4. luku

Neljäs luku -      Ne hetket kautta historian


Jos koskaan tulisin elämään kuusikymppiseksi, tahtoisin olla niin kuin Yvena Avon, pimeyden voimilta suojautumisen professorimme. En kenties hänen näköisensä, riutuneen laihan kehonsa, pitkän ja sähäkän mustan tukkansa, kulmakarvattomuutensa ja toisen umpeutuneen silmänsä kanssa, mutta tahtoisin hänen pelottomuutensa, viisautensa, salaperäisyytensä ja tekonsa. Tahtoisin olla samalla tavalla nainen, joka teki historiaa olemalla ensimmäinen naisaurori, joka passitti kuolonsyöjiä Azkabaniin. Tahtoisin myös joskus olla niin feministi ja vahva. Myös tapa, jolla hän loitsi, oli uskomaton – näytti, kuin ne vihertävät silmät olisivat syttyneet tuleen. Hän näytti melkein yhtä keskittyneeltä kuin James, vaikka siihen tarvittiinkin jo todella paljon.
  Jamesista puheen ollen, hän oli suvainnut saapua silmät mustina kouluun. Hän vain yhtäkkiä oli siinä – seisoi PVS-luokan ovella, tuijotteli oveen Sirius vierellään. Ei hän kirjaimellisesti ollut silmät mustina, mutta niin myrskyisinä ja vihaisina. Kaikki pelkäsivät puhua hänelle. Hän näytti siltä, kuin pienikin kosketus tappaisi koskettajan.
Hän oli hyvin vaitonainen myös tunnilla. He istuivat tuttuun tapaansa luokan perällä neljästään, ja oikeastaan vain Peter puhui – kenties ainoana, jolla oikeasti oli jotain sanottavaa. En kuitenkaan usko, että hänelläkään mitään oikeasti sanomisen arvoista.
”Hyvä Sharon, loistavaa käsityötä – taika jättää kyllä jälkensä aina – ahaa – James pääsi jäljille!”
Professori Avon oli loihtinut luokkaan useita loitsuja ennen meidän sisääntuloamme, ja viime tunnin aiheesta jatken, meidän oli määrä ottaa selvää, mitä taikoja hän oli langettanut. Luokkahuoneessa oli kuulemma kaksi kätkettyä esinettä jossain taikojen vartioimina, samoin yksi anteeksiantamaton kirous tehtynä. Se etoi minua – mutta halusin silti löytää jotain. Tunsin silti oloni typeräksi heilutellessani taikasauvaa ilmassani, typerän keskittynyt ilme kasvoillani ja haparoivat askeleet allani etsien muka jotain. En tuntenut ympärilläni lainkaan taian värähtelyjä, ja suoraan sanottuna se kaikki näytti olevan ajan hukkaa. Lause ”taika jättää aina jälkensä” alkoi jo ketuttaa minua ja monia muitakin tuskastuneiden ilmeidensä kanssa painivia oppilaita.
  James oli alkanut mutista jotain heilutellen samalla sauvaansa tasaiseen tahtiin tehden ympyräistä liikettä. Muut unohtivat kaikki toimensa ja keskittyivät seuraamaan jännitysnäytelmää.
Siinä meni kauan. Hän loitsi, loitsi ja loitsi. Olin jo vähällä ehdottaa paljastusekrits-loitsua, mutta en viitsinyt avata suutani. Se keskittyminen oli niin käsinkosketeltavaa.
”Tämä... taitaa vaatia palan itsestäni”, James mutisi. Siriuskin oli vetäytynyt istumaan pulpetille seuratakseen tilannetta. James repäisi tukon mustia hiussuortuvia päästään ja heitti ne ilmaan – ja ne katosivat. Vilkaisin Sharoniin. Hän katsoi minuun katseella, joka viestitti pelkkää ymmyrkäisyyttä.
”Anturajalka, tule avukseni”, James huudahti nyt ja Sirius oli siinä samassa jo hänen vierellään, täydellisesti tietäen mitä tehdä ja mitä loitsua käyttää, sauva ojossa johonkin näkymättömään. Ikkunasta kajasti komea aamuauringonpaiste, hanget kiillellen.
”Nyt!” James huusi ja samassa tapahtui monta asiaa yhtä aikaa. Heidän sauvoistaan singahtivat tulipunaiset kipinävyöryt, samassa minä makasin maassa jokin metallinen esine kädessäni ja äkkiä professori Avon alkoi nauraa käheällä äänellään. Tajusin vain, kuinka näin savupilven ympärilläni ja ne arpiset, kulutetut kasvot haihtuvien takana nauramassa.
”James Potter – loistavaa työtä”, kuulin hänen sanovan. Yritin kompuroida pystyyn, mutta jalat pettivät altani – mitä helvettiä minä tein siinä savupilven keskellä, Jamesin ja Siriuksen edessä ja mikä ihme se esinekin oli kädessäni ja miksi professori nauroi ja -
”Tiedätkö sinä Potter, mikä tämä esine on, minkä piilotin muutaman monimutkaisen taian alle?” professori lopetti naurunsa ja asteli jo hieman haihtuneen savupilven keskelle. Kompuroin kontalleni ja näin vain hänen kimaltelevat, piikikkäät korkokenkänsä. Minun teki kovin mieli katkaista niistä korot.
”Lily, oletko kunnossa?” Cass ja Sharon ennättivät vierelleni ja repivät minut seisaalleen.
”On hän! Omille paikoillenne! Tämä on hienoa – Potter – tämä esine -” hän heristeli kurttuisissa käsissään metallista, hieman silitysrautaa pienempää rasiaa, jonka lukko näytti olevan nuolen näköinen. ”- tämä on nimeltään toivekohdennin. Se etsii erittäin voimakkaan magneetin tavalla luoksesi sen, mitä eniten sisimmässäsi haluat itsellesi – noh, yleensä se tuo omistajalleen jonkun tavaran, mutta hmm... sinulla se taitaa olla jotain aivan muuta”, professorin äänessä leikki huvittuneisuus. ”Pelkäsin hieman ottaa tämän mukaan tehtävään, koska nämä ovat todella harvinaisia ja todellakin tuovat ihmisen luokse mitä erikoisempia asioita. Siksi kätkinkin sen kaikkein vaikeimpien loitsujen alle, melkeinpä toivoen, ettei teistä kukaan löytäisi sitä. Mielenkiintoista, mielenkiintoista...”
  Lopun oppitunnista he katselivat, kun professori näytti, miten nämä muut kätketyt esineet löydettiin loitsujen takaa.
En kuunnellut lainkaan. Aistin vain monien tuijotuksen, kikatuksen... James oli halunnut eniten elämässään minua. Mitä siihen voi sanoa? Ei tällaista tapahtunut kuin niissä yliampuvissa, kliseisissä rakkausromaaneissa, joita muutama vuosi sitten olin ahminut.

