Epilogi

Epilogi


Hän on niin pieni. Hän on niin tavattoman pieni ja voimaton, niin turvaton. Niin pieni ihminen, että se käy kipeää. Hän on niin pieni ihminen niin suuressa maailmassa, liian viaton ihminen näin alas vajonneessa maailmassa.
Se tunne, kun katson häntä, on hyvin erikoinen. Se ei ole se katse, jolla katsoin Jamesia seitsemännen luokan keväällä. Ja katson yhä, toisinaan.
Se on äidin katse. Poltteleva, lämmin, rakastava. Se on se katse, jonka tahdon luoda häneen joka päivä. Se on se katse, joka katselee, kuinka vuodet vierivät toistensa lomaan unohtuen menneisyyden alavaan kirjoon. Se on se katse, joka katsoo, kuinka oma lapsi kasvaa ja kehittyy. Katsoo, kuinka yksi elävä ihminen on syntynyt omasta vartalosta. Se tuntuu ihmeelliseltä. Se tuntuu siltä, ettei sitä ole oikeasti tapahtunut. Se on fiktiivistä, epäreaalia – mystistä ja loputonta. Se on asia, joka on tieteellisesti selitettävissä, mutta omassa mielessään piilossa jossain.
  Olen onnellinen, ettei minun tarvitse jakaa tuntojani kenenkään kanssa, minun ei tarvitse selittää. Saan pitää salaisuuteni, tuntoni, ajatukseni. Se on yksi niistä asioista, joita ei voi ymmärtää, ennen kuin on synnyttänyt itse. Ennen kuin on itse huutanut ja itkenyt, parkunut ja särkynyt, mennyt rikki ja revennyt. Kärsinyt niin saatanallisesti ja lopulta ollut sitä mieltä, että jokainen huudettu huuto oli sen arvoista. Se on tunne, jota edes James ei voi tietää. Hän ei saa koskaan tietää, miltä se tuntuu.

  Olen väsynyt. Jokainen lihakseni on turra, jokainen kehoni solu huutaa energiaa ja lepoa. En vain jaksa. Makaan pehmeällä aviovuoteellamme ja toivon, että saisin nukahtaa. Saisin sulkea silmäni ja olla katselematta valkoista lautakattoa. Saisin unohtaa kaiken ympärilläolevan. Saisin unohtaa Harryn itkun ja tehtäväni.
Minun on kuitenkin pakko nousta. Harry on hyvin sitkeä poika. Poika, joka huutaa niin kauan, että saa lutkuttaa rintaani ja sitten röyhtäistä tyytyväisenä. Sitä voisi kutsua sovinistisuudeksi, mutta vain epätoivoisissa tilanteissa.
Nousen. Jokainen ajatukseni on maassa, jokainen ajatukseni on vihainen ja kulutettu. En ole kerennyt paikata kulutettuja, rikkinäisiä ajatuksiani. Lankaa ja neulaa ei ole enää.
  Hänen kasvonsa punoittavat, silmät ovat tiukasti kiinni ja pienet, helposti murrettavat kämmenet ovat tiukassa nyrkissä. Voisin murtaa nekin kädet hetkessä, voisin katkaista hänen niskansa ja kuunnella, kuinka hän vetää viimeisen, ikävöivän hengenvetonsa.

En minä koskaan tekisi niin. Nostan hänet yhä uudestaan syliini, olen nukahtaa seisaalleni, olen vähällä vajota kovaan parkettiin.

Harry nukahtaa pian tyytyväisenä. Hän on ravittu, tyydytetty ja väsyneellä äänelläni uneen laulettu. Pääsen nukkumaan, ja sillä samaisella hetkellä uni tuntuu paratiisilta. Paratiisilta, jonne tahdon mennä ilman Harryä, ilman Jamesia.

Äiti on niin väsynyt, Harry-pieni.


