10. luku

Kymmenes luku -          Miten lasinpuhaltajan hengähdys katoaakaan ilmaan


Siellä hän lentää. Siellä hän liitelee, kaartelee, kiemurtelee, viskoo, heittelee, huutaa, ärjyy, hurraa, nauraa... Hänen paikkansa on siellä. Välillä hän katsahtaa minuun hyvin nopeasti, tietäen, että istun toisiksi ylimmällä katsomorivillä oikeassa nurkassa. Hän tietää minun olevan täällä ja aina välillä vilkaisee minuun nopeasti. Silti se katse riittää minulle paremmin kuin hyvin.
”Tunnelma alkaa käydä harvinaisen kuumaksi ja kiihkeäksi! Peli on likaisempaa kuin aikoihin, mutta se sellainen on yleisesti kuulunut Rohkelikon ja Luihuisen välisiin peleihin! Nyt kuljettaa Parkinson – Potter – Patapalo – Potter – JA MAALI! ROHKELIKON HYVÄKSI TILANNE 180 – 170! TILANNE ON ERITTÄIN TIUKKA JA MITÄ VAIN VOI TAPAHTUA!”
Jamesin kasvoilla kiirii huojentunut hymy, onnellinen mutta silti niin huolestunut. Sirius heittelee mailaa käsissään vielä hetken, ennen kuin Luihuisen ainoa tyttö Daniela Queen nappaa kaadon ja ryhtyy kuljettamaan sitä taakseen syljellen kohti McBulbeyta, joka pomppii salkojen välissä kuin tuli persuksensa alla.
  Se Queenin maali jäi heidän viimeisekseen.

  Välillä on vaikea juhlia, kun tietää tulevan. Tietää huomisen, tietää sen koitokset ja tietää, kuinka sydäntä murretaan taas. Tietää, kuinka viha painaa päälle, tietää, kuinka kädet puristuvat toisiin ja kyyneleet vaihtuvat toisiin. On kuitenkin niin helppoa eksyä onnellisiin katseisiin, nauraviin suihin, hurraaviin huutoihin, huolettomiin silmiin. On niin helppoa ajatella, että voi juhlia koko yön huolehtimatta mistään. On niin helppoa valua ajan juoksevaan virtaan ja nauttia hetkestä – vain hetken. Toisen hetken tullessa mieltä painavat taas huolet, surun kylmät tuulahdukset. On niin helppo kellua typerässä onnellisuudessa, ajan lyhyessä ja niin heikossa verkossa.

  Kellon lyödessä kaksi Sirius lähti kipuamaan portaita ylös, vilkaisten minuun ja Jamesiin kuin muistuttaen, että huomisesta tulisi raskas. Kuin tahtoen sanoa minulle, että toisin Jamesin nukkumaan vielä tämän yön aikana. Niin, ettei hän joutuisi kitumaan yhtään, kauniisti kuin lapsi vain nukahtaen.
”Haluatko, että tulen viereesi nukkumaan?” kuiskasin Jamesin pehmeään korvaan ja näin, kuinka hänen väsyneille kasvoilleen syttyi pieni, yritteliäs hymy. Tuli veteli viimeisiään arinassa, muutama tyyppi notkui vielä pöytien luona tai yritti etsiä ruokavadeilta murusia. Tunnelma oli rauhoittunut, hyvin raukea, hyvin tyytyväinen.
”Arvostaisin sitä kovasti, mutta minun on pakko pärjätä yksin”, James sanoi ja nosti kätensä punoittavalle poskelleni. Näin, kuinka viimeiset elävät liekit tanssivat hänen silmissään.
”Miksi?” kysyin kuin pieni lapsi, haluten turvaa ja suojelua. Haluten jakaa peiton jonkun kanssa ja kuulla tuutulaulun.
”Minusta vain tuntuu siltä. Sitäpaitsi sinun täytyy saada nukutuksi, minun vieressäni siitä ei kuitenkaan tulisi mitään”, Jamesin äänessä leikki ilkikurisuus, kun hän kiersi kätensä takapuolelleni. Niin hän teki aina, kun alkoi puhua rivouksia.
”Hyvä on. Hyvää yötä”, sanoin ja laskin huuleni hänen kosteille, lämpimille huulilleen.
”Hyvää yötä, pikkuiseni.”

