6. luku

Kuudes luku –   Käsi kädessä määränpäähän, jolla ei ole loppua


Kahdeksantoista. Mitä se minulle sanoi? Ei yhtään mitään. Se oli vain taas uusi luku ikääni, johon niitä tulisi joka vuosi lisää. En tuntenut oloani yhtään sen aikuisemmaksi kuin täyttäessäni seitsemäntoista – kaiketi olin muuttunut paljon ja kasvanut henkisesti vahvemmaksi, mutta toisaalta myös hauraammaksi – mutta kuitenkin olin vieläkin se punatukkainen tyttö, joka oli juuri leikannut hiuksensa lyhyemmiksi.
”Tykkäätkö?”
Katsoin kampaajan aikaansaannosta. Ne tulenpunaiset, suorat hiukset kareilivat nyt enää olkapäille lievästi kaartuen. Olin melkein koko kouluaikani pitänyt niitä pitkinä, mutta jotenkin se oli riittänyt minulle. En tiedä, tahdoinko osoittaa tällä jotain – olen muuttunut? Olen täyttänyt kahdeksantoista? Olen uusi ihminen?
Ei. Tunsin vain olevani raikas ja uudistunut, ja se tunne oli tervetullut. Kasvonikin näyttivät tässä hiusmuotissa erilaisilta – jotenkin kulmikkaammilta ja laihemmilta, kun pitkä tukka ei enää versoillut rinnuksilleni asti poskia pitkin.
”Tämä on ihana”, hymyilin ja nousin nahkaisesta tuolista. Kampaaja hymyili kuin kiitoksesi palautteesta ja heilautti sauvaansa, jolloin seinää vasten nojaava harja alkoi pyyhkiä leikattuja, punaisia hiussuortuvia. Hetken minun teki mieli pyytää häntä lopettamaan – kenties voisin ottaa ne muistoksi? Ja paskat. Tämä oli uutta aikaa kera uuden hiusmallin, mihin minä kuollutta karvaa enää tarvitsisin. En mihinkään.
”Kolme kaljuunaa”, kampaaja näpytteli messinkiseen kassakoneeseensa. Ojensin lahjakortin, kiitin vielä kerran ja poistuin kilahduksen kera ulos raikkaaseen talveen. Talveen, jonka lumi ei ollut koskaan ennen ollut näin likaista.
”Se on aivan upea!”
”Aika seksikäs.”
”Näytät tosi uudistuneelta, Lily.”
Kaiketi olin ollut niin paatunut ja tylsä, että hiustenleikkuu herätti ystävissäni säteilyä ja halua kosketella vastaleikattua kuontaloani ja kehua, kuinka hyvältä näytin. En voinut kuin kiittää Cassandraa – hän juuri oli ostanut minulle lahjakortin kampaajalle ja luovuttanut sen tänään. Tänään, kun olin ollut jo vuoden täysi-ikäinen.
