, kun iltaisin sänkyyn käpertyessäni kuumavesipullo lämmittää jalkojani ja lakanat ovat puhtaat. Olen oppinut arvostamaan sitä, että askeleni ovat niin keveät – sitä, että sydämeni lyö yhä ja vereni virtaa. Olen oppinut arvostamaan sitä, että kynteni kasvavat ja hiukseni tuoksuvat shampoolle. Olen oppinut arvostamaan tuulen henkäystä alavalla pihamaalla, jokaista tippuvaa vesipisaraa. Olen oppinut arvostamaan maailmankaikkeutta ja sen vääryyttäkin, olen ymmärtänyt, että vaikeat asiat ovat osa elämäämme ja tulevat aina olemaan. Kuinka me muuten osaisimme arvostaa onnea, iloa, juhlaa?

  Olen oppinut myös arvostamaan sitä, että joku on läsnä. Sitä, että joku on kanssani, vaikkei mitään sanoisikaan – jos hän vain on siinä lähelläni niin, etten ole yksin, olen tyytyväinen. Olen oppinut arvostamaan jokaista ihmistä yksilönä, arvostamaan heidän periaatteitaan ja asenteitaan. Olen oppinut arvostamaan jopa niitä ihmisiä, jotka ovat lähteneet viereltäni pois, karkeasti minut hyläten.

Arvostus - yksi asioista, joita oppii vain elämällä.


  Sharonin kädet ovat kylmät yhä. Hänen silmänsä ovat poissa, jossain – muistoissa kenties. Hän ei värähdä kosketuksestani, ei räpytä silmiään, ei käännä katsettaan pois. Hän vain katsoo.
Hänen poskensa on myös kylmä ja kalpea. Luinen ja kova. Huulet ovat punertavat ja rohtuneet.
On kulunut vuorokausi siitä, kun Jules lähti ja koko sen ajan Sharon on ollut pelkästään makuusalissamme. Hän on lähinnä istunut leveällä ikkunalaudalla ulos katsellen tai maannut sängyssään verhojen peittämänä. Häneen ei ole saanut kunnollista kontaktia.
”Kävin kerran, sen yhden ainoan kerran äidin haudalla”, Sharon sanoo hyvin hiljaa. Hänen rohtuneet huulensa tuskin liikkuvatkaan. ”Olin ensimmäinen. Olin silloin neljätoista, ensimmäinen neljääntoista vuoteen. Eikä siellä ole käynyt vieläkään ketään, olen varma siitä. Kukaan ei tunne Yvette Fredrika Parkinsonia.”
Olen hiljaa. Käteni lepää hänen luisevalla selällään, joka on kaartunut pyöreäksi hänen istuessaan kumarassa asennossa ikkunaan nojaten. Hänen hengityksensä lämmittää kylmää lasia.
Lasken hänen selkänikamiaan.
”Kun olin seitsemän, orpokodin johtaja rouva Fellington löi minua, koska olin sanonut, etteivät he oikeasti tahtoneet olla töissä siellä. Sanoin, ettei heistä kukaan oikeasti pidä lapsista. Kaksitoista vuotta täyttäessäni se lihava talkkari yritti naida minua. Se ääliö. Hän ei tainnut tietää, että osasin jo taikoa. Sen vuoksi sain kirjallisen varoituksen Ministeriöltä, kun laukaisin häneen kokovartalolukon.”
”Sharon...” yritän sanoa jotain, mutten tiedä mitä. Mielessäni parveilee kasa yritteliäitä lohdutusrepliikeitä, mutta tajuan, etten haluaisi itsekään kuulla niistä yhtäkään.
”Miksi se olen aina minä? Miksi se saatana olen aina MINÄ?!” Sharon pompahtaa pois ikkunalaudalta niin nopeasti, että minulla menee hetki tajuta, että hän seisoo lattialla, nojaa käsillään polviinsa, tärisee ja itkee holtittomasti. Hän on niin pieni. Niin laiha.
”Tällä maapallolla ei ole lainkaan kohtuutta! Mahtaako täällä kukaan tajuta, että minäkin olen vain ihminen – okei, olenhan minä tietenkin alhaisempi kuin muut, olihan äitini sentään huora ja isäni kenties joku rikas lihava ukko, joka ei enää jaksanut käydä yhden naisen hameen alla vaan osti erästä naista kadulla – ja oho, tälle eräälle naiselle syntyikin lapsi! Ja katsos, kun tämä typerä lapsi syntyi, äiti päätti potkaista tyhjää ja minä sain osakseni asua siinä helvetin orpokodissa! Kodissako?! Kotia se paikka ei ole koskaan nähnytkään!” En uskalla pyytää Sharonia lopettamaan, vaikka se kirveleekin. Jossain kaukana silmäluomien alla. ”No, eipä siinä, eihän minusta siellä koskaan pidetykään! Eihän nyt huoran lapsesta voi pitää! Yhtä saastainen ja paska kuin äitinsäkin, totta kai! Sitten kun se eräs yhtä alhainen katurotta, köyhiltä vanhemmilta riistetty poika nimeltä Jules Thompton tulee ainoana ihmisenä hieromaan ystävyyttä, ainoana ihmisenä koko pirun paikassa, joka edes katsoo minuun päin, niin viekää nyt hänetkin pois! VIEKÄÄ SAATANA KAIKKI POIS!”
”Sharon, hän – hän ei ole mennyt vielä pois”, yritän rauhoitella, mutta tiedän yritykseni surkeuden. Sharon on hyvin itsepäinen ihminen suurella temperamentilla, eikä säälittävät muka-lohduttavat lauseeni auta mitään. Eivät tietenkään.
”Niin mutta menee! Ihan varmasti menee! Ne helvetin parantajat eivät voineet luvata – luvata -” Sharon murtuu, lysähtää lattialle kuin nukke ilman tukea. Kuin lakananvalkea riutunut nukke rikkinäisissä vaatteissaan ja kyyneljuovineen. Onko tältä yhteiskunnalta liikaa pyydetty, että kohtelisivat nukkeja paremmin?
Otan hänestä kiinni, kiskon hänet istumaan ja otan syliini. Kuulen itkun yli epäselvästi, että Cass tulee sisään, parkaisee jotain ja kohta hän onkin jo kanssamme. Tunnen hänen villapaitansa kutituksen niskassani.