  Se sattui ja pelotti, mutta myös sai minut punastumaan ja hymyilemään sisäisesti kauniimmin kuin aikoihin. Kun tunti loppui, en voinut olla huomaamatta Sharonin ja Cassin varovaisia katseita ja empivää hiljaisuutta. Hiljaisuus ei haitannut minua, oikeastaan se oli paljon helpompaa kuin puhua tapahtuneesta. En halunnut piikitellä heille Jamesia, käskeä heitä unohtamaan asia, en halunnut sanoa, että Jamesin ajatukset olivat kaukaa haettuja. Eivät ne olleet. Olisin vain halunnut kysyä, mitä teen. Mitä minä sanon. Menenkö vain Jamesin luo, kiitän häntä siitä, että takapuoleni kipeä ja koin melkoisen shokin, vai menenkö vain sanomaan, että vaikka hän haluaisi minua enemmän kuin muut ihmiset maan päälle rauhaa, ei hän minua tule saamaan. Sekään ei ollut totuus. Olisinko niin rohkea, että etsisin hänet käsiini ja sanoisin, että ota kiinni ja kokeile? Olin koko lapsuuteni lukenut niitä ”Catch me, if you can” -kirjoja, jotka kertoivat pikku-ukosta, jota kukaan ei koskaan saanut kiinni hänen vikkelyytensä ansiosta. En halunnut olla mikään, mitä tuli jahdata. Halusin olla ihminen, jota tuli tavoitella.
”Mitä minä teen?” kuulin sanovani heiveröisellä, avuttomalla äänellä. Olimme päässeet alakerran aulaan ja edessämme kohosivat korkeat ovet, joista luokkamme änkesi ulos seuraavalle yrttitiedon tunnille. En ollut lukenut siihen testiin ollenkaan. Loistavaa.
”Menet ja sanot, miten asiat ovat”, Sharon tokaisi, kuin asia olisi yhtä selvä kuin absolutisti viikonloppuna. Se ei ollut. En tiennyt, miten ne olivat. Ne olivat vinksallaan, totta kai, mites muutenkaan – mutta en tiennyt, mitä voin ajatella ja mitä en. En tiennyt, onko minussa tarpeeksi naista sanomaan tunteitani. Onko minussa tarpeeksi rohkeutta myöntämään edes itselleni, että James on... James on jotain, mitä en tahdo päästää menemään. En tahdo, että hän lähtee lähettyviltäni ainakaan vielä – en halua, että hänestä kuoriutuu perhonen vielä pitkään aikaan. Kun hän kuoriutuu, minä kuoriudun myös. Hän voisi olla pieni, suloinen kotelo koululaukussani vaikka maailmanloppuun saakka, jos hän vain haluaisi.
”Miten ne sitten ovat?” Cass kysyi varovaisuus äänessään. Hän oli sitonut hiuksensa punaisen samettinauhan sisään, kaiketi ihan vain ilahduttaakseen Freddyä. Heidän mahdollinen seurustelunsa tuntui hyvin luonnolliselta – mitä sitten, jos kaksi nuorta rakastavaista tahtoi kokeilla onnea yhdessä? Sitä paitsi Freddy oli juuri sopiva Cassille. Rehti ja reipas, urheilullinen poika, jolla oli pienet silmät ja lyhyt, vaalea tukka.
”Sehän siinä onkin, kun en tiedä”, mutisin ja kohensin laukun asentoa vasemmalla olallani. Ulkona oli kirpeä pakkanen ja taivas oli valkea pienen, kellertävän aukon kanssa, josta aurinko yritti tuoda valoaan sankan pilvirihmaston läpi. Hanki nitisi kolmikkomme jalkojen alla kärsien painostamme.
Vedin palelevat käteni toppaviittani taskuihin ja katselin, kuinka Jamesin hahmo näkyi laahustavan ensimmäisen kasvihuoneen kohdalla.