  Lehtiä on tullut taas lisää. Niitä kellastuneita, kuolleita pirulaisia sataa päälleni lukuisista koivuistamme. Yritin kerran ehdottaa Jamesille, että leikkaisimme koivut pois ja pystyttäisimme vaikka pari syreeniä, mutta Jamesin mielestä koivuissa on perheen sydän. En vieläkään ole ymmärtänyt, mistä hän sen keksi. Koivuissa ei ole mitään muuta kuin siitepölyä ja näitä saatanallisia lehtiä.
  Haravoinnin jälkeen menen käymään suihkussa ja meikkaan keveästi. En ole viime aikoina meikannut juuri lainkaan ja nyt se tuntuu erittäin hyvältä. Voin häivyttää väsyneet uurteeni ja vanhenevat kasvoni, jotka kerran olivat niin kauniit.
Puen päälleni farkkuni, jotka ovat käyneet hieman pieniksi. Vaikka Harrysta kaikkea hyvää tulikin, niin myös huonoa. Olen vieläkin katkera näistä kiloista vatsallani ja paisuvista rinnoistani. James sanoo aina tuskaillessani asian kanssa, että olen kauniimpi kuin koskaan. Näytän kuulemma naiselta, aikuiselta naiselta.
Välillä haluaisin olla se sama tyttö, joka kerran rakastui poikaan nimeltä James Potter ja luki vielä rakkausromaaneja. Enää en kerkeä edes lukemaan.

”Ihana nähdä!”
Otan Ellen Cassin käsiltä ja haistan hänen tutun hajuvetensä, Freddyn nimipäivälahjan kaukaisilta ajoilta.
Cass tuntuu niin lämpimältä ja pehmeältä. Halaaminen on hauskan vaikeaa, koska hänen paisunut vatsansa vaikeuttaa asioita tavalla tai toisella.
”En ole ehtinyt siivota tänään, mutta älä välitä”, hän sanoo ja johdattaa minut keittiöön. Rakastan heidän keittiötään; se on sävyltään tummanpunainen ruskeine kalusteineen ja valkeine verhoineen. Cass on ostanut syvänpunaisen lasimaljakon pyöreälle ruokapöydälle ja asetellut siihen syyskukkia. ”Sain tuon halvalla eräältä katukauppiaalta. En kyllä tiedä laadusta, mutta kyllä se vielä on ainakin kestänyt Ellen limaisten käsien uteliaan kosketuksen”, Cass hymyilee ja istahtaa tuolille. Hänen poskensa punoittavat ja hän puhahtaa pienesti istahtaessaan. Kaikkialta hänestä huomaa, että hän on viimeisillään. Hän ei ole oksennellut aikoihin, mutta istuminen on yhä vaikeampaa ja hänen poskensa punoittavat alati.
”Kävitkö eilen Mungossa?” kysyn ja naurahdan, kun Elle yrittää työntää kättänsä paitani sisään. Tytön tummanruskeat silmät tuijottavat minua ja pieni suu kääntyy nauruun.
”Äitti kävi! Äitti kävi! Äitti on iso!”
”Voi hemmetti tuota penikkaa, se kokoajan irvailee minulle isosta vatsastani”, Cass nauraa ja sukii sekaista tukkaa niskaansa. Ne tutut piirteet näkyvät nyt paremmin, vaikka hänen kasvonsa ja muotonsa ovatkin pyöristyneet huomattavasti. ”Kävin minä. Sanoivat, että ei mitään ongelmia, synnytyksen pitäisi olla viimeistään kahden viikon päästä, jollei aiemmin.”
”No hyvä. Saa Ellekin seuraa, eikö vaan, tyttöseni?” sanon ja kutitan Ellen pyöreää vatsaa. Hän kiemurtelee ja kikattaa, ihana enkelitukkani. Ihana enkelityttöseni. Yhtä upea tapaus kuin äitinsäkin, kuin isänsäkin. Kuin kummisetänsä, tätinsä ja heidän pieni heinäkuun lapsensakin.
”Joo! Elle saa pikkusiskon! Ajattele, pikkuisen liskon! Liskon!”

