9. luku

Yhdeksäs luku -         Annat toivon siitä, mikä nukkuu vuorten solassa


Se sokaisi, vaikkei ollut edes kirkas. Sitä vain ei ollut näkynyt pitkiin aikoihin, ei moniin viikkoihin – se oli uinunut vaipassaan kaukana meistä ja meidän silmistämme. Nyt kun se näkyi, se sai kasvoni nuortumaan kymmenellä vuodella, kaikki stressin tuomat uurteet katoamaan ja silmäni väräjöimään sen kauneudesta ja tuomasta piristyksestä.
Se keskipäivän kirkas auringonpaiste lämmitti syvempää kuin iholta.
   
  Päivät olivat madelleet torstaihin. Oli kulunut viisi päivää siitä, kun Jules oltiin viety Pyhään Mungoon ja neljä uuvuttavaa päivää siitä, kun James ja Sirius olivat lähteneet. Välillä huomasin, että aika oli kulunut kuin horroksessa – odotus, vaihtuvat mielialat ja epätietoisuus painoivat kehoa ja mieltä ja usein tajusin, että elin aivan omissa maailmoissani syvällä jossain ja sain monia huhuiluja läsnäolijoilta. Uppouduin helposti eiliseen, huomiseen ja kaikkeen, mikä ei seissyt ympärilläni.
  Leikkasin Deaninlaakson mungerolta sen kuivuneet lehdet pois ja silppusin ne messinkisellä nuijalla. Rutiinit helpottivat oloani – minun ei tarvinnut velloa tekemättömyyden syvässä vaipassa etsiskellen vastauksia filosofisille mietteilleni, ei tarvinnut hukkua turhuuteen. Tunsin olevani jollain tapaa mukana arjessa, kun aamuisin heräsin, oppitunneilla ahersin ja iltaisin painoin pääni tyynyyn.
Niin, yöt olivat pahimpia. Silloin en voinut tehdä mitään järjellistä, sellaista, mikä kuluttaisi aivojani niin, ettei siellä olisi tilaa enää muulle. Silloin olin ainoastaan ja vain itseni ja ajatusteni varassa – uni pelasti minut onneksi useimmiten, mutta oli myös öitä, jolloin olin karkottanut unen ja jäin vangiksi ikävälle, mietelmilleni. Pohdinnoille, muistolleni. Kaikelle.
  Työparini, Korpinkynnen Alexander Swatt, vilkuili minua kokoajan hermostuneesti. Hänen vaaleat enkelinkiharansa kaartuivat korvien taakse ja harmaat silmät yrittivät luoda minuun kontaktia. Epätoivoista. En halunnut hänestä yhtään mitään, minua ei kiinnostanut hänen sanansa, tekonsa, katseensa – minua ei kiinnostanut, vaikka hän kokoajan muka vahingossa kosketti minua jostain – kädestä, selästä, hiuksista... Hän tietyin väliajoin kehui jotain ominaisuuttani, hyvää tapaani käsitellä kasveja, hiusteni väriä ja jästisyntyisyyttäni. Hän kaiketi kuvitteli, että meillä oli paljonkin yhteistä ollessamme kummatkin jästiperheestä. En viitsinyt olla hänelle tyly, mutta välinpitämätön en voinut olla olematta. Ne pyöreähköt kasvot syttyivät aina melkein tuleen onnesta, jos vaikka vain hymyilin hänelle tai sanoin jotain muutakin kuin 'niin', 'joo', 'ei'. Täytyi minun toki myöntää, että hän oli ihan mukiinmenevän näköinen pituutensa ja hiustensa vuoksi, mutta se tapa, jolla hän kokoajan ahdisteli minua, oli hyvin luotaantyöntävä.
  Siivoillessamme työpisteemme sotkuja hän tylsien, mitäänsanomattomien lauseidensa jälkeen  yhtäkkiä laski suuren kätensä kädelleni saaden minut lopettamaan hämmästyneenä touhuni. En edes tajunnut katsoa ympärilleni – toivottavasti tästä ei tullut väärää kuvaa kenellekään...
”Onko sinulla jotain sen Potterin kanssa?” hän kysyi silmät tiiviisti tuijottaen, lyhyet ripset kiivaasti räpsyen. Vapaalla kädellä hän kai kuvitteli tekevänsä viehättävän liikkeen vetäessään kiharaiset hiukset silmiltään.
”Anteeksi?” olin hyvin hämmästynyt ja ärtynyt. Mitä helvettiä se hänelle kuului?
”Niin, että onko sinulla ja Potterilla jotain säpinää?”
”Miksi sinä siitä olet kiinnostunut?” kysyin ja vedin käteni pois. En vihaisesti, mutta nopeasti, niin, että hän tajuaisi tilanteen. Tilanteen, jota ei edes minun elämässäni ollut.
”Kunhan vain olen. Hän on aivan väärä sinulle”, poika totesi kuin asia olisi varma ja selvä kuin hän olisi lukenut sen lakikirjasta. Se hämmästytti minua entisestään. Okei, olin kai minä tiennyt, että hän jollain tasolla oli kiinnostunut minusta, mutta että tämä – tunsin olevani hieman hukassa. Kuin häilyisin rotkon ja mantereen välissä, tietämättä mitä tehdä: pitääkö kiinni vai hypätä. Samaan aikaan hänen sanansa ärsyttivät kaikkia hermojani, saivat ne kutiamaan ja kiivastumaan. Vetäytymään kuorestaan ja nostamaan aseensa.
”Anteeksi nyt vain, mutta minä ihan itse päätän, kuka on oikea minulle ja kuka ei. Sinä et ainakaan”, tiuskaisin tarkoitustani äkäisemmin ja kaduin hetkellisesti. Se tuntui olevan hänelle kuin isku vyön alle, mutta oliko minulla muuta tehtävissä? Sharon oli aina sanonut, että parempi lyödä kuin kutittaa.
”Minä – minä vain halusin varoittaa... Sinä et tunne minua, voisit oppia tuntemaan! Se Potter on häirikkö, julma -”
”Turpa kiinni!”
”Lily, älä mene -”
”Irti! Ensi tiistaina saat etsiä uuden työparin.”
Lähdin kiivain askelin kasvihuoneen ovesta ulos auringonpaisteeseen. Lumi oli märkää ja näytti siltä, että se piakkoin alkaisi häipyä näkymästämme päästäen routaisessa maassa kituvat kasvit kokeilemaan uutta elämää, uutta alkua.
  Voi helvetin Alexander Swatt. Mitä ihmettä se oli ollut? Ennen hän oli ollut niin hyvätapainen, huomaavainen ja miellyttämisenhaluinen – kaiketi hän oli kyllästynyt pelkästään katsomiseen ja päätti laittaa tuulemaan. Huonosti tuuli.
Katselin kiivaita askeliani lumessa, joka alkoi olla hyvin liukas ja kovakin. Hanget kiiltelivät tuhansin timantein ja tuntuivat pienentyneen viime viikosta. Jos ilma ei olisi ollut näin hieno, olisin voinut sylkeä keskelle hankea. Sylkeä koko Alexanderin mielestäni ja päivästäni. En oikeastaan edes tiennyt, miksi olin tulistunut niin. Ymmärsinhän minä, että ihminen saattoi ihastuksissaan olla hyvinkin epätoivoinen ja turvautua alentamaan minulle tärkeää ihmistä, halutessaan päästä itse sille sijalle. Minuun se ei kuitenkaan purrut, eikä koskaan tulisi puremaankaan. Juttu vain alkoi muistuttaa niin suurta kliseepakkausta suoraan jostain nuorten tyttöjen rakkausromaanista, että se alkoi ihan etoa. Kai sellaista todella tapahtui minunkin elämässäni.