  Cass piteli käsiään suunsa edessä. Freddy oli saanut juuri ryhmyn kylkeensä ja piteli sitä tuskaisen näköisenä.
”Freddy!” Cass kiljaisi ja nousi seisomaan. Hän meinasi horjahtaa ja nappasin hänen viittansa selkämyksestä kiinni, ettei hän lentäisi alas, koska pudotusta oli reilusti, istuimmehan kuitenkin viimeisellä penkkirivillä.
”Kyllä se siitä, ryhmyt rökittävät heitä jokaisissa harjoituksissa”, yritin saada ystävääni rauhoittumaan ja kiskoin hänet istumaan. Cass oli kalpea ja pelästyneen näköinen, vaikkei mitään traagista ollut tapahtunutkaan. No, Cass oli aina ollut todella herkkä ja omalla tapaansa hiukan dramaattinenkin.
Kohta Frddy jo lentelikin entiseen malliin maila kädessään heiluen ja antoi ryhmyille kyytiä voimiensa takaa.
”Minä sitten niin vihaan huispausta”, Cass mutisi vihaisena ja risti kätensä eteensä. ”Aina sitä saa pelätä Sharonin puolesta, ja nyt vielä Freddynkin...”
  Minua alkoi paleltaa. Ilma oli kylmentynyt entisestään, eikä sysimusta taivas lohduttanut lainkaan. Pitkät, suuret valokeilat valaisivat kenttää joukkueen lennellessä ympäri stadionia punaisissa kaavuissaan. Katselin heidän liikkeitään, keskityin siihen, mitä he tekivät. Sharon kuljetti juuri kaatoa Jamesin karjuessa Johnille kenties rohkaisujaan. John torjui ja Sharon kiidätti ärsyyntyneenä muiden jahtaajien luokse.
  En ollut koskaan piitannut urheilusta. En vain tajunnut, kuinka kukaan saattoi ottaa pelin niin tosissaan – miten jaksoi valvoa yöt pelejä miettien, luutansa vahaillen ja taktiikkoja hioen? Kai minulta puuttui se sisäinen kilpailuvietti samoin kuin paljon muuta, jotka saisivat minut nousemaan luudalle ja liitämään ilmassa pallojen perässä. Minä otin mieluummin katsojan paikan ja katselin pelejä toivoen omieni voittoa, siltikään hikoilematta ja lihaksia kiduttamatta.
Kello läheni kymmentä ja harjoituksien oli määrä loppua näillä minuuteilla. Tärisin kylmästä ja hönkäilin pimeään iltaan huuruavaa hengitystäni. James johdatti joukkueensa maahan, jossa he vielä keskustelivat hetken seuraavasta pelistä.
  Lähdin astelemaan katsomosta Cass perässäni hypellen. Hän puhui jotain siitä, että voisi olla vielä vähän aikaa Freddyn kanssa, ennen kuin tulisi nukkumaan.
”Muistakaa ehkäisy”, mutisin ja virnistin vilkaisten Cassin punastuneiseen kasvoihin. Hän oli vetänyt päähänsä tulipunaisen pipon ja mustat kiharat näyttivät suloisilta vasten hänen punoittavia poskiaan. Minun oma kaunis nukkeni.
”Ja tiedätkö neitiseni mitä”, Cass aloitti topakkaan äänensävyyn ja veti minut pysähdyksiin alimmalle penkkiriville. Hän näytti hyvin kauniilta mustaa, kylmää taivasta ja lumista maisemaa vasten. ”Sinä menet nyt ja puhut Jamesille. Makuusali on lukittu, ennen kuin olette selvittäneet asianne.”
”Ja paskat! Mitä minä voin sanoa hänelle?”
Toisinaan Cass näytti suorastaan pelottavan äitimäiseltä tuijottaessaan kulmiensa alta tummanruskeilla silmillään kädet lanteillaan seisten.