   Sohva on upottavan pehmeä ja tällä hetkellä täydellinen. Hieman liian suuri se on olohuoneeseemme, mutta en jaksa välittää nyt. Kolahdus käy eteisessä ja kuulen, kuinka James nakkaa viittansa naulakkoon.
Hänen askelensa pysähtyvät olohuoneen ovelle ja kohta hän pistää tuulen tuivertaman päänsä oviaukosta sisään.
”Haluatko teetä? Toin mustaherukkaa.”
”Kiitos.”
Hän katoaa ja kuulen, kuinka hän kolistelee keittiössä yrittäen olla mahdollisimman hiljaa.
Pian hän tulee kahden höyryävän mukin kanssa, laskee ne sohvapöydälle ja istuu viereeni vetäen minut syliinsä. Hän tuoksuu tupakalle, mutta en jaksa välittää. En tänään.
”Sirius ei oikein tiedä, mitä tekisi Hannahin kanssa”, James mutisee hiuksiini ja sivelee käsivarttani.  Hänen kätensä ovat kylmät, mutta minua ne lämmittävät. Vain minua.
”Kaikista yksinkertaisinta olisi, jos hän uskaltaisi häätää koko ämmän vain pois”, huokaan raskaasti. Sirius-rakas, hän on liian kiltti. Liian hellä. Hän on liian rakastunut, jotta tajuaisi tilanteen.
”Hän ei pysty. Hän on liian rakastunut. Tänäänkin näin, kuinka hänen teki mieli sanoa ja paljon, mutta ei saanut mitään aikaan. Hän elää jossain syvällä omassa maailmassaan luullen, että vain rakastamalla voi muuttaa sitä naista. Hän ei voi. Se nainen on hullu, huomionkipeä idiootti.”
”Mutta Sirius rakastaa häntä kaikesta huolimatta.”
”Niin, kerrankin. Kerrankin hän rakastaa. Tuntuu pahalta toivoa, että hän ei tekisi niin. Kerrankin, kun hänellä on joku, jota rakastaa naisena.”

  
   Minulla on kylmä. Aivan liian kylmä, että se olisi totta. Jos tämä on absoluuttinen nollapiste, minä kuolen.
Aukaisen silmäni ja tajuan, mistä kylmyys johtuu. Makuuhuoneemme ulko-ovi on auki ja läpikuultavat, valkeat verhot hulmuavat tuulessa, jota hyinen syysyö huoneeseen tuo. Kuu mollottaa puolikkaana sysimustalla taivaalla, jota muutama tähti reunustaa. Tärisen ja pelko hiipii suoniini. James ei ole vierelläni.
Puen aamutakin ylleni ja astelen varovaisesti, taikasauvaani tiukasti puristaen ovelle, joka retkottaa auki vasten terassin kaidetta. Kuulen huutoa ja astun nopeasti ulos. Varpaitani palelee ja kirvelee, kun hyinen puu kohtaa pienet varpaani, mutta en välitä.
Näen heidät. Jamesilla on yllään vain t-paita ja kalsarit, Sirius taas on pukeutunut pitkään, mustaan viittaan ja huutaa juuri raivokkaasti jotain, mitä kuulen vain epäselvästi.
Juoksen alemmas pihaa, lähemmäs kaivoa ja alan hahmottaa huudosta sanoja.
”EI IKINÄ! EI – EI -”
”SIRIUS PERKELE! SINÄ ET MENE - ”
Saavutan heidät ja huomaan, kuinka Sirius itkee. Hän huutaa ja itkee, hän on niin helvetin sekaisin.
”Mikä hätänä?!”  huudahdan ja pysähdyn Jamesin lähelle. Sirius on kyyristynyt ja itkee koko keho täristen. Hänen laiha vartalonsa on kääntynyt viitan sisään. Hän itkee kuin pieni lapsi, itkee pois jotain, josta en tiedä mitään.
”Hannah paljastui kuolonsyöjäksi”, James kuiskaa niin hiljaa, että minun on vaikea erottaa sitä tuulelta. Aamutakkini heiluu tuulessa vasten pimeyttä, sen valkeat kuviot häilyvät sekaisina silmissäni. ”Hän yritti murhata Siriuksen äsken, mutta Sirius ehti suojautua. Hannahin oma loitsu kimpoutui häneen itseensä.”
En osaa sanoa mitään. Se kaikki tuntuu liian... epätodelliselta. Tuntuu, kuin en edes seisoisi siinä, missä seison. Tuntuu, kuin maa vain leikkii olemassaoloaan ja me olemme muovailtavia nukkeja suuressa maailmankaikkeudessa. Olen tyhjä ja vihainen, olen hajalla, mutta samalla liian järkyttynyt tajuamaan sitä. Eikä minun tarvitsekaan.