  Tee höyrysi kuumana kädessäni. Valitsin karviaisteen – sen kirpeä mutta samalla niin pehmeä maku oli juuri omiaan puhdistamaan oloani. Tai sitten ei.
He näyttivät jotenkin niin... epäluonnollisilta. Se olisi voinut hymyilyttää, jos tilanne olisi ollut hieman toisenlainen – mutta se  ei ollut. Se oli niin helvetin vääränlainen, ruma ja surullinen. Niin vaikea liian monelle, myös minulle.
Olivia Absent itki kuin henkensä hädässä kun tummankirjava lehtopöllö oli lehahtanut kattoparrujen välistä takaisin syvään keväiseen iltapäivään. Ilma oli niin kaunis yhä, aurinko jaksoi vielä antaa toivoa ja sulattaa lumea lämmöllään, mutta tunnelma salissa oli hyvin kylmä. Hyvin huurteinen ja jäätävä – en uskaltanut koskea pöydän pintaan, jos se olisikin jäässä.
Lipetit oli vetänyt Olivian pois penkiltä ja lähtenyt taluttamaan tätä pois salista tytön lantioilta pidellen, muualle hän kun ei yltänyt. Kolme Olivian ystävää riensi perään huutaen jotain, mitä en sisäistänyt. Tuntui jälleen kuin aika olisi hetkeksi unohtanut olemassaolonsa, unohtanut käydä eteenpäin, unohtanut taivaltaa loputtomasti kuten aina ennenkin. Se oli unohtanut asemansa.
  Rehtori Dumbledorekin nousi seisomaan ja riensi violetti viitta takanaan hulmuillen juuri ovista katoavien tyttöjen ja Lipetitin perään. Hän katsoi suoraan eteensä, mitään merkkejä antamatta – jäänsiniset silmät vain kylmästi jonnekin tuijottaen. Hänen liikkeensä olivat tavallista jäykempiä.
Pian hänkin oli kadonnut ovista ja pieni, hiljainen puheensorina täytti salin. Pieni, pelästynyt ja apua hakeva puheensorina – sellainen, jossa mietittiin, miten Olivia tulisi pärjäämään, kuinka kaikki oli tapahtunut, miksi ja kuka osasi tehdä tälle kaaokselle jotain.
”Pitäkäämme minuutin hiljaisuus herra ja rouva Absentin ja heidän kaksivuotiaan pojan muistolleen”, kajahti McGarmiwan tiukka ääni salin etuosasta. Käänsin vaistomaisesti katseeni sinne – näin vain kiristyneet kasvonpiirteet, järkyttyneet silmät ja yhteen ristityt kädet.
  Hiljaisuus oli kaunista. Vain ulkoa kantautui ensimmäisten muuttolintujen huudot, kaukaiset tuulet vuorilta – kukaan ei edes liikkunut niin, että jalkojen hilaus tai penkin kolina kuuluisi. Hiljaisuus oli täydellinen, mutta tuntui hyvin pitkältä, pahalta – tuntui niin väärältä. Miksi se pieni poikakin? Miksi he? Miksi he, puoliverinen perhe – miksi he ja heidän elämänsä? Miksi helvetti kukaan meistä!
Tunsin, kuinka käteni puristuivat nyrkkiin. Suututti niin, etten edes tajunnut, että Cassin poskia koristivat hiljaiset kyyneleet.
Sharon istui vierelläni ja veti käteni omaansa. Käsi oli lämmin, mutta tärisi hyvin pienesti.