  Niskaani kutisi, ihoani kihelmöi – silmiäni kutisi ja kirveli, jalkojeni jokaiseen soluun sattui, hengitykseni kiihtyi entisestään apua anoen, käteni olivat turrat ja kuumuudesta kihelmöivät – olin perillä. Lysähdin routaiseen maahan kasvihuoneiden vierelle, yritin rauhoitella hengitystäni, yritin saada vapinan loppumaan – yritin räpytellä vedet silmistäni ja näyttää edes hieman vähemmän kuolleelta. Se oli vaikeaa, enhän ollut eläissäni rääkännyt itseäni niin paljon juoksemalla.
Hengitykseni alkoi tasaantua ja kehoni rauhoittua, tajuta, että suoritus oli ohi. Olin voittaja.
  Nousin hitaasti ylös ja lähdin kävelemään lyijynraskain askelin kohti pimeydessä kylpivää rauhaisan, niin luvattoman kaunista linnaa – kotiani, turvapaikkaani, pommisuojaani. Valitettavasti se ei tulisi olemaan sitä enää kauaa. Voi helvetti, että hyvästit tulisivat olemaan vaikeita.

  Sharon nukkui vuoteessaan hiljaa tuhisten. Huoneessa oli muutoin pimeää, verhotkin oli vedetty ikkunan eteen – luulin, että se oli Sharonin tekosia – vain hiljaa lepattava öljylampon valo sai Cassandran näkymään sängyltään. Hän istui ja hymyili pienesti.
”Nukkuuko Sharon?” kuiskasin ja istuuduin hänen vierelleen. Tiesin haisevani hielle ja muutenkin hirveälle, mutta en uskonut, että Cass välitti. Ei tässä huoneessa enää oikeastaan voinut kauhistua mistään, niin paljon oli jo koettu ja kokeiltu.
”Nukkuu, vihdoinkin. En ole voinut nukkua, ennen kuin olen saanut varmistuksen, että hän oikeasti nukkuu”, Cass huokaisi hiljaa ja sormeili punaiseksi lakattuja kauniita kynsiään. Ei jyrsittyjä ja lyhyitä kuten minulla, vaan niin naisellisia ja nättejä. Kultainen kihlasormus hänen vasemassa nimettömässä kiilsi kauniisti valokeilassa – se sopi niin hyvin hänen sormeensa.
”Minulla on niin kauhea olo. Oli pakko käydä juoksemassa itseni puolikuolleeksi – tuntui, ettei mikään muu auttaisi. Valitettavasti se ei kauheasti auttanut.”
Cassin silmien alla oli tummat varjot. Tunsin sääliä häntä kohtaan – niin hirveää lopetusta kihlauspäivälle ei toivoisi kukaan.
”Olen pahoillani sinunkin puolestasi. Kihlajaisesi eivät menneet aivan nappiin”, huokaisin ja tunsin, kuinka jokin painava painoi minua alas. Jokin niin ahdistava, niin kova ja kylmä – niin loputon ja toivoton. Se siveli rumuutensa ja surunsa sisääni, saastutti onnen hormonit, se sai minut niin tavattoman epätoivoiseksi. Olisi niin ihana kääntyä sisään kuoreensa, jäädä sinne niin kauaksi aikaa, että asiat olisivat taas mallillaan. Välillä minusta tuntui, ettei tässä maailmassa voisi olla enää mikään ennallaan.
Epätoivo. Se minut valtaa, syö minua. Järsii lihanpalasia suuhunsa ja sylkäisee ulos kuolemaan rotkoon.