  Hän itkee vasten rintaani. Hän itkee vieläkin, mutta hyvin hiljaa. Tunnen vain, kuinka kyyneleet tulvivat rintaani ja valuvat rintojani pitkin alemmas. Hän tuntuu hyvin pieneltä sylissäni.
James meni korjaamaan jäljet. Hän aikoi hävittää Hannahin ruumiin ja tulla takaisin pian.
Tähän hetkeen ei mahdu muita. Tässä on vain minä ja Sirius. Tässä on vain me kaksi, hän ja minä. Minun poikani kummisetä, minulle rakas ihminen, kuin veli, minun aviomieheni veli. Minun Siriukseni.
Tässä on vain sitä, mitä ei koskaan ollutkaan. Tässä on surua, itseinhoa, vihaa, ikävää, pelkoa. Sirius itkee pois sitä kaikkea, mitä tuntee. Hän itkee pois pahaa oloaan, joka ei ehkä koskaan hellitä.
  Huomenna hän on tyyni. Hän on kova ja musta kuin kivi, tiedän sen. Hän itkee tänään ja huomenna suree niin hiljaa, ettei sitä kukaan kuule. Hän itkee huomisen jälkeen vain niin, ettei kukaan näe. Hän luulee, että voi parantua niin, mutta se ei ole totta. Hän on liian ylpeä ja itsenäinen, jotta osaisi pyytää apua, kun sitä tarvitsee.
   Hänen sormensa ovat puristuneet kylkiluideni kohdalle. Hän pitää hyvin tiukkaan kiinni, aivan niin kuin Harrykin. Hän pitää kiinni siitä jostain, mitä hänellä vielä on. Tulee aina olemaan.
  Hän ei ole puhunut mitään ainakaan tuntiin. Hän ei osaa sanoa mitään, hän ajattelee, että kaikki sanat ovat turhia. Ei mikään sana ole turha, Sirius. Kaikki sanat löytävät merkityksensä tuolta jostain, kenties kaukaa. Jostain, minne me emme ehkä koskaan näe. Ne ovat silti olemassa.

Itke vain. Minä istun tässä vaikka koko yön, jos tahdot itkeä.
Ei meillä ole enää mitään menetettävää. Onko? Onko suuntamme enää vain ylöspäin, vai vieläkö joudumme vajoamaan? Vieläkö joudumme kärsimään, vieläkö joudumme menettämään toivoamme? Vieläkö meiltä riistetään sitä, mitä me olemme taistelleet itsellemme kaikki nämä vuodet? Onko kilpemme vieläkin liian hauras suojaksemme, onko ihomme vieläkin liian arpinen? Onko mielemme vieläkin liian avoin, onko unissamme vieläkin liikaa painajaisia?

Onko täällä enää mitään, mihin tarttua?


  Siinä hän seisoo. Seisoo, kuin ei olisi ennen seissyt. Seisoo niin ylpeänä, niin selkä suorana, seisoo niin kauniisti. Seisoo, niin kuin minun vaimoni seisookin.
Hänen punaiset hiukset yltävät jo yli lapaluiden. Hän ei ole leikannut niitä. Ne on kiharrettu ja niihin on upotettu lumenvalkoisia kukkia, hyvin pieniä ja kirkkaita. Hänen kasvonsa ovat valkeat ja tiedän, että häntä jännittää, tiedän, että hän hieman pelkääkin. Ei se haittaa minua. Minä en pelkää, ja tällä hetkellä se riittää.
  Hänen pukunsa on yksinkertainen, sievä ja hento, niin kuin hän on itsekin. Hän ei kylläkään ole yksinkertainen, vaan erittäin monimutkainen nainen – nainen, jossa riittää tutkittavaa vielä moneksikymmeneksi vuodeksi. Silti hän ei ole vaikea, ei enää. Hänestä on tullut yksinkertaisen upea, yksinkertaisen kaunis ihminen.
Hänen silmissään on outo katse. Se on tietyllä tapaa onnellinen, onnellinen kuin lapsi nähdessään äitinsä – onnellinen, niin että vihreys hänen silmissään muuttuu tuhansiksi smaragdeiksi. Silti ne pelkäävät hieman, ne ovat varautuneet. Niissä on lopun alkua. Niissä on sitä, mikä tekee hänestä Potterin. Lily Potterin.
  Kun pudotan hänen sormeensa hopeasormuksen, en osaa ajatella järkevästi. Minulle ei tule ajatusta, että tässä se nyt on – tämä on totta. En ajattele, että hän on viimeinen minun virallisesti. En ajattele, että yhteinen elämämme alkaa tästä.
  Ajattelen, että hän ei tule koskaan olemaan täysin minun, enkä haluakaan sitä. Hän on niin erikoinen, ettei häntä voisi kokonaan koskaan omistaakaan. Se ei satu, vaikka joskus ajattelinkin, että hän tulisi olemaan vain ja ainoastaan minun. Tämä kaikki on typerää huomata alttarilla, mutta parempi kai myöhään, kuin ei milloinkaan. En tahdo vangita häntä, en tahdo katkaista hänen koskemattomia siipiään – en tahdo viedä neitsyyttä hänen sielultaan, siltä osalta, mihin en  ole koskaan kajonnut. En tule koskaan sanomaan, että sinä olet minun. Puolet hänestä on minulla, mutta hän saa pitää oman puolensa. Lupaan sen hänelle niin hiljaa, ettei kukaan kuule. Luulen kuitenkin, että Sirius kuulee. Hän kuulee aina kaiken.

