3. luku

Kolmas luku -    Hiljaisuutta seuraavien varhaisten aamuperhosten nousu lentoon


Oliko ajalla siivet? Oliko sillä paperista rakennetut heikot, särkyvät ja kauniit siivet, joilla se lensi huoletta ikuisuuksiin? Oliko mitään mikä saattoi rikkoa ne kauniit, herkät siivet, pirstoa palasiksi ja aloittaa ajattomuus?
  Omasiko aika ne kestävät, rikkomattomat siivet, joilla rakkaus ja viha lensivät? Oliko aika kuin tunteet, pakollista ja ikuista? Oliko mahdollisuus kadottaa elämästään kokonaan aika, jollain syntisellä, pahalla tavalla – ihan kuin tunteetkin? Oliko aika sittenkään niin ikuista ja kestävää?

  Kukin aika kesti aikansa. Meidän aikamme on ehkä lyhyt, ehkä pitkä – ehkä ohimenevä ja turha, tai täynnä pieniä iloja ja hetkiä, jossa kaikki halutaan kokea nyt ja heti. Halutaan tietää, miten aallot pärskyävät kohti kalliota, miten aurinko laskee aavikolla kituvan kaktuksen taakse, miten sudenkorento lentää viimeisen lentonsa ennen kuin kuolee.

  Katselin hiussuortuvia vasten paljasta, märkää ihoani. Ne näyttivät niin tummilta ja punaisilta, kuin veri – ne eivät vivahtaneet oranssiin tai ruskeaan, ne olivat kuin puhdasta väriä suorastaan maalipurkista. Kuin aamuiselta ruusunpunan värjäämältä taivaalta.
Tuijotin itseäni peilistä. Ripseni olivat märät ja yhteytyneet kuin vain muutamaksi, suureksi ripseksi.
Olin aina ollut kalpea. Sillä ei ollut väliä, vaikka menisin keskelle Saharaa makaamaan, rusketusta ei huomaisi. Korkeintaan ihoni olisi punainen kuin kalkkuna, kipeä ja ärtyisä. Pisamia minulle kyllä tuli aina, kun aurinko vaan kehtasi tällä sateisella mantereella näyttäytyä, eli harvoin, mutta kuitenkin. Kasvoilleni muodostui pisamien jana poskille ja nenän päälle, samoin olkapääni kukkivat kesäisin. Cassandra sanoi aina, että pisamat olivat kauniita ja luonnollisia. Minulla oli niitä kohtaan hiukan ristiriitaisia ajatuksia, mutta olin oppinut tulemaan omien huonojeni ja hyvien puolieni kanssa toimeen. Äiti oli aina sanonut, että puuttuvat kohdat korvautuivat jollain hyvällä. Etenkin pidin silmistäni. Sinne kaiketi oli kertynyt kaikki puutteelliset ja huono-osaiset kohtani – pisamani ja  leveä lantioni. Kun niitä katsoi keinovalossa, ne näyttivät hiukan smaragdisilta. Silmäni olivat melko suuret, mutta pidin niistä juuri sellaisina. Ne olivat erikoiset, eikä kenellekään suvussani ollut näin kirkkaanvihreitä silmiä. Kaiketi väri oli kuitenkin peräisin isältäni, sillä hänen silmänsä olivat olleet sammaleenvihreät ruskeiden vivahdusten kera. Nyt ne kaiketi olivat pelkkää maan multaa.