Hänelle olin niin tavattoman pieni, pikkuinen Lily. Kun hän sanoi pikkuinen, tunsin itseni tärkeäksi, suojelluksi.
Hänen pikkuisensa.

”Nämä kaksi ihmistä, aviopari, isä ja äiti, ystävät, aurorit – he ovat poissa ja se on väärin. Vääryys on kuitenkin aina läsnä, emmekä me voi muuttaa kohtaloa. Jos tämä oli heidän kohtalonsa, kohtalo on hyvin epäoikeudenmukainen. Ajatus siitä, että he eivät enää koskaan tule toimistooni, etteivät he enää koskaan ota kiinni yhtään kuolonsyöjää tai etteivät he enää koskaan sano minulle, kuinka fiksu poika heillä on, on kauhea. Koko auroritoimisto on tällä hetkellä hyvin tyhjä ja musta, kuin musta aukko avaruudessa – kaikki tietävät, että jotain puuttuu, jotain, mitä ei saa koskaan korvatuksi. Charlus ja Dorea Potter olivat parhaimpia työntekijöitäni ja heidän muistonsa säilyy aina puhtaana ja urhoollisena. Heidän uhrautumisensa ja kykynsä luottaa ja uskaltaa, oli uskomaton. Minä kuitenkin tiedän, että heistä jäi yksi erittäin elävä muisto. Heidän poikansa James.
”En tiedä muistatko sinä James, mutta kun näin sinut ensimmäisen kerran, sanoin sinulle heti, että sinusta tulee vielä yhtä upea aurori kuin vanhempasi. Äitisi laittoi juuri pöytää koreaksi – oli kevät vuonna 1969. Sinä olit juuri täyttänyt yhdeksän ja näytit isäsi ostamaa leluluutaa. Sanoit, että et tahtonut auroriksi vaan huispaajaksi. Isäsi hymyili ja käski sinut ruokapöytään. Koko päivällisen ajan yritit udella minulta sitä, paljonko kuukausituloni olivat.
”Vaikka aika kulkee kuin siivillä ja se laskee sisäänsä niin kivisiä teitä kuin onneakin, eräät muistot eivät koskaan unohdu. Charlus ja Dorea Potterin elämä vanhempina ja auroreina toi tähän maahan paljon hyvää – heidän ansionsa työssään ja hieno jälkikasvunsa. Charlus sanoi minulle aina, että mieluummin kuolisi sauvasta kuin kituisi sairaana sängyssä. Hän kuoli yhtä kunniallisesti kuin oli varmasti toivonutkin.
”He olivat niin täynnä elämää. Uskon jossain sisimmässäni, että he olivat onnellisia lähtiessään. He olivat täyttäneet tehtävänsä, olleet uskollisia – olleet niin tavattoman upeita ihmisiä. He olivat kasvattaneet hienon pojan ja tietäneet, että hänellä oli kaikki hyvin. He varmasti tiesivät saavansa olla yhdessä ikuisesti, vaikka ikuisuuteen onkin niin vaikea uskoa.
Charlus ja Dorea, me jäämme kaipaamaan teitä, teidän sanojanne, teidän lämpimiä halauksianne, teidän muistoanne. Aikanne lähteä oli väärä, mutta tie, jonka tulette kulkemaan, on teille yhteinen, ikuisesti teidän. Tiedämme kaikki, että olette onnellisia missä ikinä olettekin. Tiedämme, että tekonne eivät unohdu koskaan.
”Kiitos näistä kahdestakymmenestä yhteisestä vuodesta. En muista, olenko koskaan kiittänyt teitä niistä ja nyt se varmaan on liian myöhäistä, mutta kuten Dorea aina sanoi, aina voi yrittää. Teidän tyhjä, valkea hautanne on kaunein koskaan näkemäni.”