”Sano vaikka, että hän on pirun hyvä huispaaja”, Cass virnisti ja lähti astelemaan kohti väsyneen näköistä poikaystäväänsä. Katsoin, kuinka he halasivat pitkään – kuinka kauniilta he näyttivät yhdessä. Cassin kasvoilla vireili niin rakastunut, suloinen hymy, että olisin voinut ikuistaa sen valokuvalle. Se olisi ollut todella kaunis valokuva.
  Näin, kuinka James jäi Siriuksen kanssa kävelevän jonon hännille ja he mutisivat hiljaa jotain, mitä en kuullut. Huomasin myös sen, kuinka muu joukkue tuntui pelkäävän puhua Jamesille – kuin hän olisi ruttolainen, jonka tauti tarttuisi, jos hänelle osottaisi huomiotaan. Jamesin kasvoilla paloi väsymys ja pieni epätoivo. Otin pienen, epävarman askeleen routaisella maalla – tuijotin kenkiäni, ja tiesin, kuinka typerältä näytin.
Cass ja Freddy astelivat ohitseni ja Cassin ilme viestitti sitä, että saisin nukkua Voron vieressä, jos en jo tekisi jotain muuta kuin seisoskelisi paikoillani. Laskin hupun päästäni ja näin, että James oli pysähtynyt. Sirius taputti häntä selkään ja lähti virnistellen pukuhuoneen ovelle. Katsoin hänen mustaa pipoaan. Se sopi Siriukselle. Jamesilla ei ollut pipoa päänsä peittona – se sekainen hiuspilvi vain kiilsi valokeilassa.
James lähti astelemaan kentän keskivaiheilta luokseni. Seisoin katsomon edessä ja nojasin teräksiseen kaiteeseen. Se oli kylmä, mutten välittänyt. Se, että näin Jamesin, sai minussa aikaan enemmän lämpöä kuin mikään tuli ikinä – se oli se tunne, jota oli vaikea selittää. Enkä halunnutkaan. Se ei kuulunut kenellekään muulle.
  Hänen poskensa punoittivat. Partatupsu näytti yhtä seksikkäältä kuin pari päivää sitten, vaikka se minussa humoristisia ajatuksia herättikin. Tulenpunainen huispauskaapu, jonka rinnassa luki 'James Potter' teki hänestä entistä miehekkäämmän. Sen olkatoppaukset saivat ne hartiat levenemään entisestään – ylvään katseen ylpenemään, korkeat poskipäät nousemaan, tuuheat kulmakarvat tuuhenemaan ja mitään sanomattoman katseen salaperäistymään.
”Mitä sinä täällä?” hän kysyi ensitöikseen. Hän ei hymyillyt, eivätkä edes ne silmät luoneet ilkikurisuutta ympärilleen – hän oli niin tyhjä. Kulutettu, käytetty ja nurkkaan jätetty. Auki revitty ja umpeen kurottu. Hän oli niin pitkä, tajusin sen vasta nyt. Tunsin itseni niin pieneksi, mitättömäksi – typeräksi.
”En oikeastaan tiedä”, sanoin rehellisesti ja käänsin katseeni huispaussalkoihin. Katselin, miten ne loivat suuren varjon routaiseen kenttään – näyttivät niin mahtavilta maanpinnalta katsottuna.
James nyökkäsi ja tuijotti vain. Poskiani kihelmöi, eikä se johtunut pakkasesta.
”Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu”, mutisin, enkä uskaltanut katsoa häneen. Näin vain silmänurkastani, kuinka hän seisoi kuin patsas. Ilman elettäkään.
”Ministeriö uskoo, että heitä kidutetaan, jotta he kertoisivat jotain.”
En sanonut mitään. Mitä voisin sanoa? Olen pahoillani ja otan osaa? Kurja juttu, mutta koita kestää? Kyllä se siitä? Maailma on paha paikka? Helvetti, ei se hyödyttäisi mitään. Liikaa oli jo joskus sanottu ja tässä sitä oltiin. Sanattomina kuin mitkäkin typerykset – vailla lohduttavia lauseita, joilla ei ollut painoarvoa lainkaan.