  On Harryn ristiäiset, ja minulla on krapula. Oli elämäni huonoin idea juoda ristiäisiä edeltävänä iltana, ja sen olen kuullut ainakin viisikymmentä kertaa Lilyltä. Hän ei ymmärrä, että kaveria ei jätetä yksin pubiin. Ei varsinkaan, jos se kaveri tarjoaa koko illan.
Remus potee sydänsuruja. Siinä hän istuu, katselee jonnekin aivan muualle, kuin Harryyn. Vaikka hän maailman kaunein lapsi onkin, ymmärrän Remusta. Rakkauden hedelmän katseleminen tekee varmasti kipeää, kun on juuri menettänyt itse rakkautensa. Sen, jonka kanssa sitä rakkauden hedelmää ei koskaan voi tehdäkään. Ei enää.
Äiti itkisi nyt, jos näkisi. Jos hän näkisi minut ja Lilyn, jos hän näkisi Harryn. Hän itkisi onnesta. Enää hän ei kuitenkaan itke.

Lily pitelee Harrya sylissään niin hellästi, ettei mikään poikaa vain satuttaisi. Hänen kätensä ovat kiertyneet Harryn ympärille äidillisesti, kuin pirunnuora kohteeseensa. Jumalauta, että minä tulen joskus vielä kiittämään jotakuta heistä kahdesta.


  Minä tiedän, mikä minua odottaa. Minä tiedän, mikä ja kuka oven takaa on tulossa. Minä tiedän, että minä lähden tänään.
Enkä minä vittu osaa ajatellakaan muuta, että minun veljeni ei tehnyt sitä. Hän ei voinut. Hän on minun veljeni, helvetti! Veljet eivät petä.

Minun veljeni ei petä.

Hän tulee. Lily huutaa, minä huudan. He ovat turvassa. Vielä hetken. Mikään ei pysäytä enää mitään tai ketään, paitsi meidät. Ei siitä pääse mihinkään. Ei yhtään mihinkään.

Joskus umpikujat ovat niin omituisen lähellä.

Kuulen keskustelevani. Kuulen, kuinka yritän tappaa aikaa, yritän saada itseni koottua – yritän suojautua ilman mitään. Eihän minulla hölmöllä ole edes taikasauvaa kädessä, se jäi olohuoneen sohvallemme. Sohvalle, joka Lilyn mielestä oli liian suuri olohuoneeseemme. Sohvalle, jossa mekin joskus rakastelimme, suutelimme, riitelimme, nukuimme, katselimme matolla temmeltävää poikaamme.

Ei se ole surullista. Se on surullista, etten tule koskaan tietämään totuutta. Tekikö tämän meille minun veljeni, minun turvani?

En usko siihen, en todellakaan usko.

Hän tekee sen parin sekunnin kuluttua, tiedän sen. En halua pelätä. Minua pelottaa vain tietää, miten heidän käy. Minun vaimoni, minun poikani. Minun puhtaimmat käteni.

Näen vain pienen nanosekunnin ajan vihreää ja vielä pienemmän hetken tiedän vielä ajattelevani. Ei se rakkaus kuihdu pois, Lily.

Koskaan.




  Kuivien lehtien peittämä maa ratisee allani. Se kärsii, pelkää, kituu ja itkee. Olen niin painava heille, olen liian kova kenkineni.
Routa on aloittanut tehtävänsä. Se on alkanut jäädyttää maata, sen lehtiä, sen sammalia, sen kasveja – sitä kaikkea, mikä vielä elää.