  Auroritoimiston päällikkö Hermes Dellington kuivaili silmiään mustaan nenäliinaansa ja asteli paikoilleen. Hänen vierellään istui rehtori Dumbledore tyhjät silmät eteensä tuijottaen. Oli outoa nähdä Dumbledore niin surullisena, niin haikeana – niin tavattoman tyhjänä. Ilman kyyneltäkään, mutta ilme niin murtuneena ja hakattuna.
Oli Jamesin vuoro. Hänen puheensa oli lyhyt, mutta Dellingtonin jälkeen paljon sisukkaampi, paljon merkitsevämpi. James ei katsonut minuun, nousi vain ja asteli selkä suorana salin eteen. Hänen silmänsä punoittivat ja hän näytti maahan lyödyltä, mutta niin mieheltä. Mieheltä. Siltä mieheltä, jota minä rakastin ja joka juurikin yritti olla suvunsa viimeinen vesa. Ylpeä, urhea suvunjatkaja.
”Meitä on enää hyvin vähän. Olen tämän alueen viimeinen velhoksi syntynyt Potter. Se kunnia ei säry koskaan, se on yhtä kestävä kuin vanhempanikin. Yhtä vahva kuin heidän muistonsakin”, James aloitti vahvalla, mutta silti niin heikolla äänellä. Hänen silmänsä katsoivat jonnekin hyvin kauas, hänen kätensä tärisivät pienesti ja hartiat olivat niin upean leveät siinä uudessa mustassa juhlakaavussa. Hän ei itkenyt enää, mutta minä itkin. Minä itkin, kun hän oli niin tavattoman samannäköinen takanaan kuvissa hymyilevien vanhempiensa kanssa. Yksi hyvä puoli hautajaisissa oli – sai luvan itkeä ilman, että kukaan tuli kysymään, miksi itkettää.
”Vaikka vanhempani olivat paljon poissa, en koskaan sanonut, että vanhempani eivät välittäisi. He rakastivat ja minä rakastan. Yhä, kokoajan. Välillä ajattelen, että jokin korkeampi voima vain kiusaa minua ja tahtoo satuttaa, mutta minä olen aina tiennyt heidän työnsä riskit. Lapsena minä en koskaan nukkunut, ennen kuin he tulivat. He tulivat väsyneinä, mutta he tulivat. Tänään he eivät tulleet.
”Se suru joka kokoajan painaa, ei ole vielä hellittänyt, enkä tiedä, milloin se hellittää. Aina kun olin surullinen, äidilläni oli tapana tuoda minulle lämmin lasillinen maitoa ja pari kaurakeksiä. Hän sanoi, että suru lähtee kyllä pois kun on lähteäkseen.
”Kaiken tämän keskellä minä silti tunnen heidät. Tunnen isäni kovat kädet ja äitini kiharat hiukset. Tämä kaikki painaa minut maahan, mutta toivon, että joskus vielä nousen maasta vahvana, yhtä vahvana kuin he olivat.
”He olivat maailman parhaimmat vanhemmat.”
James itki hiljaa, niin hiljaa, ettei kukaan muu kuullut sitä. Hän itki pois ikäväänsä, itki pois tuskaansa. Henkistä tuskaa, joka on niin paljon pahempi kuin mikään fyysinen kidutus.
Hän tuli minun ja Siriuksen väliin. Hän kietoi kätensä meidän käsiimme ja tuijotti vanhempiensa hymyileviä kuvia. Voi kuinka kauniit mustat, kiharat hiukset Dorealla oli ollut ja kuinka ruskeat silmät Charlus oli omistanut. Kuinka hyvin Dorealle sopi hänen hymykuoppansa ja kuinka Charlus hymyili juuri niin kuin James. Kuinka he olivat olleet täynnä elämää, täynnä haasteita.