”On erittäin tylsää täyttää kahdeksantoista. Se ei oikeastaan edes tunnu missään – sitä vaan on kokoajan lähempänä vanhuutta. En voi enää edes odottaa sitä, että olisin täysi-ikäinen, kuten pari vuotta sitten”, mutisin ja siemailin karviaisteetäni. Kahvilan tiuku helähti ja sisään astui harmaaseen viittaan ja paksuun pipoon pukeutunut vaaleaverikkö, Amos, kiertäen katseellaan lämminhenkistä kahvilaa.
”Ai, hän tulikin jo – nähdään illalla”, Violet nosti ostoskassin tuolinsa alta ja heilautti kättään. Tyttö suukotti nopeasti poikaystäväänsä ovella ja lähti sitten tämän kanssa uuden helähdyksen saattelemana talviseen iltapäivään. Näin, kuinka Amos kiersi harmaan hihan peittämän kätensä Violetin hennoille hartioille.
”Oletko ajatellut juhlistaa syntymäpäivääsi tänään?” Sharon kysyi imeskellen silmät väkijoukossa helkkyen kaakaopirtelöään.
”Ei minua huvita. Olen saanut tarpeekseni Rohkelikkotornin juhlista”, huokaisin. En tiennyt mikä minun oli – oloni vain oli jotenkin niin saamaton, kulutettu. Kuin olisin tehnyt jo kaiken elämässäni, kuin en enää löytäisi siitä mitään uutta. En tuntenut itseäni vanhaksi, mutta jollain tapaa hyvin saamattomaksi. Halusin niin kokea paljon, mutta tuntui, kuin ne kaikki haaveeni olisivat jossain hyvin kaukana. Minulla oli Tylypahka, mutta mitä sen jälkeen? Oliko minulla mitään mahdollisuuksia edes toteuttaa tahtojani, kun tilanne täällä oli mikä oli? Halusin niin matkustella, kokea jalkoja värisyttävän rakkauden, tavata uusia ihmisiä... Halusin niin päästä kaikesta vanhasta pois, etten ymmärtänyt itsekään. Ei minulta puuttunut mitään, paitsi se rakkaus, mutta sillekin oli oma aikansa vielä jossain. Ehkä se ei ollut saatavissani vielä. Kaiketi olin liian romantikko ja liikaa lukenut romaaneja, että se alkoi tehdä minussa typeriä muutoksia ja mielihaluja.
”Ymmärrän sinua hyvin. Tuntuu, kuin niiden hohto olisi jo haihtunut ja jotenkin – jotenkin olisin kasvanut niistä yli”, Cass mutisi katsellen ei-minnekään. Hänen silmissään oli hyvin poissaoleva katse – sellainen, johon oli mahdoton saada kontaktia, mutta toisaalta ei halunnutkaan. Ei halunnut rikkoa toisen rauhaa.
”Niinpä kai”, Sharonkin huokaisi ja jätti pirtelönsä imeskelyn sikseen. Me vain istuimme siinä pyöreässä mahonkipöydässä, hiljaisessa kahvilassa, katsellen jonnekin hyvin kauas, omiamme pohdiskellen – tunnelmakin oli niin hauras ja surkea, että sitä olisi voinut hautakivellä leikata. Jotenkin niin haaveileva, poissaoleva, kaiken jo sanonut.