”'Äh – ei sillä ole väliä. Ihanin hetki oli se, kun hän vain sanoi siellä järvenrannalla: 'On meneillään vaikeita asioita, sellaisia, joilta me emme voi enää kauaa selviytyä. Ne tulevat kokoajan tuolta jostain ja pian puskevat päällemme kuin hirmymyrsky. Mutta en halua kohdata niitä yksin. Tiedän, että on todella aikaista, mutta haluan, että tiedät, että sormus nimettömässäni antaisi paljon voimaa. Cass, oletko valmis menemään kihloihin kanssani?'  Olit muuten silloin aamulla melko oikeassa, kun sanoit, että ehkä hän kosii minua”, Cassin ääni oli niin rakastunut, niin lempeä ja hellä. Hän puhui, kuin pitäisi kokoajan Freddyä käsissään, niin hoivaavasti ja kauniisti. Se katse hänen silmissään oli niin tavattoman avoin, niin kaunis.
”Ihanasti sanottu”, huokaisin, enkä voinut olla pienesti hymyilemättä hänen hölmön onnelliselle ilmeelleen, joka tulisi kuitenkin sammumaan pian. Liian pian.
”No mutta miten sinulla ja Jamesilla menee?” hänen äänessään oli tiettyä ilkikurista särmää ja hänen kasvoillaan leikki hymy. Pehmeät huulet kaartuivat kohti silmiä niin, että hänen vasempaan poskeensa ilmestyi pieni hymykuoppa.
”Ei ole mitään minua ja Jamesia. James lähti etsimään vanhempiaan, enkä tiedä, tuleeko koskaan takaisin”, sanoin, yrittäen välinpitämätöntä äänensävyä. Tuntui niin sietämättömältä, että se ihminen, joka viime aikoina oli saanut minut niin typerän onnelliseksi, olikin jo poissa. Hän oli ollut kuin jonkinlainen enkeli, joka oli tullut, auttanut minut pois alhaalta, surusta, menetyksestä – nostanut polvilleen ja sitten lähtenyt takaisin pilvilinnaansa. Hetken onni, hetken lohtu. Hetken rakkaus. Tahdoin niin toivoa, että hän tulisi, toisi mukanaan vanhempansa – tahdoin niin, että kun hän tulisi, hän sanoisi, että katsokaa isä ja äiti, tässä on minun Lilyni. Minun oma Lilyni.
  Ahdistus kasvoi entisestään. Miksei mikään voinut minun käsissäni kestää kauaa, olinko todella niin kovakourainen? Niin ajattelematon ja huolimaton? En ollut pudottanut Jamesia käsistäni, hän oli hypännyt.
”Lils, älä viitsi. On tarpeeksi kauheaa, että yksi ihminen ehkä – ehkä menee pois”, Cass nieleksi vaikeasti. Hän ei vuodattanut kyyneliä. Hän oli vahva, vahvempi kuin minä ja Sharon yhteensä.
”Ei hän mene pois, olen varma siitä”, kuului Violetin uninen mutina hänen sänkynsä suunnalta. Öljylampun valo oli heikko, mutta näimme silti, kuinka Violet veti pylvässänkyjensä verhon syrjään,  paljasti uniset kasvonsa ja hymyili pienesti. ”Te huolehditte ihan liikaa. Tulkaa nukkumaan. Mietitään huomenna, missä ne hautausmaan portit ovat, vai onko niitä ollenkaan.”