  Kukaan ei puhunut mitään, kun kuljimme kohti Rohkelikkotornia. Linna tuntui sillä hetkellä hyvin kylmältä – hyvin vetoiselta ja pimeältä. Samalla tunsin suurta vääryyttä siitä, että me saimme elää sen turvassa, yrittää tavoitella normaalia elämää. Samalla olin kuitenkin häpeään asti siitä hieman kiitollinen, hieman liian ylpeä ja onnellinen.
Cass pysähtyi yhtäkkiä muutaman rohkelikon katsoessa häntä oudoksuvasti marssiessaan eteenpäin. Jäimme yksin soihtujen loistoon, kylmään lattiaan ja kivisiin seiniin. Yksin siihen, missä se kaikki tunsi tajuntansa.
”Se on niin väärin”, hän sanoi ääni täristen. Hän oli pyyhkinyt kyyneleet kasvoiltaan, mutta hänen silmänsä olivat melkein sulkeutuneet ja harvinaisen vihaiset. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin vihaisena, en koskaan. ”Kaksivuotias poika! Liikkuuko niillä saatanan kuolonsyöjillä mitään päässä?! Ei ilmeisesti! Kaksivuotias poika!”
Sharon ei sanonut mitään. Minultakin olivat sanat lopussa, sanakirja käytettynä ja kulutettuna. Ei sanan sanaa. Vaikka en ollut koskaan tuntenut Oliviaa henkilökohtaisesti, olin joskus ollut hänen parinaan loitsutunneilla, ja hänestä oli välittynyt hyvin lämmin kuva. Tiesin niin hyvin miltä hänestä tuntui, ja tuntui pahalta, kun sanani eivät auttaneet. Ei hän kuulisi niitä, ei haluaisi kuulla. Tuntui, kuin olisin sen kaiken yläpuolella jollain omituisella tavalla – olin elänyt sen kaiken läpi, ja kun se kokoajan antoi muistuttaa itsestään... se oli niin uuvuttavaa. Joka suunnasta ui elämääni kuolemaa, miten koskaan voisin unohtaa omat muistoni, kipu- ja murtumispisteeni? Miten koskaan voisin sanoa ihmisille, että olin nostanut lipun salkoon ja parantunut?
  Jatkoimme matkaa yhtä vaitonaisina kuin hautajaissaattue. Mitä me olimme menossa hautaamaan? Minusta tuntui ehdottomasti siltä, että tänään meidän olisi laskettava hautaan lapsen uskomme, turvallisuudentunteemme ja kauniit kuvamme maailmasta. Meidän olisi haudan vierellä osattava varautua siihen, mikä tosiaan oli edessämme – kylmä usva ja järisyttävä ukkonen kera pelon ja pakoilun.
”Taidan mennä yrittämään lukemista”, Sharon mutisi ja painui tornihuoneeseen päästyämme suoraan portaisiin. Kuuntelin ilmoitustaulua tuijotellen hänen kiireettömiä askeleita. Tiesin, että minun pitäisi mennä perässä, tarttua riimujen kirjaan ja yrittää tankata itseeni tietoa niin, että voisin edes yrittää selvitä S.U.P.E.R -kokeista. En kuitenkaan jaksanut alkaa tavoitella mahdotonta, koska tiesin, että se oli tänään yhtä tyhjän kanssa.
  Ilmoitustaululla oli McGarmiwan siistillä käsialalla kirjoitettu ilmoitus ensi viikon suojeluharjoituksista. Jotenkin se tuntui samalla hyvin aiheelliselta, mutta myös jotenkin niin... raskaalta. Taisteleminen.
Käännyin kohti parveilevia ihmisiä, eikä tunnelma lohduttanut lainkaan. Moni istui vain paikoillaan hiljaa, joku luki jotain, joku pelasi korteilla ja yritti nauraa tönkösti, Cass ja Freddy istuivat sylikkäin ja puhuivat jostain. Cassin käsi lepäsi Freddyn selällä.
Sitten näin hänet, näin kun hän ontui alas portaita – kaikki lopettivat toimensa ja tuijottivat. Ekaluokan Diana punastui suloisesti ja käänsi katseensa pois. Se sai pienen, yritteliään hymyn kasvoilleni.
Sirius ontui alas kierreportaat ja katsoi minuun. Tuijotti minua tiiviisti lähestyessään.
”Tervetuloa takaisin!” joku ääliö huusi kirjansa takaa ja muutama muu yhtyi toivotuksiin. Sirius näytti väsyneeltä, hellyydenkipeältä koiralta. Hänen tukkansa oli sekaisin, silmien alla loistivat tummat varjot ja ilme, jolla hän katsoi, oli omituinen. Sisäänpäinkääntynyt, ymmärrystä vailla.
”Tule käymään makuusalissamme”, hän sanoi hiljaa matalalla äänellään. Hänellä oli hyvin jännät silmät – tummanharmaat, melko suuret – hänellä oli lyhyet silmäripset ja jotenkin kauniimmat kulmat kuin Jamesilla. Silti niitä kulmia, niitä tuuheita, mustia ja miehekkäitä kulmia Jamesin kasvoilla en vaihtaisi pois.
He olivat palanneet.
Tulleet takaisin.
”Okei”, lausuin jännittäen ja lähdin seuraamaan häntä. Cass oli pelkkänä kysymysmerkkinä, mutta hymyilin hieman ja lähdin astelemaan tummanruskeita portaita ylöspäin. Ne kaartuivat juuri päinvastaiseen suuntaan kuin omamme.
  Kelmit asuivat nähtävästi viimeisessä makuusalissa. Hengitykseni tiheni hieman – miksi Sirius oli niin hiljaa? Se ei ollut kovinkaan ominaista hänelle. Hän veti oven auki, antoi minun mennä ensin ja veti sen sitten kiinni. Kuuntelin kolahduksen ja loin sitten ensisilmäyksen huoneeseen – se erosi hyvin paljon omasta makuusalistamme. Siellä, missä kuuluisi olla sänkyjen, olikin nyrkkeilysäkki ja luutateline, keskellä huonetta oli suuri kasa likaisia vaatteita ja jokaiselta pöydältä ja ikkunalaudalta pursusi tavaraa. Seiniä peittivät levottomat, julisteissaan liitelevät huispaajat ja joka nurkasta löytyi rikkinäisiä taikasauvoja, likaisia sukkia, pergamenttikääröjä, Sekon pilapuodin tavaraa ja koulukirjoja. Tuntui, kuin olisin astunut jonnekin, minne ei kaivattu yhtään naispuolista olentoa.
”Kunnon poikamiesboxi”, sanoin ensitöikseni, ennen kuin ehdin edes katsastaa huoneen ihmiset. Sängyillä, jotka olivat jossain neliön mallisessa järjestyksessä keskellä huonetta, makasivat Peter, Remus ja James.
Kaikki naurahtivat hieman, hyvin vaisusti ja haluttomasti, Remus toivotti minut tervetulleeksi pieni, surullinen hymy kasvoillaan ja Peter lopetti taikasauvallaan leikkimisen. Kaksi muuta, Jamesia lukuunottamatta, nousivat ylös ja hymyilivät jollain ihmeellisellä tapaa – kuin rohkaisevasti? Säälivästi? Levottomasti?
”Me tästä lähdemmekin”, Sirius huokaisi vielä – niin raskaasti, niin raastavasti, niin loputtomasti, ennen kuin aukaisi oven uudestaan ja antoi kahden muun ystävänsä seurata itseään. Katsoin, kuinka tummanruskea ovi laskeutui kiinni peittäen Remuksen hiekanruskeat hiukset sisäänsä.
Sitten pystyin vasta näkemään hänet kunnolla. Niin kunnolla, että se vihlaisi. Niin kunnolla, että tajusin kaiken.
Lähdin astelemaan varovasti häntä kohti. Hän makasi sängyllään, silmät turvonneina tuijottaen – tummat varjot silmiensä alla, rupiset haavat poskillaan ja siteeseen kääritty käsi vatsansa päällä hengityksen tahdissa hiljaa liikkuen. Hän kohottautui istumaan vaikeasti ja kipeän näköisesti, nojaten muhkeaan höyhentyynyynsä.