  Mietin, oliko sillä mitään merkitystä. Oliko sillä väliä oikeasti kenellekään? Oliko sillä mitään merkitystä tälle planeetalle, miten ihminen eli? Oliko täällä oikeasti ketään arvostelemassa tekojamme? Oliko kukaan katsomassa takanamme, pitämässä huolta? Ottamassa kiinni, kun tasapaino petti? Oliko mitään, mihin turvautua silloin, kun jalat olivat liukkaat ja kivet pyöreitä?
  Minua stressasi. Oli liikaa tekemistä, mutta liian vähän aikaa – liian vähän sitä, mihin nojautua. Yritin ratkaista trikoneemista laskua, mutten kyennyt. Yritin kirjoittaa esseetä anteeksiantamattomista kirouksista, mutten kyennyt. Yritin miettiä vastauslomakkeseen, mihin pyrin Tylypahkan jälkeen. Enhän minä tiennyt. Minne minä menisin? Minne minä halusin, pyrin? Minne minun oli määrä mennä? Mikä minusta tulisi? Tulisiko minusta mitään?
Olin ajatellut toki aurorin uraa, mutta tiesin, ettei minusta olisi siihen. En minä kyennyt edes hätätilanteessa tappamiseen, en sellaiseen paineensietokykyyn – en kyennyt katsomaan, kuinka collegani kuolee vierelleni, mutten voi tehdä mitään – en voi olla mukana sellaisessa, missä joudun hermoromahduksen ja paniikin partaalle. Muutama professori oli kylläkin sanonut, että jos ei minusta tule auroria, minusta tulee parantaja tai opettaja. Minua ei kiinnostanut niistä mikään. En halunnut töihin sairaalaan – en halunnut sanoa kenellekään, että sinulla on aikaa kaksi viikkoa, ota ilo irti ja kuole sitten vain. Enkä toisaalta halunnut pyrkiä opettajaksikaan Tylypahkaan – halusin elämääni jotain aivan uutta, erilaista. Halusin haasteita jostain muualta, kuin täältä.           
  Kirouksienmurtajan ammatti kiinnosti minua, mutta toisaalta en tiennyt, olisinko valmis muuttamaan työn perässä minnekään tämän saaren muurien ulkopuolelle. Haluaisin olla täällä, tehdä jotain sodan eteen – olla siinä mukana, mutta missä asemassa? Taikaministeriössä työskentely ei kuulostanut pahalta, muttei herättänyt minussa suurempia värähtelyjäkään. En halunnut istua kopissa ja kirjoitella lappusia ja raportteja ja ryypiskellä kahvia – mutta en halunnut olla taisteleva aurori sodan myllerryksessäkään.
En halunnut mitään, mutta halusin silti niin paljon. Mitä ihmettä minä sanoisin McGarmiwalle tapaamisessa, jossa jokaisen seitsemäsluokkalaisen oli määrä keskustella tuvanjohtajan kanssa tulevaisuudesta ja eri koulutusmahdollisuuksista? Sanoisin, että halusin aurorin ja hiljaisemman taustatekijän välimuodon?
  Ehkä minun tuli vain odottaa, että jokin tarttuisi minuun kiinni ennen kevättä. Olisi niin helppoa, jos olisin kuin James – kokoajan tietäen, että minusta tulee aurori. Tai kuin Sharon, joka halusi ravintoloitsijaksi, tai kuin Cass, joka hyppi ompelijan ja toimittajan välillä. Entä ompelutoimittaja? Toimittaja, joka silti ompelee työkseen? Ompelija, joka kirjoittaa Profeettaan omia artikkeleitaan?
Välillä tunsin olevani niin hukassa, ettei tästä kadotuksesta auttaisi minua pois mikään kompassi, kartta tai opas. Välillä tuntui, että mikään ei riittänyt – kuin olisin paisuva taikina, joka kyllä yritti kertoa monelle, miltä tuntui ja mikä kiristi ja hiersi – muttei siltikään saanut kerrottua sitä kaikkea. En uskaltanut. En vieläkään ollut oppinut kertomaan täysin tunteistani ystävilleni, enkä ehkä koskaan tulisi oppimaankaan. Halusin kertoa niistä hänelle, joka tuudittaisi minut luotettavuuteensa, syleilyynsä, suudelmiinsa, kosketuksiinsa, rehellisyyteensä ja ymmärrykseensä. En vain osannut, en osannut ottaa askelta suuntaan enkä toiseen, en ollut valmis. Kauanko minun tuli valmistella itseäni?