Lily,

olemme päättäneet avioitua Vernonin kanssa. Äidin toivomuksen mukaan meidän täytyy kutsua sinutkin. Häät ovat lauantaina 10. päivä maaliskuuta Lontoon St. Jamesin kirkossa, jossa on toimitettu Vernonin suvun kaikki hääseremoniat. Muodollisuuksien vuoksi toivomme, että tulet paikalle.

Vaadimme, että jätät kaikki normaalista poikkeavat esineet ja puvut sinne kouluusi ja ostat itsellesi normaalit vaatteet.


Petunia


  Asia oli hyvin arvattavissa, ei lainkaan yllätys. Oli hyvin Petunialle ominaista, että kaikki tehtiin rituaalien ja normien mukaisesti – totta kai he avioituisivat St. Jamesissa, koska siellä olivat avioituneet kaikki Vernonin ylipainoiset esi-isätkin.
En ollut erityisen iloinen siitä tiedosta, että minunkin tulisi saapua paikalle. Se tuntui oikeastaan ihan käsittämättömän vaikealta – sen kaiken toistaminen, sukulaisten näkeminen, muodollisuus ja halveksivat katseet... Se sai narun sydämeni ympärillä kiristymään taas.
”Petunia menee naimisiin”, huokaisin ja heitin kirjeen sängylleni. Vedin kaavun päälleni ja nostin puisen hiusharjan hiuksilleni. Sharon oli ollut kohta puoli tuntia suihkussa.
”Sen saman sian kanssa?” Cass kysyi inho äänessään pakatessaan koululaukkuaan. Ulkona oli kurja ilma – tuuli riepotti alastomia puita ja taivas oli tummanharmaa. Maailmankaikkeus ei yrittänytkään piristää linnaa ja sen ihmisiä, se yhtyi samaan paskaan ja jämähti siihen.
”Kyllä, Vernonin. Hän tekee pahan virheen. En tajua, miten kestän koko päivän heidän ja Vernonin lihavien sukulaisten seurassa”, huokaisin ja nakkasin koulukirjat laukkuun. Musteeni oli loppumassa, mutta se sai luvan riittää viikoksi.
”Milloin häät ovat?” Cass kysyi astellessaan peilin ääreen. Hän yritti asetella itsepäistä hiuspehkoaan ruotuun ja huokaisi, kun se tuntui tänään kapinoivan kaikkia normeja vastaan.
”Kolmen viikon kuluttua.”
Sharon astui juuri silloin suihkusta pois. Hän oli kääriytynyt valkeaan pyyhkeeseen ja hänen valkea ihonsa sekoittui siihen. Hänen törröttävät solisluunsa olivat kauniit. Jos osaisin piirtää, piirtäisin ne. Luonnostelisin paperille hennoilla vedoilla, kaartaisin luiden muodot hänen vartaloonsa ja saisin ne paperille sellaisinaan, niin upeina.
Sharon ei ollut puhunut mitään koko aamuna. Violet oli halannut häntä ja lähtenyt syömään, mutta Sharon ei ollut huomaavinaankaan. Se raastoi minua ja Cassandraakin – emme voineet tietää, mitä hän ajatteli, mitä hän aikoi tehdä – emme tienneet, mitä sanoa hänelle, miten saada hänet puhumaan.
Sharon pukeutui sänkynsä takana äänettömästi. Cass katsoi minua huolestuneena ja jätti peilailun sikseen. Hiljaisuus huoneessa ei ollut sitä hyvää hiljaisuutta, mitä joskus ihmisten välillä oli – yhteisymmärrystä ja sitä, ettei sanoja tarvittu, vaan tämä oli sitä painostavaa sanattomuutta, jossa jokainen yritti hapuilla sanavarastostaan joitain hyviä sanoja, mutta hylkäsikin ne peloissaan ja toivoi, että joku toinen puhuisi. Mutta kukaan ei puhunut.
  Kerran lapsuudessani olin suuttunut Petunialle, kun hän oli nimitellyt Severusta. Olin päättänyt, etten enää koskaan puhuisi hänelle. Olin hiljaa jopa kolme pitkää päivää. Kolmannen päivän aamuna, kun makasin sängyssäni ja laskin kattolankkuja, Petunia sujautti oven alta kirjeen, jossa hän pyysi anteeksi ja sanoi, että oli käynyt ostamassa suklaapupu-karkkeja, minun suosikkejani. Olin repinyt kirjeen ja maannut huoneessani iltaan asti, kunnes hän oli sujauttanut oven läpi kolme pientä suklaapupua. Kaksi punaista ja yhden keltaisen, niin kuin aina halusin. Sen jälkeen emme olleet enää puhuneetkaan Severuksesta.
  Harmi sinänsä, etteivät tähän hiljaisuuteen tainneet suklaapupu-karkit auttaa. En edes tiennyt, valmistettiinko niitä enää, saiko niitä enää Pikku Whingingin marketista. Olin jäänyt siitäkin kelkasta pois, hypännyt lumihankeen ja lähtenyt kauemmas tutusta reestä, matkannut kohti tuntureita.