”Tiedän, etten nyt juurikaan edusta ulkonäölläni”, James murahti hieman tavoitellen hymyä. Silti se yritys oli paljon vaikeampaa katseltavaa kuin vakavuus.
”En välitä”, sanoin ja istahdin hänen ojennettujen jalkojensa viereen. Hänellä oli tummanruskeat, nukkaantuneet villasukat jaloissaan. Vaikka olinkin surkea kutomaan, haluaisin kutoa hänelle uudet. Kutoisin tummanpunaiset, se väri sopi hänen silmiinsä ja hiuksiinsa niin hyvin. ”Milloin olet palannut?”
”Palasin eilen myöhään illalla. Olin niin väsynyt aamullakin, etten halunnut tavata ketään vielä”, James puhui hiljaisella, syvällä ja hidastempoisella äänellä. Hän oli niin satutettu. Halusin kovin kysyä, mitä hänen kädelleen oli sattunut, mitä kaikkea he olivat tehneet, mutta silti minusta tuntui, että tänään ei olisi kyselyjen aika. Meillä olisi aikaa kysellä koko loppuelämä.
  Niin, loputtomuus. Mitä se minulle sanoi? En uskonut siihen. Uskoin, että kuoleman jälkeen sieluni voisi päästä vielä johonkin – se tuhoutuisi, laskeutuisi jonnekin ikuisuuteen ja minä unohtuisin maailmankaikkeuden syvään usvaan. En ikinä haluaisi jäädä aaveeksi, se vankeus omissa muistoissaan, se vankeus olla pelkkä muisto – se tuntui jotenkin liian ikuiselta. En halunnut olla ikuisuus. En halunnut olla mukana täällä ikuisesti. Minunkin aikani tulisi joskus lähteä, mutta loppuelämäni – sen tahdoin jakaa. Sen tahdoin jakaa jonkun kanssa, sen tahdoin elää täysillä, nauttia joka hetkestä ja minuutista, tahdoin sanoa hei hei eiliselle ja toivottaa huominen tervetulleeksi. Tervetuloa loppuelämä, hyvästi ikuisuus.
”Ymmärrän”, sanoin hiljaa ja tajusin taas olevani hänen kanssaan. Hänen, minun, meidän. Minun siipirikkoni.
James katsoi minua tutkailevasti. Hänen silmänsä olivat hieman turvonneet. Tiesin, että hän oli itkenyt, tiesin, että hän oli huutanut ja vihannut.
”Kuolonsyöjät olivat tappaneet heidät, kun eivät olleet saaneet tietoja.”
Se ei iskeytynyt tajuntaan nopeasti, se ei saanut panikoimaan ja raivostumaan. Olin tiennyt sen jo siitä hetkestä lähtien, kun olin nähnyt Siriuksen ontuvan portaita alas. Joskus ihmisen ilme kertoi enemmän kuin tuhat sanaa.
   Olisin halunnut tavata heidät. En siksi, että he olivat aikansa parhaita auroreita, vaan koska he olivat Jamesin äiti ja isä. Ne, jotka olivat hänet tehneet, hänet kasvattaneet. Olisin halunnut niin puristaa hänen isänsä kättä ja pohtia, mitä hajuvettä hänen äitinsä käytti. Se, ettei minulla tulisi koskaan olemaan siihen mahdollisuutta, suretti vietävästi. Suretti tietää, mitä James kävi läpi, kuinka hän ikävöi ja kuinka hän tunsi tehneensä turhaa työtä. Taistellut turhaan.
”Ihminen ei koskaan taistele turhaan. Jokaisella liikkeellä ja askeleella on merkityksensä jossain”, kuulin itseni sanovan. Annoin kyyneleiden pulpahtaa silmiini, en hitto vie välittänyt – tartuin kiinni Jamesin ojentuneesta polvesta ja silitin sitä varovasti. Tuntui tärkeältä saada silittää pehmeästi ja hellästi.
”Niin. Uskon, että he tietävät siellä jossain, että minä yritin. Minä kuitenkin yritin”, James sanoi ja kumartui lähelleni. Haistoin miehen – sen ominaistuoksun, jota ei vain voinut selittää. Miehisyyden, partaveden ja vahvat otteet. Hän pyyhki kyyneleeni terveen kätensä peukalolla. Pyyhki kyyneleeni farkkuihinsa ja lopulta katsoi tulosta. Näin, kuinka hän ei ollut päiväkausiin leikannut partaansa, hänen poskensa ja leukansa olivat täyttyneet mustalla, hajanaisella sängellä. Hän näytti tavattoman hyvältä, niin aikuiselta, kokeneelta ja miehiseltä.
”Kyllä he tietävät. Ja tiedätkö James, minä olisin halunnut ostaa vanhemmillesi joululahjan ensi jouluna”, sanoin, vaikken edes tiennyt, oliko sanoillani minkäänlaista merkitystä. Tällaisissa tilanteissa sanani olivat yleensä huteria ja typeriä, mutta ne auttoivat minua ymmärtämään. Ne auttoivat oloani nousemaan, ne saivat minut tuntemaan, että joku sai lohtua minun puheistani.
”Tarkoittaako se – tai siis – mitä?” hän näytti niin suloisen hölmistyneeltä, niin hämmästyneeltä ja ehkä vähän myös järkyttyneeltä. Hän näytti niin tavattoman viattomalta tuo hämmästys kasvoillaan, kuin pikkupojalta, joka sai juuri kuulla, että leluautojen valmitus oli lopetettu.
”Varmaankin se tarkoittaa, että olisin halunnut tutustua vanhempiisi”, aloitin hieman epävarmasti. Kertominen tuntui niin vaikealta. Sanojen muodostaminen oli niin moninkertaisesti hankalampaa kuin sen kaiken ajattelu – sen kaiken myöntäminen itselle. Kun myönsi asioita itselleen, ei voinut olla mitään menetettävää – tässä tilanteessa saattoi olla niin paljon. ”Olisin halunnut esittäytyä tyttöystävänäsi.”
Maailma haihtui taas hetkeksi välitämme pois, tässä hetkessä ei ollut kuin me ja jännittyneet lihakseni. Jamesin hölmistyneet kasvot. Ulkona viuhtova tuuli ja oleskeluhuoneessa räiskyvä takkatuli. Jossain syvällä maamme alla poltteleva kuumuus – maapallon ydin.
James käänsi muutamaksi sekunniksi katseensa ikkunaan. Katsoi, kuinka tuuli rieputti alastomia puita ja pimeys alkoi jälleen laskeutua taivaanrantaan. Kuinka lumet sulivat jalkojemme alla kokoajan lisää.
Olin vähällä alkaa huutamaan, kun Jamesin kumpaankin silmäkulmaan pulpahtivat pulleat kyyneleet. Tämähän tästä vielä puuttuisikin, että ilmoittamani asia olisi näin surullinen. Voi jumalauta.
James ei vaivautunut pyyhkimään kyyneleitä pois, enkä liioin minäkään. Hän vain tuijotti niillä itkun tuhrimilla, punoittavilla silmillään näyttäen juuri niin säälittävältä ruskeasilmäiseltä koiranpennulta, kun mikään koira vaan saattoi näyttää. Täysin tahtomattani, täysin ilman tietoisia käskyjä nostin käteni valkean siteen päälle. James värähti hieman. Silitin sitä niin hellästi ja pienesti kuin vain kykenin, saatoin aistia haavan sen lävitse. Saatoin tuntea, kuinka se sattui. Saatoin tuntea, kuinka ihan liikaa oli jo vuodatettu.
”Tule tänne”, James mutisi tukkoisella äänellä, veti minut hellästi syliinsä ja silitteli käsivarttani. Hän oli niin lämmin, niin suuri – tarpeeksi iso mies olemaan turvani. Tarpeeksi kokenut, tarpeeksi rakastunut.
Jollei niin paljon, kuin vain sielu saattoi periksi antaa.