  Kun olin täyttänyt yhdeksän, olin pukeutunut heleänpunaiseen röyhelömekkoon ja sieviin, mustiin pikkukenkiin. Äiti oli katsonut minua lieden ääreltä, ja sanonut, ettei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Minä olin kiittänyt ja sanonut, että Severus tulee kohta käymään. Äiti ei ollut koskaan pitänyt hänestä – kaiketi hänen omituiset vanhempansa tekivät sen, tai Severuksen vanhat, likaiset vaatteet tai ujous. Niinpä Severus tuli. Toki hänellä lahjakin oli ollut – rumaan, ruskeaan ja huonosti paketoituun lahjapaperiin käärittynä oleva lasipurkki, jonka maustekurkun etiketit Severus oli repinyt pois. Olin pitänyt siitä oikeasti, vaikka se äitini saikin kiljumaan; lasipurkki täynnä tuhatjalkaisia ja niiden alla kaunis sammalpeite, jolle Severus oli ripotellut kissankellon sinertäviä kukkia. Olin laittanut sen ikkunalaudalleni ja Severus oli sanonut hiljaa, leuka rinnassa ja tummat silmät mattoani tuijottaen: ”No kun äiti ja isä eivät antaneet minulle rahaa. Minä ajattelin, että tykkäät siitä. Etsin noita tuhatjalkaisia koko viikon.”
Olinhan minä pitänyt ja paljon. Äiti oli tullut kysymään minulta illalla, kohteliko se Kalkaroksen pariskunta Severusta huonosti.
”Ei, äiti. Hänen äitinsä vain on hieman omituinen. Hän ei koskaan oikeastaan puhu mitään, ja hänen isänsä on kova huutamaan. Mutta ei, äiti – Severuksella on kaikki ihan hyvin.”
Ei hänellä ollut koskaan ollut 'kaikki ihan hyvin.'