Tämä suru meit' painaa,
se meidät unholaan kiidättää
Se ei jätä rauhaa, se ei anna tilaa
Se kokoajan muistuttaa ja ah –
meidät niin suremaan saa

Unholan isäntä, avaa oves'
Avaa kätesi ja päästä meidät luokses'

Muisto vain jäi, kova ja karhea kuin hammas hain
Se sydänt' silti lämmittää
On aika uskomaton
On tuuli lämmin mennyt jo
Se meidät niin suremaan saa

Unholan isäntä, avaa oves'
Unohda pahat tekomme ja päästä meidät luokses'

Anna heille rauha olla, anna meille rauha unohtaa

Sali hiljeni. Pianistin nenänpäällä keinuivat hänen liikkeidensä tahtiin kyynelhelmet, yhteislaulun kaiku jäi soimaan päähäni. James ei ollut laulanut, hän oli vain kuunnellut ja itkenyt hiljaa. Tiesin, ettei hän itkenyt viimeistä kertaa, mutta tämä oli hyväksi hänelle. Oli hyvä saada itkeä julkisesti, tuntea poltteleva tuska vielä kerran ja siirtyä sitten unohtamisvaiheeseen.
  Minä tiedän, että ennen hautajaisia koko tapahtuma tuntuu hyvin vieraalta, kiduttavalta. Tuntuu kauhealta olla paikassa, jossa muisto koskettaa kokoajan ja jonne ihmiset ovat kerääntyneet itkemään ja muistelemaan. Silti se tapahtuma on siirtymisriitti hyväksymiseen. Hyväksymisen jälkeen tulevat ilo ja onni, myöhemmin unohtaminen. Vielä joskus myös itku, mutta niin pieni itku, että se ei enää satu. Ihminen voi parantua surusta ja minä olen parantunut. Minun rakkaani tulee parantumaan myös, minä nuolen hänen haavansa ja sivelen umpeen. Minä kudon ja tikkaan niin kauan, että hän on taas ehjä.

  Hautajaisten jälkeen menimme kolmestaan Vuotavaan Noidankattilaan ennen kuin meidän tulisi ilmaantua Tylyahoon. Sirius ja James tilasivat tuplatuliviskit, minä tyydyin teehen. Tunnelma oli hauras ja rikkinäinen.
”Perinnönjakotilaisuus on ensi viikon lauantaina”, James huokaisi ja hörppäsi viskiään. Tiesin, että se poltteli, mutta James ei tuntunut edes huomaavan sitä. Hän näytti niin ihanalta kaavussaan, sekaisen tukkansa ja murtuneiden kasvojensa kanssa.
Sirius nyökkäsi ja otti pitkän huikan lasistaan ja irvisti. Hänen silmänsä punoittivat vieläkin ja tavastaan poiketen hän antoi hiustensa roikkua poskiansa pitkin.
”Toivottavasti minulle ei ole jätetty mitään”, Sirius huokaisi ja nojasi leuallaan käteensä. Hänen leukansa rypistyi vasten kämmentä, hänen suunsa mutristui ja hänkin näytti niin... vaurioiselta. Hankalalta, vaikealta.
”On varmasti. Äitihän pelotteli sinua silloin, että jättää sinulle perinnöksi sen suvussa kulkevan rukin, kun oli kyllästynyt ikuiseen vaatteidesi paikkailemiseen”, James sanoi ja vaikka hän ei hymyillyt, hänen ääneensä tulvahti jo pieni ripaus lämpöä. Pieni liekki tulevasta parannuksesta.
”Ai niin”, Sirius hymähti ja kiskaisi loput tuliviskit kurkustaan alas. ”Tuntuu silti niin väärältä, jos he ovat jättäneet minulle jotain. Eiväthän he edes olleet minun vanhempiani. Sekin tuntuu väärältä, että he eivät olleet. Helvetti minä inhoan käyttää imperfektiä!”
”Se on pakko”, James huokaisi ja seurasi esimerkkiä juoden lasinsa tyhjäksi. Hän yskäisi ja kakoi hieman. Hän ei puhunut muuta, kolmen sanansa jälkeen hän vaikeni hyvin syvään hiljaisuuteen.     
  Vadelmatee lämmitti mukavasti rintaani, muttei tarpeeksi. Se piti edelleen tietyt kohdat ikijäässä, yrittämättäkään kajota niihin. Kai se pelkäsi sitä urakkaa, joka siitä koituisi. Ehkä kaikki ne lämpimät aineet yhteensä vuosien varrella saisivat pintakerroksen muuttumaan vedeksi, mutta ikijää oli aina ikijää – mikään ei lämmittänyt koskaan tarpeeksi. Olin itse Alaska.
Voi helvetti.