  Ulkona oli kaunis sää. Maa oli lumen ja kuuran peittämä, teräksinen ja kova, sekä niin kylmä – mutta taivaalla helkkyivät heikon auringon voimattomat säteet, yrittäen kovasti läpäistä paksut pilvivaipat. Järven jäällä loikki muutama jänis, kohti häilyvää, valkeiden pilvien peittämää aurinkoa. Hagrid käveli läntisen metsän viertä olallaan varsijousi. Hänkin näytti niin pieneltä tästä perspektiivistä. Pian hänkin katosi tukkapehkonsa kanssa metsän siimekseen.
Oli niin rauhallista, etten uskaltanut edes suutani avata – se kaikki olisi voinut rikkoa tämän hiljaisuuden.
  Riimutuntiin oli aikaa vielä puoli tuntia. Aina kun kaikki muut olivat olleet jossain omilla tunneillaan tai retkillään, minulla oli ollut tapana kirjoittaa vanhemmilleni. Nyt vain istuin ja ihmettelin, enkä oikeastaan kaivannut sen parempaa tekemistä.
Päivä tulisi olemaan oppituntien osalta mieluinen. Riimuja, liemiä ja numerologiaa. Niissä kaikissa sain pohtia, mietiskellä ja silti tehdä myös konkreettista – kärjistettynä ne olivat mieluisimpia aineita koko koulussa. Taikajuomatunnit kuitenkin pilasi useimmit itse Herra Lihavuus, Kuhnusarvio. En kestänyt sitä, kuinka hän huohotti niskaani, tuoksui imelälle partavedelle ja kehui hiusteni väriä, nokkeluuttani ja liemien sekoitustaitojani. Hän kai rakasti sitä, kuinka sain räksyttää hänelle takaisin ja lähteä tukka hulmuten raivosta luokasta. Rasittava äijä.

  Riimuluokan edessä seisoskeli jo Remus. Kohensin laukkuni asentoa ja astelin varovasti hänen taakseen. Kun hän kääntyi, hänen kasvoilleen syttyi pieni, väsynyt hymy. En tajunnut, kuinka joku saattoi näyttää joka päivä niin ystävälliseltä – niin lempeältä ja vastaanottavaiselta. Kai ne silmät tekivät sen, ollessan siniharmaat, lempeät ja jotenkin hiukan surumielisetkin. Hän oli sitonut tänään keskipitkän tukkansa samettisen, mustan nauhan sisään.
”Hei”, henkäisin ja yritin hymyillä. ”Miten – miten James voi?”
Se vähäinen, väsynyt hymy pojan kasvoilla katosi. ”En oikeastaan tiedä. Hän häipyi Tylyahoon juomaan Siriuksen kanssa heti kuultuaan uutisen, eikä ole tullut takaisin. McGarmiwa sanoi, että hän ymmärtää, jos James haluaa pitää hieman lomaa.”
Minua palelsi äkkiä. Mieleeni nousi kuva itkeneestä Jamesista hukuttamassa murheitaan tuoppiin. Valitettavasti ne pirut osasivat uida.
”Ei kai hän vaan mene tekemään mitään typerää?” kysyin arasti ja katselin Remusta. Hän näytti niin kokoonpainuneelta, kuin aistien sen surun, mitä James koki. Hän katsoi jonnekin hyvin kauas.
”Sirius pitää hänestä huolta. Mutta se oli kova pala Siriuksellekin, Dorea ja Charlus ovat läheisiä hänellekin”, Remus asetti kätensä olkapäälleni ja pieni hymy nousi hänen silmiinsä. ”Uskon kuitenkin, että James on vain käynyt katsomassa kotiaan ja kenties räyhännyt Taikaministeriössä. He – he ovat Voldemortin vankeina, mutta he ovat vahvoja. He ovat hyviä auroreita, Lily. Parhaimmistoa. James sanoi usein, että tietää vaaran ja on varautunut siihen. Näinä päivinä saa kiittää kohtaloaan siitä, että on yhä hengissä. Liian moni... on kuollut, ja tulee kuolemaan. Sitä paitsi Ministeriö ja Kilta etsivät heitä alati.”
Huokaisin ja yritin välttää kyyneleiden pukkautumista silmiini. Helvetti vie – minä jos kuka tiesin, miltä Jamesista nyt tuntui. Minä tiesin, mitä hän kantoi sydämensä päällä. Tiesin, miltä tuntui käydä kotona, jossa ei enää tuoksunut äidin hajuvesi tai kuulunut isän radion soitto. Tiesin, miltä tuntui syyttää itseään, hakata rystyset verille, huutaa ja raivota, itkeä ja nyyhkyttää, ilman että mikään helpotti. Ilman, että oli mitään, miksi jaksaa herätä uuteen aamuun. Jamesilla kuitenkin oli vielä rippeitä toivosta. He eivät kenties olleet vielä... lähteneet.
Tunsin, kuinka jokin paisui ajatuksissani – valo. Minä olin käynyt läpi sen kaiken, ja nyt valo alkoi näkyä. Halusin, että James tietäisi sen – toivoa oli aina.
”Minä – minä haluaisin niin paljon jutella hänen kanssaan”, sanoin hiljaa. Remus piti kättään edelleen hartiallani.
”Niin minäkin. James tulee, kun hän tuntee olevansa valmis.”
Riimuopettaja, keski-ikäinen, kalvakka ja harmaahapsinen noita professori Baddling avasi oven. Hän hymyili kolmen tuuman silmälasiensa takaa ja nyökkäsi ryhmänsä sisään. En tiennyt, pystyinkö keskittymään nyt tutkimaan yhtään 500-luvun afrikkalaisvelhoryhmän salaista merkkiä.