”En minä tykkää tytöistä. En tykkää kenestäkään”, Severus sanoi hiljaisella, niin äkäisellä äänellä. Olin osunut arkaan paikkaan, niin kuin äiti aina sanoi. Muovailimme lumesta pieniä torneja, ne olivat kuulemma Tylypahkan torneja. Lunta oli tullut viime viikolla ennätysmäärä, ja vaikka se märkää ja liukasta olikin, sitä oli sen verran, että siitä saattoi tehdä peiniä tornia. Sen jälkeen  saimme kaivaa vain märkää, mustaa asfalttia. Katulampun sininen keinovalo valaisi märät vaatteemme, tornirakennelmamme ja Severuksen tumman ilmeen, johon hän taas piiloutui.
”Mikset? Etkö edes minusta?”
Severus oli hetken hiljaa ja piirsi sormellaan torniin ikkunan äärimuotoja.
”En vain pidä muista ihmisistä. En luota heihin, he ovat tyhmiä. Sinusta minä kuitenkin pidän”, Severus sanoi hiljaa posket punoittaen. Hän ei vieläkään uskaltanut katsoa minuun.
Olin juuri sanomassa kiitokseni, kun hän keskeytti jälleen huuliaan purren ja päätään hieroen: ”Tulen tykkäämään sinusta aina. Ihan aina.”