Onnea Lily,
todella.

Sev

  Hetken minun teki mieli puristaa se pieni pergamentinpalanen rytyksi nyrkkiini – mutten sitten voinutkaan. Se pieni palanen vain oli maannut sängylläni tullessani makuusaliin illan alkaessa hämärtyä, siinä se vain oli ollut – eikä minulla ollut hajuakaan, miten Severus oli onnistunut kuljettamaan sen tänne. Toisaalta en halunnut tietääkään.
Kun Violet astui huoneeseen, piilotin palasen nopeasti tyynyni alle, josta se tuntui paistavan koko kansan nähtäväksi. Minne me olemme Severus joutuneet? Minne, tänne, sinne? Kuinka helvetin kauas sinä oletkaan mennyt.
Kyllä minä vielä muistan.

  James seisoi portaiden juurella käsissään vaaleanpunainen laatikko. Vilkaisin hänen ylitseen ja yritin estää typerän virneen ilmiintymistä kasvoilleni – Cass, Jules, Freddy ja Sharon istuivat nojatuoleilla ja vilkuilivat meihin virnuillen pirullisina. Cass vilkutti kättään nähdessään, että tulin. Onnekseni he eivät olleet järkänneet minkäänlaisia juhlia, en todellakaan olisi jaksanut olla mikään synttärisankari, jolle lauletaan ja joka saa ensimmäisenä ottaa munuaispiirasta. Helvetin Severus lappuineen.
”Hyvää syntymäpäivää”, James hymyili varovaisesti ja laski kevyen pahvilaatikon käsilleni. En oikein tiennyt, mitä sanoa – viime vuonna hän oli antanut minulle suuren kimpun ruusuja, mutta että ihan oikea, virallinen ja pakattu lahja – ihmiseltä, jolle en vielä ollut oikeastaan virallisesti yhtään mitään? En osannut kiittääkään, mutten antaa lahjaa takaisinkaan. Eihän tämä oikein ollut, en minä ollut koskaan Jamesia muistanut. Toisaalta, uteliaisuuteni oli aina vienyt voiton, olipa asia mikä hyvänsä.
Kannen laskiessani en voinut muuta, kuin antaa hymyn vallata kasvoni. Saatoin vain kuvitella, miltä näytin – olin punastunut, väsynyt, hämmästynyt...
James oli asetellut lumotun, liikkuvan pilven päälle pienen, tulipunaisen ruusun ja valkean kortin, jossa luki vain kolme, pientä sanaa: Tähtitorni kello 9.
”Olisin todella otettu, jos voisit tulla”, James sai sanotuksi varovaisella äänellä. Irroitin katseeni hitaasti kortista – näin, kuinka hän näytti odottavalta. Hänen silmissään paloi sellainen pilke taas, että minun oli pakko keskittyä taas laatikkoon.
”Niin no – ei kai minulla mitään erikoista ole tälle illalle...” mutisin hiljaa ja vedin poskilleni karkaavat hiukseni korvan taakse. Suljin kannen ja uskalsin hymyillä pienesti. ”Kiitos.”
James katsoi hyvin pitkään – niin pitkään, että luulin, ettei se koskaan loppuisi. Oloni oli kuin hidastetussa mustavalkoelokuvassa. Ei tämä mustavalkoista ollut, ei todellakaan – romanttista kyllä, saatanan romanttista ja kaunista. Voi helvetti, mihin Lily Evans taas nokkansa työnsi.
Yhtäkkiä hän sitten vain kääntyi. Paljasti minulle selkänsä, tiukan, punamustaruudullisen paitansa – sen leveän selän, vahvat olkapäät...
Hän katosi poikien makuusaleihin.
Sharon tuli luokseni, jäi seisomaaan eteeni ja tutki kasvojani. En heti tajunnut sitä, ettei kukaan ystävistäni tehnyt muuta kuin vain tuijotti virne silmissään, kuin odottaen minun sanovan jotain – muutama nuorempi oppilas pöytien luona pelasi shakkia tai teki läksyjä, mutta muuten oleskeluhuone oli tyhjä. Minä olin tyhjä. Hukassa taas.
”Lily. Juoksisit jo”, Sharon tokaisi ja päästi pienen, arvoituksellisen hymyn laihoille kasvoilleen. Hänen terävät hampaansa loistivat takkatulen antamassa heikossa valossa ja terävä nenä terävöityi entisestään.
”Täh – minne?”
”Sinä olet maailman sokein ihminen! Jos minulle tulisi joku tuomaan jotain noin kaunista, minä takuulla olisin jo makaamassa maassa järkytyksestä. Tajuatko sinä, kuinka tuo jätkä on hulluna sinuun? Näetkö, hän on piirtänyt kannenkin täyteen sydämiä. Moniko poika on tehnyt sinulle näin? Pyöreät nolla? Hän – kun hän katsoo sinuun, tulee oikeasti itsellekin vaikea olo.”
Sirius tuli muotokuva-aukosta ja asteli letkeästi väliimme. Näin vain, kuinka leveästi hän hymyili – kuinka ne lähes mustat silmät olivat syttyneet ja antaneet kasvoille vapauden. Vapauden iloita, hymyillä, olla olemassa.
”Evans, sinä olet varmasti maailman vaikein ihminen, tiedetään – mutta James – ei sen hienompaa ihmistä ole. Ja tiedoksi vain, hän itki eilen. Hänellä oli ikävä.”
Niiden matalien lauseiden jälkeen, joiden merkityksen tulo sydämeeni vei aivan liian kauan, hän kääntyi ja harppoi kierreportaisiin ja katosi askeliensa rytmittäminä.
Yhtäkkiä en enää tajunnut, että Sharon oli yhä siinä – näin, kuinka istuimme Jamesin kanssa vanhempieni haudalla. Näin, kuinka James piirsi sydämiä vanhempieni harmaaseen hautakiveen. Näin, kuinka minä itkin.
Mutta samalla hän olisi kanssani, kun en yksin jaksaisi.