  Muodonmuutosten tunnit olivat täyttä kidutusta. McGarmiwa oli paasannut aina vain S.U.P.E.R -kokeista ja saanut minut ahdistumaan silmin nähden – minun olisi aloitettava tänään lukemaan. Olin vain kokoajan pitkittänyt asiaa, ajatellut, että aikaa oli vielä, mutta loppupeleissä sitä oli hyvin vähän. Luettavaa oli paljon, aikaa vähän.
Aloin juuri pakkailla tavaroitani ja tunkea pitkiä muistiinpanoja laukkuuni, kun McGarmiwa kutsui Sharonin luokseen. Sharon asteli hänen luokseen tunteettomuus kilpenään – mustat hiukset silmillään roikkuen ja hartiat maata viistäen. Kokoonpainunut nukkeni.
En kuullut, mitä he puhuivat. Näin vain, kuinka McGarmiwa hymyili pienesti – oliko siinä lohtua ja myötätuntoa vai onnea? Koskiko asia Julesia?
Cass oli myös lopettanut pakkaamisen ja katsoi silmät pyöreinä professorin työpöydälle päin. Oppilaat soljuivat ovesta ulos rupatellen, mutta meidän maailmamme oli hetkeksi pysähtynyt. Tunsin, kuinka sydämeni alkoi hakata rinnassani hätätilaa tavoitellen, varautuen niin hyvään kuin pahaankin...
”Ilmoitan, kun tiedämme lisää” McGarmiwa sanoi vielä ja taputti Sharonia olkapäälle. Sharon nytkähti kosketuksesta pienesti, kääntyi ja veti hiukset silmiltään. Katsoi meitä ja antoi aivan pienen hymyn vallata kasvonsa, niin pienen, että vain me pystyimme sen näkemään. Jules oli selvinnyt.
”Ja neiti Evans – tulisitko vielä käymään nopeasti täällä”, McGarmiwan särmikäs ääni täytti tajuntani ja sai minut kiskomaan itseni irti Sharonin kasvoista. Heitin laukun olalleni ja astelin tumman pöydän eteen jalat tutisten.
”Turvallisuuskoulutus, josta puhuin, on viikon päästä. En tiedä, tuleeko herra Potter ennen sitä, mutta joka tapauksessa se on hoidettava. Ellei Potter ehdi, hoidat valvojaoppilaiden asemiin laittamisen yksin. Kouluttajat saapuvat kolmelta ja itse koulutus alkaa neljältä, joten pyydän sinua ja valvojaoppilaita saapumaan Saliin jo kolmelta. Tarkemmat ohjeet jaamme siellä”, McGarmiwa kohotti mustasankaisten lasiensa asentoa nenällään ja katsoi minua päättäväisesti, niin särmäkkäästi, kuin aina ennenkin.
”Selvä, professori.”
”Kiitos, saat poistua.”
”Tuota – onko Jamesista kuulunut mitään?” ääneni oli varovainen, hiukan väräjöivä. Pelokas, odottavainen.
”Ei valitettavasti. Rehtorin mukaan heillä on kuitenkin kaikki hyvin, niin Potterilla kuin Blackillakin.”
”Okei, kiitos”, sanoin vaikeasti ja näin, että Cass ja Sharon odottivat ovella. Sharon katsoi minua silmiin, antoi viestittää sitä kaikkea, mitä hän ei sanoilla kyennyt antamaan.
  Tyttöjen vessassa Sharon purskahti itkuun. Hän itki Cassin rinnuksille ja sai sanotuksi, että Jules oli nyt vakaassa tilassa. Hänellä oli todettu harvinainen sydämenkalvottumistauti, jonka ensimmäisiä oireita olivat veren oksentaminen ja kipu rinnassa. Sairauksen kanssa voisi elää, mutta lääkitys oli päivittäinen ja kaikki fyysinen aherrus oli lopetettava. Sharon sanoi, että Jules oli tykännyt luistella.
”Hän ei voi enää luistella, mutta – mutta hän palaa kouluun vielä. Voin ehkä käydä katsomassa häntä Mungossa viikonloppuna.”
Naru keveni taas hieman. Sharon pesi kasvonsa ja kuivatessaan kasvojaan punaiseen pyyhkeeseen, hän totesi ääni tukkoisena: ”Tästä ei voi mennä enää kuin ylöspäin.”