”Olen yrittänyt etsiä heitä. Eräs kuolonsyöjä onnistui langettamaan minuun kidutuskirouksen, kun yritin tunkeutua Averyn kotiin. En ollut ennen tiennytkään, että voi käydä niin kipeää. Tiedätkö – niin kuin joku poraisi tuhannella sahalla ihostasi palasia -”
”Lopeta”, pyysin ja katsoin häntä. En halunnut kuulla. Kuu kajasti Kielletyn metsän takana, suoraan hänen hiuspehkonsa yläpuolella. Kohta olisi täyskuu, sen verran pyöreää muotoa siinä jo oli.
”Mutta he ovat vahvoja. Todella vahvoja ja rohkeita. Ja minä tiedän – että isä ja äiti – he, he eivät kerro mitään”, Jamesin ääni hiljeni entisestään. Hän vain tuijotti. En tiedä, ymmärsikö hän, että minulla oli silmät päässä ja oli epäkohteliasta tuijottaa lakkaamatta. Hänellä oli niin poissaoleva katse, aivan kuin hän ei edes muistaisi, että olin siinä.
”Anteeksi Lily”, hän sanoi seuraavaksi. Hän kiidätti katsettaan kaikkialla minussa, katsoi kuin ei olisi ennen katsonut – katsoi niin syvään ja kiivaasti.
”Mistä?” kuiskasin ja istahdin kaiteen toiselle puolen, kylmälle penkille. Tärisin pienesti, mutta se ei haitannut.
James tuli lähemmäksi. Nyt hän oli teräskaiteen toisella puolen. Suoraan edessäni.
”En minä oikeastaan tiedä”, hän hymähti, hymyili pienesti ja soi kasvojensa pehmenevän – silmiin syttyvän taas sen ihanan välkkeen, josta niin pidin.
”Minun äitini sanoi, että olet oikein komea poika. Silloin, kun lähetit minulle sinun ja Siriuksen yhteiskuvan joululahjaksi kolmannella luokalla”, hymyilin ja vilkaisin käsiini. Ne olivat kylmät ja punaiset, kynnetkin niin rumat ja pienet.
”Kiittäisin äitiäsi, jos voisin”, James sanoi, enkä uskaltanut nostaa katsettani. Minua hävetti se episodi oleskeluhuoneen sohvalla kynttilän valossa, omat kyyneleeni ja sortumiseni... Pitikö James minua todellakin niin hauraana?
”Olen varma, että vaikka menettäisit heidät, he eivät koskaan lähde luotasi. Minustakin tuntuu siltä. Vaikka he ovat kumpikin kuolleet, tuntuu silti, että vaikka kuinka itken ja ikävöin, he ovat kanssani. En aio surra enää. Se ei hyödytä mitään”, en oikeastaan tiennyt, miksi selitin sitä Jamesille. Se vain tuntui tärkeältä tehdä niin, saada James uskomaan, että tunnelin päässä pilkotti aina valoa – ettei James ollut ihminen, joka oltiin luotu suremaan. Hän menettäisi siinä sen ihanan pilkkeen silmistään.
”Niin. Yritin lähettää heille kirjeen, mutta pöllö palasi takaisin kirje nokassaan. Sekään ei ollut löytänyt heitä”, Jamesin äänessä oli epätoivoa. Kaukaista, menetystä enteilevää epätoivoa. Hän tuli viereeni aivan lähelle, niin, että kylkemme koskettivat toisiaan. Hän aisti palelemiseni.
”Saanko lämmittää sinua?”
”Jos tahdot.”
Katselin kauas, mutta en oikeastaan minnekään. Tajusin vain sen, kuinka Jamesin kädet hitaasti sivelivät käsivarsiani ja selkääni. Sen, kuinka hän tavallaan oli lähellä, mutta ikään kuin pelkäisi tulla vielä lähemmäksi – pelkäsi suhtautumistani, reaktioitani...
”Tiedätkö sinä, minne kuolleet menevät?” kysyin ja vilkasin häntä. Hänen kasvoillaan ei väreillyt hymy, mutta epätoivon tilalle oli syttynyt jonkinlainen... joku tunne. Ikään kuin James olisi hetkeksi unohtanut asian, unohtanut epätoivonsa. Toivoako se oli?