  He asuvat kauniissa, keltaisessa paritalossa. Tiedän, että asunto on puiston puoleisempi, ja kurkkaamalla nurkan ylitse näen alaspäin viettävän, syystuulessa heiluvan puiston puineen, pensaineen ja penkkeineen. Kaukana eräällä puupenkillä istuu kaapuun pukeutunut nainen. Tiedän, että se on Sharon.
Matka ei ole pitkä, mutta tällä hetkellä se todella tuntuu siltä. Pitkältä ja uuduttavalta, kipeältä ja piinaavalta.
Hän kääntyy penkillään ja laskee huppunsa kasvojensa edestä. Hän on yhtä kalpea, kuin seitsemän vuotta sitten, yhtä kapeakasvoinen ja yhtä erikoinen kuin aina ennenkin. Hänen silmiensä alla lepäävät syvät varjot ja otsalla on pari ryppyä jo. Jo, vaikka me olemme vasta kaksikymmentäkahdeksanvuotiaita.
”Tiesin, ettet paina ovikelloa”, hän sanoo ja hymyilee. Hymyilee niin, että sinivihertävät silmät syttyvät eloon ja häivyttävät kaikki ne uurteet ja kuluneet kohdat, kaikki haavat ja arvet.
”Se ei sovi tyyliini”, sanon hänen pitkiin, mustiin hiuksiinsa halatessamme. Hän on harjannut ne kiiltäviksi ja suoriksi.
Istahdamme kylmälle penkille kumpikin pieneen mietteiden virtaan vajoten. Mietimme, miten voisimme aloittaa keskustelumme. Kyselemällä kuulumisia, sanomalla, että tänään on se päivä taas?
”Lokakuun viimeinen”, Sharon sanookin hiljaa, kuin lukien ajatukseni. Hän on aina ollut rohkeampi, kuten myös nyt.
”Niin. Päivä, jota vihaan”, sanon ja tunnen, kuinka ahdistun. Tunnen, kuinka olen vieläkin auki, liian auki. Olen puhunut tästä asiasta pariin otteeseen, mutta en tarpeeksi. En kykene vihaltani, en surultani, en ikävältäni.
Emme sano minuuttiin mitään. En tiedä, onko se jokin ilmoittamaton hiljainen hetki.
  Puistopolulla kävelee ruskeahiuksinen nainen, jolla on oranssi pipo päässään ja pitkä, roikkuva takki yllään. Hän selvästi toruu ranskaksi rattaissa istuvaa kiemurtelevaa, inisevää pientä poikaa. Poika huutaa jotain kielellään ja saa äitinsä selvästi turhautumaan. Hän lykkii rattaitaan rippein ottein meihin päin vilkaisemattakaan. Hänellä on ylevät, hienot kasvonpiirteet ja tummat silmät. Kauniit, tummat silmät, ne, joita en enää koskaan haluaisi katsoa. En koskaan haluaisi katsoa petturin silmiin.

Siinä me istumme kuin kaksi iänikuisesti elänyttä vanhusta, kaksi rainaista ihmistä, jotka ovat tulleet päiväkävelylle mietiskelemään elämän vääryyksiä ja ajan nopeaa kulkua. Sitä, kuinka ne lapsenlapset kasvavat niin nopeasti ja ilmakin on niin kylmä. Sitä, kuinka ne autotkin ajavat niin lujaa nykypäivänä.

Siinä me istumme, emmekä osaa sanoa mitään. Hiljaisuus on kaunis, ranskalaisen tuulen tahdittama. Syysilman kylmentämä, syyssateiden kastelema. Hauras.
 
Monien hiljaisuuksien jälkeen puhumme heistä. Puhumme toisiimme katsomatta, puhumme niin, etteivät muut kuule. Sharon myöskin kertoo, ettei ole kertonut Marielle mitään. Olen nähnyt tämän Marien kerran – hän on sellainen ihminen, jonka haluan pysyvän Sharonin vierellä. Silloin hänellä oli silmälasit, kalju pää ja hersyvä nauru. En minä mitään hänen puheistaan ymmärtänyt, mutta ei se silloin haitannut.

”Haluaisin joskus tavata Harryn”, Sharon sanoo yhtäkkiä. Hän katselee tummanharmaalle, sadetta enteilevälle taivaalle.
”Niin minäkin”, sanon huokaisten, ”mutta en tiedä, uskallanko. Hän kuulemma näyttää aivan Jamesilta. En varmaan kestäisi sitä.”
”Kestävyyttä voi kehittää”, hän sanoo hymyillen pienesti.