  Kun saavuimme illalla makuusaliin pelattuamme kolme erää velhoshakkia ja naurettuamme kaikki huolet kauemmas odottamaan aikaansa, tummanruskea huuhkaja koputteli kiivaasti ikkunaan. Avasin sen ja sain kasvoilleni kylmän tuulenpuuskahduksen kera muutaman irroneen pöllönhöyhenen.
Pöllö tapitti minua oransseilla silmillään, räpytti niitä vain kerran ja irroitettuani kirjeen se lähti takaisin pimeään iltaan. Katsoin nopeasti, kuinka se kaarsi pohjoistornin taakse ja iskin ikkunan kiinni. Käänsin kirjeen ympäri ja siinä luki minun koko nimeni. Lily Ellen Evans.
”Onko se sinulle?” Cass kysyi riisuessaan viittaansa.
Nyökkäsin ja revin kirjeen auki istahtaen sängylleni. Tunnistin käsialan heti. Hieman suttuinen, kiivas ja pyöreitä muotoja käyttävä.
Jokin läikähti sisälläni hyvin nopeasti, nostatti hymyn huulilleni ja sai minut samalla puremaan huultani. Tajusin, että minulla oli ikävä. Tajusin, että hänen tulisi olla täällä. Hän hymyilisi leveästi, kun saisi tietää, että Jules selviää. Se vino virne nostattaisi kulmakarvat ylemmäs ja pähkinänruskeat silmät laulamaan Hallelujah.

Lily,

Ihan ensimmäiseksi: minulla on kaikki hyvin. Olemme majoittuneet, mutta en voi kertoa minne, mikäli tämä kirje joutuu vääriin käsiin. Olemme myös saaneet vainun. Nämä Ministeriön vakoojat ovat aivan loistavia! Kun minä näen pelkän lumihangen maassa, jossa on pari kauriin jälkeä, he näkevät siinä hajuja, makuja, ihmisten jälkiä ja taian rippeitä. Heidän kanssaan oppii monenmoista, esimerkiksi että miten käyttää hyväksi nyljetyn jäniksen silmät. (Niistä saadaan kuulemma hyviä johtolankoja. En tiedä mihin.)
  Olemme laatineet paljon suunnitelmia. Eilen oli kyllä melko kiperä tilanne – eräs kuolonsyöjä oli onnistunut murtautumaan suojataikojemme lävitse ja sai tietää, että jäljitämme vanhempiani. Hän ehti kaikkoontua ennen loitsun osumista.