”En, mutta uskon, että he ovat siellä onnellisia. He ovat jossain, mistä he suojelevat meitä. En usko, että he menevät pilvien ylle, vaan jonnekin näkymättömiin – odottamaan muita rakkaitaan.”
”Onkohan... onkohan siellä parempi olla kuin täällä?”
”Missä tahansa on parempi olla kuin täällä”, James tarkoitti tietysti velhomaailmaa ja sitä, mitä täällä juuri tapahtui. Niin, se oli totta. Missä vain.
”Sitten kun minä kuolen, en tahdo, että minulle järjestetään hautajaiset.”
James naurahti. Se nauru – siinä oli jotain niin matalaa, kuten hänen äänessäänkin, mutta jotain niin tavattoman iloista ja kaunista. Hän voisi naurullaan pelastaa kaikki nälkämaiden lapset. Hänen hymynsäkin oli kaunis.
”Mikset?”
”En tahdo, että minua muistetaan niin. En tahdo, että suuri joukko ihmisiä märisee poismenoni tähden. En tahdo, että he katselevat, kun makaan arkussa lakananvalkeana ja sitten heittelevät päälleni kukkia.”
”Sinä olisit kaunis kuolleenakin”, James sanoi ja pysäytti käsieni hieromisen. Tunsin, kuinka jäykistyimme molemmat – aran aiheen raja oli nyt ylitetty. Jos olisimme olleet samassa tilanteessa muutama vuosi sitten, James olisi jo saanut rokon kasvoilleen. Mutta enhän minä enää halunnut turmella niitä kasvoja.
”Kiitos.”
James huokaisi raskaasti, niin raskaasti, että saatoin kuulla, kuinka hänen kehonsa painui kasaan painosta, mitä hän sisällään kantoi.
”Lily...”
Olin hiljaa. Saatoin arvata, mitä hän sanoisi. Hän sanoisi, että oli aika päästää irti. Oli aika sanoa hei hei, halataan kun tavataan. Hän oli luovuttanut. Hän oli yrittänyt jo liiaksi. Hän oli liian väsynyt.
”Älä sano mitään”, mutisin ja nousin seisomaan. En tiennyt, miksen ollut valmis kuulemaan sitä – olin liian kypsymätön vielä, pelkkä siemen vain. Kotelo, josta ei tulisi perhosta vielä aikoihin. Olin typerä, kun en ollut valmis kuulemaan häneltä sitä, kuinka hän välitti, mutta en myöskään sitä, ettei hän enää jaksanut unelmoida turhasta.
”Lily, minä...”
”Minä en halua kuulla. Minä ymmärrän kyllä. Kiitos – kaikesta”, sanoin ja lähdin juoksemaan. James ei juossut perääni. Näin oli helpompi. Hänen ei ollut tarvinnut sanoa mitään, etten särkyisi. Parempi oli, että tajusin sen itse.

  Mutta voi helvetti, että minulla oli ikävä häntä.


Jippu - Kii

Odotin kauan, että heräisit
Odotan, että huomaat
En uskalla ääneen sanoa,
Kuinka paljon sua rakastan,
Ettet huomaa, kun itken

Kuuntelin, kuinka yötä hengitit
Kuuntelin surua hiljaa
Tähtiä katson, että unohtaisin,
Kuinka lähelle sua pääsin,
Ettet huomaa, kun itken
Ettet huomaa, kun itken

Pidän kii tästä kaikesta,
Ettei kyyneleet katoa
Mä pidän kii susta kovaa,
Mä pidän kii liian kovaa

Olin niin pieni, ettet mua näkisi
Oli vain sydän, johon sattui,
Kuinka kipuani pelkäsit
Pakenit jotain, jonka kadotit,
Ettet huomaa, kun itken

Hiekkatielle paljain jaloin
Sateen jälkeen eksyttiin,
Toisiimme kadottiin
Tartuin sinuun kii
Tartuin kii,
Tartuin sinuun kii

Ettet huomaa, kun itken