  Kaikkoontuessamme James puristi minusta niin lujaa, että se sattui. Vaikenin, en inahtanutkaan. Hän ei päästänyt irti edes kävellessämme Tylypahkaan vievää polkua.

Pidä kiinni niin kauan, että maa sortuu jalkojemme alta. Niin kauan, että aika jättää meidät jälkeensä. Pidä kiinni vielä, kun minulla on kädet, joista ottaa kiinni. Kunpa ne pysyisivät niin puhtaina loppuun saakka, niin, ettei mikään niitä koskaan tahraisi.


”Tule, jaksat kyllä”, McGarmiwan ääni oli pehmeä, äidillinen. En ollut koskaan ennen kuullut niin lempeää ja kaunista sävyä hänen äänessään, kaikki se kovuus ja tiukkuus oli poissa. Hänen kasvoillaankin lepäsi lempeä ilme, mutta huolestuneisuutta ei voinut peittää millään. Hän näytti niin stressaantuneelta, kuten lähes jokainen nykyään.
Jules istui syvään huokaisten pehmeälle sohvalle ja laski päänsä sen selkänojalle. Hän laski kätensä sydämensä päälle, sulki silmänsä hetkeksi kivusta ja hymyili sitten pienesti.
”Muista kuitenkin herra Tomphton, että kaikki rasitus on ehdottomasti kiellettyä. Muista ottaa lääkkeesi ja koittaa opiskella kaikesta huolimatta. Sinä olet vahva poika”, McGarmiwa laski laihat, kalpeat sormensa Julesin pienille hartioille ja hymyili pienesti, hieman pingoittuneesti. Silti hyvin hellästi.
”Ja teiltä muilta odotan, että Jules saa oman rauhan halutessaan, mutta myös seuraa halutessaan. Tämä sairaus ei ole tarttuva. Muistakaa myös, että olisi hyvä, jos joku voisi auttaa häntä esimerkiksi liikkumisessa, mikäli se joinain aamuina on vaikeaa. Näinä aikoina kaikkien on pidettävä yhtä”, McGarmiwan silmiin liikkui taas sitä kovaa särmää hänen tuijottaessaan haukkamaisesti oppilaisiin. Kaikki nyökyttelivät ja inahtelivat hieman tietämättä, mitä sanoa.
”Et viitsisi, professori. Saat tuon kaiken kuulostamaan niin työläältä”, Jules hymyili tummanpunaisilla huulillaan ja nyökkäsi. ”Minä pärjään kyllä.”
”Hyvä.”
Sen sanottuaan McGarmiwa asteli ulos muotokuva-aukosta antaen ihmisille pienen happireiän puhua.
”Tervetuloa takaisin”, Sharon sanoi halatessaan ystäväänsä. Jules näytti kipeältä ja hauraalta yhä, mutta selvästi hän oli ainakin melkein yhtä paljon tolpillaan kuin aina ennenkin. Ennen, kun kaikki oli ollut niin hyvin. Niin helvetin hyvin, niin helvetin valkeaa ja veretöntä. Vihasin niitä tummia veripisaroita valkeassa hangessa.
”Ette usko, kuinka kiva oli tulla takaisin. Kova sairaalasänky ja kylmäkätiset hoitajat alkoivat jo kyllästyttämään”, Jules hymyili ja puristi kättään Sharonin kädessä. Kaksi pientä ja kovaa kättä, kaksi kättä niin yhteenkietoutunutta. Kaksi kättä täynnä voimaa, täynnä kyyneleitä. Täynnä haudattuja muistoja ja tarkoituksia. Täynnä toisiaan, täynnä elämää.
Rakastin heitä. Rakastin Julesin tummia huulia ja Sharonin silmiä, jotka toivat mieleeni jonkun kauniin paratiisin meren. Sinivihreän, auringossa paistattelevan lämpimän veden, sen raikkauden ja puhtauden.
Rakastin Cassin hiuspehkoa ja pyöreitä poskia, rakastin Freddyn hersyvää naurua ja hieman ulkonevia korvia. Rakastin sitä, kuinka Cass ja Freddy hieroivat neniään yhteen inuiittien tapaan ja nauroivat. Rakastin sitä, kuinka erilaisia he olivat.
Rakastin Siriusta. Rakastin sitä, kuinka hän sanoi minua muoriksi, rakastin sitä, kuinka hän sai minut aina ärsyyntymään ja heti perään nauramaan vatsani kipeäksi. Rakastin sitä vaikeutta ja tiettyä pelkoa hänessä. Hän oli niin... jossain pohjalla. Räpiköi siellä ja pääsi hetki hetkeltä ylemmäs. Rakastin sitä, että hänen nimensä oli Black.
Rakastin Remusta. Rakastin hänen toverillisuuttaan ja salaisuuttaan. Rakastin sitä, että hän ei tiennyt minun tietävän. Rakastin niitä väsyneitä kasvoja ja sisäänpäinkääntynyttä ilmettä.
Rakastin Peteriä. Rakastin sitä, että hän oli välillä hieman hidasjärkinen ja typerä, mutta hän osasi myös olla hyvin fiksu. Hänellä oli hienoja ajatuksia. Rakastin sitä, kuinka hän punastui ja mutisi häpeissään Siriuksen sanoessa jotain, mitä ei minulle olisi pitänyt kertoa.
  Rakastin kaikkea tätä. Rakastin heitä. Rakastin sitä, että pohjoistuuli puhalsi vuorilta ja sai hiukseni pöllyämään vasten Jamesin rintaa. Rakastin sitä tapaa, jolla hän piti minua hellästi. Hän piteli minua kokoajan, kuin pelkäisi minun olevan lasista. Kai minä olinkin. Kai me kaikki olimme.
Me olimme haavoittuvaisia. Emme ehkä tarpeeksi rohkeita, emme ehkä tarpeeksi lojaaleja. Me kuitenkin yritimme. Me yritimme kokoajan, yritimme löytää mustuudesta jotain valkoista. Yritimme löytää hautausmaalta eläviä ja pahuudesta jotain hyvää. Me yritimme ja minusta se oli jo hienoa. Se, että emme koskaan heittäneet hanskoja tiskiin ja lähteneet yksin pimeyteen, me menimme sinne aina yhdessä hanskat kädessä. Me menimme sinne aina pieni naurunvire kasvoillamme, kenties kyyneleet poskillamme, mutta menimme kuitenkin. Eikö se kerro jo aika paljon meistä?