 
  Hän oli niin tavattoman kalpea, niin tavattoman väsynyt, kuin kidutettu olento sängyllään. Hän kuitenkin jaksoi hymyillä, juuri niin kuin äitikin oli jaksanut. Minua ahdisti suunnattomasti olla sairaalassa, ahdisti nähdä kipua ja verta, ahdisti kuulla itkua ja huutoa. Ahdisti muistaa, miksi olin sairaalassa viimeksi käynyt. Ahdisti muistaa, että sinne äitikin oli kuollut. Niin kylmään, niin tunteettomaan, niin värittömään paikkaan.
Anna anteeksi.
”Kiva kun pääsitte tulemaan”, Jules sanoi karkealla, tukkoisella ja vaikealla äänellä. Joko häneen sattui puhua tai sitten hän ei ollut puhunut moneen päivään.
Sharon ei puhunut mitään, laski vain mustan huppunsa ja kumartui halaamaan ystäväänsä. Tärkeimpää ihmistään.
Näky oli niin hellyyttävä, että minun piti jälleen nipistää itseäni etten itkisi. Joko kyynelkanavani olivat jotenkin erikoisen aktiiviset tai sitten se näky todella oli täynnä tunnetta. Täynnä helpotusta ja kahden ihmisen välistä yhteisymmärrystä, johon muut eivät päässeet.
Sharon nousi kumarasta asennostaan, veti Julesin silmille valuneet likaiset hiukset takaisin valkealle tyynylle ja pyyhkäisi salaa kyyneleensä. Ei kuitenkaan niin salaa, etten olisi nähnyt.
Istahdimme Jamesin, Cassin ja Freddyn kanssa sängyn ympärille tuoduille koville koivupenkeille. Sharon istahti sängynlaidalle ja näytti hyvin sulkeutuneelta. Hän vain tuijotti Julesiin sanomatta mitään.
”Onneksi – onneksi kaikki on nyt ainakin melkein hyvin”, sanoin ja hymyilin aidosti. Niin aidosti, kun vaan pystyi hymyilemään Jamesin pitäessä kädestä. Se tuntui niin lämpimältä, niin vahvalta omaani vasten. Jamesin peukalo hieroi keveästi kämmenselkääni.
”Niin. Särkee kylläkin kokoajan sydämeen. Välillä tuntuu, kuin se tulisi rinnasta läpi pumpatessaan verta niin vauhdilla”, Jules sanoi heikosti ja painoi vaistomaisesti luisevan kätensä rinnalleen. Hän oli niin erilainen kuin James. Siinä missä James oli pitkä, harteikas ja vahva, Jules oli lyhyt, laiha ja heikko. Silti se kaikki pienikokoisuus sopi hänelle, kuin hän olisi jostain aivan muualta kuin täältä. Niin erikoisena, omalaatuisuutta hehkuvana. Sharonin kanssa he muodostivat niin kauniin kokonaisuuden – kuin sisko ja veli. Mielestäni kauniimman kokonaisuuden kuin mikään missipari ikinä.
”Älä huoli, minä voin ostaa sinulle suklaata. Eikö se yleensä auta särkyneeseen sydämeen?”
Minun Jamesini. Minun Jamesini kauniit, niin humoristiset kommentit. Ja me kaikki nauroimme, jopa Jules. Hän näytti hetken jopa terveeltä hymynsä kera.