  Kävelin torniin johtavia kapeita kierreportaita kiivaaseen tahtiin. En osannut ajatella oikeastaan mitään muuta kuin sitä, että neuleeni olisi suorassa ja hiukseni eivät valuisi poskilleni. Näpersin puisia helmiä kaulassani – en tiennyt, pitikö James niistä, mutta toivoin kovin niin. Olin laittanut huulipunaakin.
Siinä hän sitten seisoi. Pimeä taivas hänen takanaan oli hätkähdyttävän suuri – hän näytti öljylampun valossa hyvin väsyneeltä. Sen väräjöivä valo loi hänen kasvoillensa uusia uurteita ja sai hänet jotenkin... vanhenemaan, väsymään. Kulumaan. Pyöreän tornin hopeareunuksiset, suuret ikkunat olivat huurteiset ulkona paukkuvan pakkasen johdosta. James oli katsellut ulos, sillä hänen hengityksensä oli sulattanut pienen, alati haihtuvan läikän huurteeseen.
”Onneksi tulit”, hän sanoi helpottuneisuus äänessään ja teki tilaa öljylampun ja itsensä väliin niin, että saatoimme nojata leveään, kiviseen ikkunalautaan. Hän tuoksui partavedelle. En ollut ennen haistanut sitä hänessä.
”En viitsinyt olla tulemattakaan”, hymyilin ja toivoin, ettei huulipunani ollut levinnyt. James laski kädet taakseen ikkunalaudalle ja keinui kantapäillään hieman. Harkitsin lyhyen hetken, uskaltaisinko kysyä, mutta ajattelin sitten, että mitä voisin enää menettää: ”Onko vanhemmistasi kuulunut mitään?”
”Ei yhtään mitään. Olen käynyt kirjeenvaihtoa Ministeriön ja Killan kanssa – ei mitään”, James huokaisi ja laski päänsä. Olisin tahtonut ottaa kiinni siitä partatupsusta ja sivellä sitä ja sen karheutta. Jamesin pehmeitä huulia. Olivatko ne pehmeät?
”Olen rukoillut puolestasi joka ilta”, mutisin ja tartuin hänen käsivarteensa. Tunsin jäntevät lihakset ja hänen värähdyksensä – tunsin, ettei hän ollut heikkoa tekoa. Ei sisältä eikä ulkoa. Ei hän. ”Näin viime yönä omituista unta. Olit menossa naimisiin sen Luihuisen Anna Boetrixin kanssa – tiedäthän, se ruskeatukkainen, ärsyttävä ämmä. Olin häissäsi ja istuin penkkirivin viimeisenä ja yritin miettiä, millä loitsulla se ämmä oli saanut sinut lumottua. Sinun vanhempasi - ” nielaisin vaikeasti, enkä uskaltanut katsoa vielä Jamesiin – pidin katseeni tiukasti hänen kätensä ympärille puristuneissa käsissäni. Tunsin, kuinka hän tuijotti. ”- he olivat myös siellä. Istuivat vieressäni. Niin, en tietenkään ole koskaan nähnyt heitä, mutta unessani isälläsi oli samanlainen tukka kuin sinulla ja sinun äitisi oli suurisilmäinen ja hymyili kokoajan. No kuitenkin – he istuivat sellaisen sinertävän kuplan sisällä, ja puhuivat kokoajan, kuinka menit naimisiin väärän tytön kanssa. Kuinka he eivät voineet tehdä asialle enää mitään, koska olit tehnyt päätöksesi. Yritin sanoa isällesi, että mene ja vie James pois tuon akan kynsistä, mutta äitisi sanoi vain hymyillen, että meidän kaikkien aika lähteä täältä koittaa vielä joskus.”
James otti minua kiinni hartiastani sillä kädellä, joka ei ollut käsieni puristuksessa. Hän laski sen olalleni – en horjahtanut sen painosta, mutta taisin värähtää, koska hänen huulilleen nousi yritteliäs, ilkikurinen hymy.
”En minä koskaan menisi naimisiin sen naisen kanssa, vaikka hän neljännellä luokalla olikin kuulemma kiinnostunut minusta. Minun äidilläni on samanlainen, sotkuinen ja tumma tukka kuin minulla – isän hiukset taas ovat kaljuuntuneet jo aikoja sitten. Äitilläni on sellaiset siniharmaat, hyvin pienet silmät ja vahvat kulmakarvat. Isältäni minä olen perinyt ruskeat silmäni.”