  Oppituntien, eli tiivistettynä hajamielisten ajatuksien, ahdistelevan viiksi-Kuhnusarvion ja S.U.P.E.R -kokeista paasaamisen jälkeen minun oli määrä johtaa valvojaoppilaiden kokousta. Yleensä olimme tehneet sen yhdessä Jamesin kanssa – tähdellisten ja tärkeiden asioiden loputtua James oli viihdyttänyt joukkoa muutaman tovin, naurua oli riittänyt, samoin kuin juoruilua siitä, mikä pari oli nuoleskellut eniten käytävillä ja passitettu tupahuoneisiin takaisin. Kävelin soihtujen valaisemana kohti tyhjää muodonmuutosluokkaa, olo tyhjänä ilman Jamesia naljailemassa vierelläni. Kokouksesta tulisi varmasti latistavampi kuin koskaan.
”Eli, tervetuloa tämän kevätlukukauden ensimmäiseen kokoukseen. Meillä on tälle keväälle paljon tekemistä ja järjestettävää; seitsemäsluokkalaisten päättäjäistanssit, iltavalvonnat ja helmikuussa järjestettävä järjestäytymiskurssi. Oletteko kuulleet siitä?”
Kukaan ei ollut. Valvojaoppilaita istui pulpeteilla 24, kuten aina ennenkin – tutut kasvot katselivat minua hiljaa. Kaikki varmasti olivat huomanneet Jamesin puuttumisen, mutta taisivatkin lähinnä Bertha Jorkinsin ansiosta tietää, miksi.
”Opettajat ovat yhdessä ministeriön kanssa päättäneet järjestää muutaman tunnin kestävän kurssin koko koululle, jossa käsitellään erilaisia toimintatapoja, jos joku, näissä suhteissa Tiedätte-kai-kenen joukot, pääsisivät hyökkäämään koululle. Toki tiedätte, että se olisi melkeinpä mahdotonta, mutta Dumbledore on päättänyt varautua pahimpaan. Professori McGarmiwa aikoi antaa tarkempaa infoa lähempänä.”
”Mikä meidän osamme tulee olemaan siinä?” kysyi kuudesluokkalainen Sally Winston, pitkät, punertavanruskeat hiukset kiillellen rinnuksillaan.
”Kaiketi pidämme yllä yleistä järjestystä, jotta kurssi onnistuu”, arvelin, sillä en itsekään tiennyt täydellistä tarkoitusperäämme. ”Iltavalvonnat suoritetaan yhä yhdeksästä yhteentoista...”