  Hänen huoneessaan tuoksuivat pöly ja vanhat kalusteet. James sytytti sauvansa heilautuksella katon öljylampun ja istahti leveälle sinipeittoiselle vuoteelleen. Huone oli kaunis, hyvin kaunis pojan huoneeksi. Seinät olivat vaaleansiniset vaalein raidoin, ikkunoita verhosivat tummansiniset, suorat verhot tähtikuvioineen ja suuri kirjoituspöytä huoneen nurkassa paljasti Jamesin lukuisia esineitä, mukaan lukien kasan huispauskirjoja, rikkinäisiä sieppejä ja minimaapalloja. Seiniä peittivät täälläkin huispaajat, vaatekaapin ovi retkotti selällään paljastaen lyhyen kenkärivistön muutoin tyhjässä kaapissa ja pyöreä matto keskellä puulattiaa oli musta. Se oli hyvin pehmeä ja tuntui ihanalta jalkojen alla. Saatoin niin nähdä Jamesin touhuamaan yksin huoneeseensa – makoilemaan sängylleen, heittelemään rakkaita sieppejään, tuijottelemaan julisteitaan, tuskailemaan koulukirjojen kanssa... Tämä huone muistutti häntä niin täydellisesti.
  Muutenkin koko talo oli jotenkin niin lämmin ja kaunis. Se oli melko vanha, ilmeisesti sukutalo, mutta antiikkiesineet, puupinnat ja lukuiset maalaukset tekivät siitä hyvin kodikkaan.
James halasi minua, kun saavuimme hänen vanhempiensa makuuhuoneeseen. Se oli valkea ja täynnä kaunista pitsiä, antiikkipeilejä ja aurorinkaapuja. Tuntui pahalta nähdä heidän häävuoteensa, heidän valtakuntansa.
Vierashuoneista suurin, jossa Sirius oli aiemmin asunut, oli pääväreiltään ruskea. Seiniä peittivät täälläkin huispaajat, mutta myös muutamat valokuvat Kelmeistä. Jamesin katse viipyi pitkään kuvassa, jossa nelikko seisoi Tylypahkassa järvenrannalla toisiinsa nojaten. James näytti niin nuorelta, niin sileäposkiselta.
Sirius oli jättänyt kirjoituspöydälleen kasan Tylypahkan kirjeitä ja sanomalehtiä. Ruskea matto oli jäänyt ryttyyn tuolin alle.
James suoristi sen huolellisesti.
”Niin, tällainen tämä talo on”, hän sanoi hieman kovalla äänellä, kuin hän olisi joutunut pakottamaan itsensä sanomaan sen. Hänen katseensa viipyi pitkään keväisessä auringonpaisteessa, joka kajasti kasvoillemme alavan pihan takaisen lehdon takaa suoraan eteishallin suurista, kultareunuksisista ikkunoista.
  Vanha kotitonttu Zaxie itkeä tuhrutti nenäliinaansa kattaessaan keittiön pöytään teetä ja pikkuleipiä.
”Hei, ei sinun tarvitse. Anna minun”, sanoin sille ja hymyilin lämpimästi. Se oli mielestäni melko hyvinvoiva kotitonttu – likainen ja rähjäinen tietysti, mutta selvästi hyvinkohdeltu. Se ei näyttänyt pelkäävän eikä karttavan vieraita ihmisiä, kuivaili vain silmiään likaiseen nenäliinaan, jota se ilmeisesti oli käyttänyt siitä lähtien, kun oli saanut tiedon isäntänsä ja emäntänsä poismenosta. Se vikisi pienesti, nyökkäsi ja istuutui pöytään. Se vilkuili minua varovasti.
”Minne nuori herra James meni?” se uskaltautui kysymään punoittavien poskiensa ja silmiensä takaa. Sillä oli kauniit, hieman violettiin vivahtavat silmät. Laskin höyryävän teepannun pöytään ja istuuduin sitä vastapäätä. Se oli niin hellyyttävä, niin syliinotettava. Niin vanha ja uurteinen.
”Hän meni hakemaan joitain papereita herra ja rouva Potterin arkistoista”, sanoin ja kaadoin kolmeen kuppiin kuumaa vettä. Tonttu nyyhkytti edelleen ja töräytti pitkän nenänsä nenäliinaan.
”Niin, aivan. Nuori herra James on niin hieno ja komea mies. Zaxie, joka on palvellut tätä sukua jo kohta sataviisikymmentä vuotta, tietää, miten hyviä velhoja nämä Potterit ovat”, sen sanottuaan tonttu hautasi kasvonsa liinaan ja hytkyi lohduttomasti. Niin raskaasti, niin säälittävästi. Pala tarttui kurkkuuni, kun mietin, kuinka monen isäntänsä hautajaisia se oli joutunut katsomaan. Kuinka monen silmät se oli joutunut sulkemaan.
  James palasi hetken kuluttua käsissään kolme mustaa kansiota. Hän laski ne pölypilven saattelemina pöydälle, taikoi ilmasta nenäliinan ja ojensi sen tärisevälle kotitontulle.
”Kiitos – kiitos nuori herra James”, se vikisi ja katseli puhdasta nenäliinaansa kuin aarretta. Vanha, vihreäksi ja ruskeaksi värjääntynyt riepu oli vieläkin puristuneena hänen vasempien, luisevien sormiensa alle.
”Jos tahdot Zaxie, voin antaa sinulle sukan. Olet vapaa menemään, minne ikinä tahdot”, James sanoi ikään kuin rohkaisevasti, kuitenkin hieman kaihoisasti.
Tonttu näytti siltä, kuin olisi saada syndänkohtauksen. Se tärisi yhä enemmän, laajensi silmiään kaksinkertaiseksi ja toljotti Jamesia, ainoaa isäntäänsä kuin maailman kolmas ihme olisi tapahtunut.
”En ikinä! Ei, älä nuori herra tee sitä! Minä täällä odotan ja siivoan sillä aikaa, kun te valmistutte koulusta ja asetutte tänne! Totta kai! Ja ottakaatte tämä nuori neiti Lilykin mukaan, hän on niin nätti! Zaxie ei halua lähteä, ei ikinä!”
Jamesin kasvoille hiipi vino hymy. Hän siirsi katseensa minuun ja tuijotti. Tuijotti rakastunut hymy kasvoillaan. Hymyllä, joka kuului minulle. Huulilla, jotka kuuluivat minulle.