En sano mitään. Mietin vain, kuulevatko he puheemme. Kuulevatko he, että kaipaamme. Kuulevatko he, että jos voisimme, kääntäisimme aikaa ja tekisimme kaiken toisin.
Kuulevatko he, että rakastan heitä?
Kuulevatko he, että olen yhä heikko. Olen yksinäinen.
Kuulevatko he, että he kuuluivat ihmisiin, joista en olisi halunnut koskaan päästää irti? En olisi halunnut päästää irti Peteristä, en Siriuksestakaan. En, vaikka hän teki, niin kuin teki.

Käteni puristuvat yhteen, ne tuntuvat niin kovilta ja kylmiltä. Ovatko murhaajan kädet tällaiset? Minä murhasin jotain itsessäni, mitä en olisi halunnut.

”Tule Remus, haluan näyttää sinulle jotain.”

Heidän kotinsa on kaunis ja omaperäinen. Niin kuin he kaksi ovatkin. Niin kauniita, niin erilaisia, niin tähän maailmaan kuulumattomia.

Heidän olohuoneen seinällään on suuri maalaus. Maalaus, jota katsoessani pieni kyynel tipahtaa poskelleni, enkä vaivaudu pyyhkimään sitä pois. Mitä sitten, jos suren vieläkin?

Siinä he ovat. Sharon on maalannut heidät halaamaan toisiaan niin, että Lilyn punaiset hiukset kiertyvät Jamesin käsiin. Heillä on päällään vaaleat, harsomaiset vaatteet. Enkeleitä.
  Lily on sulkenut silmänsä ja James taas katsoo suoraan jonnekin, minne en näe. Taulu on liikkumaton, jästien taulu, mutta hyvä sellaisenaan. Täydellinen sellaisenaan. Täydellinen, koska en haluaisi nähdä heidän liikkuvan ja heiluttelevan. He ovat liian kaukaisia sellaiseen, liian menneitä. Liian kaukaisia, liian upeita.

Liian rakkaita meille kaikille.

Enkelimme.

Kuka sanoikaan, etteivät punapäät pääse taivaaseen?

Sharon kysyy, mille nauran, mutta nyt minusta tuntuu, että jos Lily olisi siinä vierelläni, hän virnistäisi pirullisesti ja nipistäisi minua kädestä. Sitten hän hulmauttaisi tukkansa ja menisi menojaan.



Ikävä on se, joka jätä ei rauhaan
Väärin oli kaikki

Olen ymmärtänyt nyt sen, mitä on oikeus

Eikä sitä ole

Olen ymmärtänyt nyt sen, mitä on rakkaus

Sitä on

Te olette aina täällä

Ikävöiden, Sharon Parkinson


Kuin juuret maan
Kuin säteet auringon
Kuin tahra veren

Olette te, aina yhtä ikuisia

Aina yhtä läsnä
Aina yhtä kanssa

Tuomio jaettiin, teidät pois lähetettiin

Ikävöiden, Cassandra, Freddy, Elle ja Jack Brown


En tehnyt sitä, en ikinä
Sinä tiedät sen, veljeni

Ikävöiden, Sirius Black


Kaikki on kuin eilen, eilen, jolloin teidät tapasin

Sanottavaa ei ole, lauseita ei ole

Tämä ei lopu koskaan.

Ikävöiden, Remus Lupin




The Crash - Thorn In My Side


The stable hands waving away this stormy affair
Like we wouldn't care
The stable hands tearing away this thorn in my side
You by my side

But I know, when you're not around here
I am gonna fall, I am gonna fall
If you're not around here
I am gonna lose, I am gonna fall

Talking away but thinking in rhymes

The stable plans fading away this Bonnie & Clyde
You by my side

Hey please don't bring me down

If you're not around here
I am gonna fall, yeah I am gonna fall
If you're not around me
I am gonna lose, yeah I am gonna fall

When will you turn around?
Hey when will you turn around to me?
When will you turn around to me?
Hey please don't let go
'Cause I'm still holding on

If you're not around here
I am gonna fall, yeah I am gonna fall
If you're not around me
I am gonna fall, yeah up against the wall
I am gonna lose, yeah I am gonna fall