”No, yritys oli hyvä”, naurahdin ja helläsin otettani. Annoin käteni valua hiljaa mustaa collegekangasta pitkin, tunnustelin nopeasti hänen käsivarttaan.
”En minä silti ole heittänyt toivoa hukkaan. Välillä vaan on niin saatanan vaikeaa – tuntuu, kuin olisin tehnyt jotain väärin. Kuin mikään mitä teen, ei riitä. Välillä taas tunnen oloni niin turhautuneeksi epätietoisuudessa, että minun on vaikea olla omassa ruumiissani. Ja välillä sitten taas - ” James irroitti katseensa ja siirsi ne kauemmas, jonnekin, minne en päässyt. ”- minä vaan olen jossain. Ei sitä osaa selittää. Olen vain jossain, jonne en halua päästä ketään, jonne kenelläkään ei ole pääsylippua – sellainen piiloon mennyt ihminen, joka itkee yksin peiton alla ja toivoo, mutta ei saa mitään. Sellainen minä välillä olen.”
Sitä oli oikeastaan vaikea ymmärtää, mutta silloin näin ensimmäisen kerran, kun James itki. Eihän se toki varmasti erikoista ollut – itsehän itkin miltei jatkuvasti – mutta olin aina kuvitellut hänet niin tavattoman rohkeaksi, särkymättömäksi. Niin vahvaksi. Hän vain antoi ymmärtää enemmän kuin oikeasti oli. Se kuva lujasta Jamesista ei särkynyt mielessäni, mutta se uinui jonnekin kauas. Minä näin vain ihmisen, joka ei tiennyt missä oli ja minne oli menossa – ihan kuin ihminen, jota joka päivä katselin peilistä.
Se itku sai minut taas muistojen unholaan. Muistin äkkiä niin kirkkaasti sen, miten äidillä oli aina ollut pitkät kynnet, mutta sairauden vuoksi lyhyet, kynityt, hauraat... Kuinka isä oli aina silitellyt partaansa miettiessään jotain. Muistin, miltä he tuoksuivat ja kuinka saatanasti ikävöin yhä. Kuinka saatanasti he olivat yhä mielessäni, vaikka luulin, että olin jo päässyt yli.
James oli lyyhistynyt istumaan kylmälle lattialle. Hän nojasi päätään polviinsa ja tärisi ja hytkyi pienen, uikuttavan itkun tahdissa. Minun silmissäni hän oli niin pieni, niin pieni, että voisin kantaa häntä kämmenelläni.
Istuuduin hänen viereensä, enkä peitellyt kyyneleideni hiljaista tuloa. Kiersin käteni hänen leveän selänsä ympäri ja puristin lujaa. Vapaalla kädelläni painoin hänen sotkuisen, märän päänsä rintojeni päälle turvaan.
Hän oli turvassa.
  En tiennyt, kauanko me vain olimme niin. Eikä sillä ollut väliäkään. Nykyään aika menetti usein merkityksensä. Oli vain tikittävä kello tuolla jossain, kauempana.
”Anteeksi”, James mutisi tukkoisesti monien hetkien jälkeen. Hän oli kietonut kätensä vatsani ympärille – se kosketus aiheutti minussa monenlaista...
”Ei se mitään. Nyt oli minun vuoroni pitää sinua sylissäni”, lausuin kuiskaten ja silitin hiljaa hänen hiuksiaan. Ne tuntuivat niin puhtailta ja pehmeiltä – niin koskemattomilta.
”Luuletko nyt, että minulla on tapana itkeä tyttöjen syliin?” hän mutisi ja sai minut nauramaan.
”En, mutta kyllä minun sylissäni saa itkeä.”
”Kuulen kokoajan sydämesi lyönnit. Ne ovat aika tiheitä.”
Otin sormieni väliin Jamesin korvalehden. Se oli niin pehmeä, niin kuin vauvan iho – niin suloisen pehmeä, että se toi hymyn huulilleni. Merlin, että se mies sai minut hymyilemään.
”Lily – onko sinun siskollasikin näin pehmeät rinnat?”
”Petuniallako? Ei takuulla. Hän on sellainen luiseva luuranko, jonka takamusta ei erota vaikka suurennuslasilla katsoisi”, nauroin ja painoin pääni hänen hiuksiinsa. Niissä tuoksui elämä. Vatsaani kipristeli. Miksi hän liikutteli sormiaan kokoajan?