Kellon lyödessä kaksi sinä yönä Jamesin hikinen, vahva rinta painui omaani vasten. Hän hengitti niin tiheästi, niin uskomattoman lujaa, hän tärisi ja hikoili – hän oli siinä, minun kanssani, minun kanssani samaa kokonaisuutta. Samaa kehoa, samaa mieltä, samaa maailmaa.
Hän otti kiinni hiussuortuvastani ja haistoi sitä, tarttui kiinni hellästi ympäriltäni ja piti kiinni.

Kellon lyödessä kolme hän tuhisi vasten korvaani. Kynttilä paloi yhä hänen yöpöydällään, se heitteli kauniita valojaan Jamesin vartalolle. Voi helvetti, että minä rakastin jokaista kohtaa hänessä. Rakastin sitä, kuinka hänen rintansa kohosi tasaisen hengityksen tahdissa, kuinka hänen silmäripsensä kaartuivat kauniisti hänen pitäessään luomiaan kiinni, kuinka hänen vatsansa oli jäntevä ja lihaksikas, kuinka hänen hartiansa olivat leveät ja kuinka hän nukkuessaan sätki välillä jaloillaan. Karvaisilla, miehisillä jaloillaan. Rakastinhan minä myös sitä asiaa, jonka avulla hän joskus voisi saada minut äidiksi.

Rakastin sitä, kuinka hänen käsissään oli arpia ja selässään muutama tuore viilto. Rakastin sitä, kuinka hänen selkänsä kaartui kauniisti paljastaen hänen kovan selkärankansa.

Rakastin sitä, kun hän aamun tullessa vei minut kuistille katsomaan valkeaa taivasta, horisontista nousevaa aurinkoa ja kertomaan, kuinka punaisilta hiukseni näyttivät valkeaa, usvaista taivasta vasten.



Mokoma - Marras

Maa makaa martona kohmeessa,
jäätynyt sammal narskuu jaloissa
Tammi pudottanut lehdet juurilleen,
ei vahvinkaan voi mitään tavoilleen
Joka henkäys kylmää ilmaa muistuttaa,
lienee syytä polvet koikistaa

Anna anteeksi kaikki mitä sanoin mitä tein,
olen ollut heikko ja itsepäinen
Anna anteeksi huomiolla hulluksi sinut tein,
olen ollut niin vajavainen

Kaikki mitä sanoin,
kaikki mitä tein,
kaikki mitä sanoin

Korven herra etsii piiloaan,
paikkaa jossa voisi minut unohtaa
Luomaan kumpa ottaa hetken kerrallaan,
ja nyt on lupa torjuun inahtaa
On turha minun rintaa rummuttaa,
mennyt vuosi laittaa kielen laulamaan

En toivo mitään suurempaa tahdon sinut minuun luottamaan,
jälleen minuun luottamaan
Et voi noin vain unohtaa,
pyydän silti hetki kerrallaan voimme uutta rakentaa

Kaikki mitä sanoin,
kaikki mitä tein,
kaikki mitä sanoin