  Jamesin vasemmalla lantiolla oli pitkä arpi. Sivelin kättäni siinä ja ajattelin, että ehkä se parantaisi. Vaikkei fyysisesti, niin edes henkisesti. Kynttilöiden kajastuksessa hänen ihonsa näytti silkinpehmeältä, niin polttelevalta. Kauniilta. Hänen vartalonsa oli myös niin kaunis, että jos vain osaisin piirtää, piirtäisin sen. Piirtäisin sen heti Sharonin solisluiden kylkiluiden vierelle. Piirtäisin jokaisen lihaksen, jokaisen luun ja jokaisen jalkakarvan. Alastomana hän näytti niin upealta. Kunpa hän ei koskaan pukisi päälleen.
”Lily, oletko sinä lasinpuhaltajan tyttö?”
”Olen.”
Hän hymyili painaessaan päänsä viereeni. Hänen partansa oli suloisesti sekaisin, se pieni tuppo mustia haihtuvia. Silitin sen sileäksi ja pehmeäksi.
”James, onko sinulla vielä ruostevaurioita?”
”On, mutta nyt ne näyttävät hyviltä. Ei se ruoste olekaan niin rumaa, kuin luulin. Minusta se näyttää hyvältä. Tiedätkö miksi? Sinä olet kanssani ja kaunistat kaikki ruostevaurioini komeiksi. Kun sinä seisot kanssani, kaikki arvet huutavat hoosiannaa ja jokainen itketty kyynel unohtuu. Jonnekin kauas.”
”Tiedätkö, että onko niillä kyynelillä karttaa takaisin?”
”On niillä. Ne tulevat sitten, kun ovat valmiita palaamaan. Sinun kyyneleilläsi on todella hyvä kartta. Kompassikin varmaan löytyy. Niillä on ikävä sinun sammalpeittoisiin silmiisi.”
Hän nukahti. Kuiskasin niin hiljaa, kuin vaan uskalsin: Minä rakastan sinua.