Jamesin suusta karkasi helpottunut, karkea nauru. Hänen nenänsä oli selvästi tukossa itkun johdosta ja hän kuulosti hyvin nuhaiselta – tajuttoman herkältä ja hellältä.
”Lily, minussa on vauroita.”
”Kuule James, niin on minussakin.”
”Niin mutta minussa on sellaisia ruostevauroita – sellaisia, joita on vaikea korjata.”
Koskettelin hänen partaansa. Se oli karhea – se oli pieni, karhea, kihara ja tajuttoman... seksikäs. Hän voisi laskea sen vatsalleni, ehkä liikauttaa hieman...
”Isän vanhassa Fordissa oli kerran helmoissa suuria ruostevaurioita. Hän hioi, pakkeloi ja maalasi  ne uudestaan. Siitä Fordista tuli ihan hyvä, mutta kaksi vuotta sen jälkeen hän myi sen.”
”Myydäänkö minutkin, jos joku korjaa minut?” Jamesin ääni oli pelokas, ja se sai minut taas hymyilemään.
”Tietenkin, seuraava etappisi on Intian kuningattaren mieshuorana.”
”Sinä olet sairas”, James nauroi ja nousi sylistäni. Hän piti kättään edelleen vatsallani – se kihelmöi, sai omituisia tunteita aikaan omituisissa paikoissa, ajatuksissa, jokaisessa solussa...
”Sinusta ei saisi minkäänlaista huoraa millään teolla”, hän sanoi hitaasti, liikutti kättään ylemmäs neuleeni alla. Olin – olin aivan helvetin auki – hänelle, maailmalle, kaikelle... Tunsin hänen liikkeensä vaikutukset jopa varpaissani, sormieni päissä...
”Miksei?” sain sanotuksi, enkä voinut olla katsomatta. Ne olivat hyvin lähellä. Pähkinänruskeat, eloisat, lämpimät... Parta, niin karhea...
”Sinä olet liian puhdas. Liian hieno ihminen, että sinua voisi jakaa.”
Hänen kielensä näkyi sanojen lomasta. Hänen huulensa olivat aivan omieni edessä – hänen kätensä oli tavoittanut kylkiluuni ja kulki yksitellen niitä pitkin... Olin varmaan oikeasti sekoamassa, jossain aivan toisessa maailmassa...
En oikestaan tajunnut heti, että se tapahtui – olin niin keskittynyt niihin silmiin ja hänen kosketuksiinsa. Se kuitenkin tapahtui. Hän vain laski huulensa – kyllä, ne olivat pehmeät – omiani vasten, aukaisi niitä ja kulki omieni lomasta, maisteli niitä... Leikitteli kieltään omallani ja kiersi niskahiuksiani sormiensa ympärille, sai minussa aikaan kylmiä väreitä koko kehon pituudelta – sai minut tarttumaan hänen selkäänsä, kokeilemaan sen luita, lihaksia...

  Minä olin niin helvetin auki, niin helvetin syvällä hänessä. Me vain suutelimme – koskettelimme, mutta silti olimme varovaisia ja pidimme asian vielä kiltillä asteella. Sitten sen vain tajusi. Tajusi, kuin se olisi aina ollut yhtä selvää.

Jamesin minä tarvitsin. Tarvitsin hänet, jotta olisin taas kokonainen. Kokonainen nainen.



In Flames – Evil In A Closet


We, were one in words
You, finished my sentence
I can never attract, tomorrow
It pushes me aside

I sink, in waters deep
Your presence kept me floating
Far from depths where secrets lie
Maybe in another lifetime
I could be the first you meet

I once read a poem
Held my breath
But that moment’s gone
First time I felt, life somewhat hurts
I need an option, a reason, and some hope

Yell at me, I want to
Be your light that shines
But my ground is shaking and I might fall
I wish that I could say

I wish I could be your
Evil, Evil in a closet

Yell at me, I want to
Be your light that shines
But my ground is shaking and I might fall
I wish that I could say
I wish I could be your
Evil, Evil in a closet

Yell at me, I want to
Be your light that shines
But my ground is shaking and I might fall
I wish that I could say
I wish I could be your
Evil, Evil in a closet