En kuitenkaan halua kyllästyttää sinua suunnutelmillamme. Mitään korrektia ei ole vielä tapahtunut. Pari vakooja uskoo tietävänsä, missä vanhempani viruvat.
Sirius on ollut kanssani kokoajan, ei ole päästänyt minua yksin kusellekaan. Kai hän pelkää, että minäkin katoan.

Vaikka olen ollut vasta melkein kaksi vuorokautta poissa, minulla on ikävä sinne. Täällä kylmässä kun viruu, oppii arvostamaan kaikenlaista, esimerkiksi McGarmiwan sykkivää otsasuonta ja jästitiedon opettajamme oksennukselle haisevaa hengitystä. Kaikki saa tavallaan uuden perspektiivin.
  Eniten minulla on kuitenkin ikävä sinua. Haluaisin niin tulla jo pois vanhempieni kera, haluaisin ihan liikaa asioita – täällä Voldemortin valta on jo niin korkealla ja ihmiset ovat aivan hukassa ja peloissaan, että se lintukoto siellä tuntuisi tällä hetkellä kuin taivaalta.

Haluaisin kysyä sinulta, mitä sinulle kuuluu. En kuitenkaan tee sitä, koska se saa minut entistä alakuloisemmaksi, koska et voi vastata minulle. Mikään pöllö ei saa löytää meitä – olen pahoillani. Haluaisin myös kysyä, onko Jules selvinnyt. Toivon todella, että on, vaikken häntä tunnekaan. Hän on hieman omituinen ja hiljainen, mutta varmasti hieno ihminen. En ole ehtinyt tutustua, ja mikäli hän on joutunut jättämään maailmankaikkeuden, se harmittaa ihan suunnattomasti. Sano Sharonille, että olipa Jules hengissä tai ei, Sharon on helvetin kova ämmä. (Sirius käski sanoa tuon. Hän yrittää juuri paistaa makkaraa nuotiolla jästien tyylillä eli makkara tikun nokassa, mutta on tiputtanut nuotioon jo kolme.)

Välillä suru painaa minut kokoon. Toivottomuus ottaa valtansa, enkä osaa taistella vastaan. Sirius on ollut paljon apuna. En oikeasti tiedä, miten koskaan kiittäisin häntä. Jos minä kuolen tällä reissulla, sano Siriukselle, että hän on puolet minusta. Sano se Lily, minä pyydän. Siltä varalta, että jotain sattuu. Äläkä ala itkemään nyt. Tavoitteeni ei ole kuolla, koska aion vielä tulla ja suudella sinua uudestaan. Viimekertainen jäi vain yhden illan jutuksi. En tiedä, mitä mieltä olet siitä, että suutelisin sinua uudestaan, mutta toivottavasti haluat myös sitä. Epätietoisuus on syvältä.

Eilen näimme kuolleen ketunpoikasen. Sellaisen vastasyntyneen, ihan pienen – hieman yli kämmeneni kokoisen. Oli pakko mennä kuselle itkemään. Olenko mielestäsi neitimäinen? Toivottavasti en. Tämä vaan raastaa niin paljon. Olen oppinut pikkuhiljaa hyväksymään myös sen, etteivät vanhempani ehkä elä. Itketty on ja huudettu ja kirottu ja isketty viattomia seiniä ja puita. Sirius paikkasi eilenkin pari haavaa rystysistäni.
Nyt kuitenkin olen jotenkin... keveämpi, kun olen hyväksynyt sen. Jos he ovat menneet, tiedän, että he tekivät sen tyylillä ja kunnialla, minua ja Siriusta rakastaen. Maailman parhaat vanhemmat.

Silti toivo elää yhä korkeana, jokin korkeampi voima on toivottavasti kanssani.

Tästä kirjeestä tuli aika pitkä. Toivottavasti sinulla on kaikki hyvin ja tämä tulee olemaan käsissäsi vielä tällä viikolla.

Rakastan sinua, vaikka en uskonutkaan rakkauteen vaikeimpina päivinäni. Nyt uskon.


James