Maailman imelin ja kulutetuin lause, mutta oikealla hetkellä maailman kaunein. Maailman tarkoituksenmukaisin. Maailman tärkein.


  Jalkani tärisevät. Ne eivät halua astua keskellä salia ja näyttää yhtään mitään. Sillä hetkellä minusta tuntuu, ettei minulla ole mitään näytettävää.
Kukkaköynnökset katossa pudottavat paljaille olkapäilleni ruusunpunaisia kukan terälehtiä. En tiedä, mistä kukasta ne ovat peräisin. Periaatteessa tiedän tästä maailmasta hyvin vähän.
James seisoo keskellä poikien rivistöä ja tuijottaa. Hän ei hymyile – hänkin taitaa täristä pienesti. Rehtori Dumbledore puhuu, mutten tajua hänen puheestaan mitään. Minä näen vain Jamesin, jonka hiukset ovat ensimmäistä kertaa päätä myöten  - tosin kolmen eri taian jälkeen, mutta ovatpahan kuitenkin. Hänellä on upouusi sysimusta silkkikaapu, joka saa hänen hartiansa näyttämään upeilta, hänen mustan tukkansa ja silmänsä korostumaan värissään. Hän leikkasi eilen partansakin, vaikka yritin estellä. Hän näyttää jotenkin... tyhjältä ilman sitä seksikästä viettelijää, mutta aivan yhtä hyvältä.
   Sirius katsoo minua ja hymyilee. Hän sanoi tänään aamulla, että olen kaunis. Meinasin alkaa itkeä, mutta onneksi Cass pelasti tilanteen.
He kaikki ovat niin komeita. He kaikki neljä näyttävät neljästään niin yhdeltä kokonaisuudelta. En tiedä, ajattelevatko he meistä kolmesta samoin. En ole koskaan kysynyt. On niin paljon asioita, joita en ole vielä kysynyt.
Cass tönäisee minua hieman ja tajuan, että minun on liikuttava. James kävelee jo minua kohti, leveästi hymyillen. Niin leveästi, että minua alkaa naurattaa. Hän sanoi kuudennen luokan lopussa, että joskus haluaisi vielä tanssia kanssani kaikkien edessä niin, että muut kalpenisivat kateudesta. Hän ei sanonut mitään päättäjäistanssiaisista, mutta totta kai minä olin arvannut.

Hän sai haluamansa.

Sharon alkoi itkeä kun aloitustanssimme loppui. Näin hänen viimeksi itkevän, kun Jules oli sairaalassa. Hän itkee nykyään niin harvoin.

”Kova ämmä”, kuten Sirius joskus sanoi.

Sitä hän on. Sitä me kaikki olemme. Sopivista kohdista kovia ja sopivista pehmeitä.



Death Cab For Cutie – I Will Follow You Into The Dark


Love of mine some day you will die,
But I'll be close behind.
I'll follow you into the dark.

No blinding light or tunnels to gates of white;
Just our hands clasped so tight,
Waiting for the hint of a spark.
If heaven and hell decide,
That they both are satisfied,
Illuminate the no's on their vacancy signs:

If there's no one beside you,
When your soul embarks;
Then I'll follow you into the dark.

In Catholic school as vicious as Roman rule,
I got my knuckles bruised by a lady in black,
And I held my tongue as she told me,
"Son, fear is the heart of love."
So I never went back.

If heaven and hell decide,
That they both are satisfied,
Illuminate the no's on their vacancy signs:

If there's no one beside you,
When your soul embarks;
Then I'll follow you into the dark.

You and me have seen everything to see;
From Bangkok to Calgary.
And the soles of your shoes are all worn down;
The time for sleep is now.
It's nothing to cry about,
'Cause we'll hold each other soon.
In the blackest of rooms.

If heaven and hell decide,
That they both are satisfied,
Illuminate the no's on their vacancy signs:

If there's no one beside you,
When your soul embarks;
Then I'll follow you into the dark.
Then I'll follow you into the dark.