  Kokous oli sujunut hyvin loppuun asti. Kukaan ei ollut tullut sen loputtua kyselemään, miten James voi, missä hän oli tai mitään muutakaan. Kävellessäni kohti Rohkelikkotornia, törmäsin Severukseen. Kirjaimellisesti.
”Katsoisit eteesi!” kiljahdin kun hän juoksi suoraan päin näköäni ja horjahdin kovalle kivilattialle. Taikasauvani kalisi lattialle, ja noukin sen nopeasti käsiini. Severus oli vähän aikaa hiljaa. Minua kylmäsi, kun mietin sitä ihmistä – mietin, kuinka radikaalisti kaikki oli onnistunut muuttumaan kuudessa vuodessa. En kylläkään ollut jaksanut vaivata päätäni kyseisellä asialla pariin vuoteen – se oli menneisyyttä, muistojen moninaista kirjoa, johon en voinut vaikuttaa enää millään tavalla. Severus oli nyt täysin eri ihminen, jota en edes tahtonut tuntea enää.
”Anteeksi”, hän sanoi vain ykskantaan – tuijotti tiukkaan tummilla silmillä, joihin kokoajan talitajuntaisesti muodostin pahoja enteitä. En voinut sille mitään, mutten ikinä tulisi hyväksymään hänen tekojaan, sanojaan tai ratkaisujaan.
Aloin astella hänen ohitseen katsellen suoraan eteeni haarniskoiden peittämälle käytävälle. Eräs haarniska heilutteli kalisivia jalkojaan kuin vain yksinkertaisesti virvoitellakseen niitä.
”Lily –”
Käännyin ja salasin hämmennyksen kasvoiltani. Severuksen ääni ei ollut kylmä ja halveksiva, kuten se viime vuosina oli aina ollut. Se oli ikään kuin häpeällinen, kaipaava...
”En koskaan tarkoittanut sinulle mitään – pahaa...” Severuksen katse oli leppynyt, näin, kuinka vaikeaa hänen oli sanoa se.
”Minun on hieman vaikea uskoa tuota kaiken tekemäsi jälkeen”, kivahdin ja käännyin jatkaakseni matkaa. Helvetti, että päässäni kiehuivat miehet, etenkin Severus!
”Tiedän. Lils -” hän oli käyttänyt tuota nimeä viimeksi Tylypahkan pikajunassa seitsemän vuotta sitten. ”- pidä itsestäsi huolta.”
Sen sanottuaan hän kääntyi, hulmautti viittansa takanaan ja lähti astelemaan yhtä vaikean näköisesti ja kumarassa pois päin, kuin aina ennekin. Hän näytti niin luisevalta ja hauraalta, kadotetulta ihmiseltä. Rikkirevityltä.

  Hän oli niin usein rakastavansa minua. Hän sanoi, että ei ollut koskaan nähnyt mitään kauniimpaa. Hän sanoi, että tekisi mitä vain vuokseni. Hän sanoi, että olen täydellinen tällaisena, ilman että minun täytyisi muuttaa itseäni. Hän sanoi, ettei unohda minua, vaikka jatkaisin piikittelyäni ja typerän vihaista käytöstäni hautaan saakka.
En ollut koskaan uskonut häntä. En ollut koskaan ottanut asiaa vakavasti – en ollut osannut prosessoida asiaa järkevästi päässäni, miettiä sen faktallisia osuuksia, sanoa kiitos, olen imarreltu.
Olin vain nauranut, tuhahdellut, nakellut niskojani ja katsellut peilistä sitä kaikkea, mitä hän sanoi minun olevan. Olisin voinut edes joskus ottaa peilin eteen hänetkin. En ollut ymmärtänyt.

  Mietin, missä hän mahtoi olla. Hän kaiketi yritti etsiä vanhempiaan, yritti tehdä kaikkensa. Mutta minkä hän voisi, pieni ja mitätön ihminen, jos Kilta ja jopa ministeriö paraikaa etsivät heitä tuloksitta? Eiväthän he olleet olleet kadoksissa kuin vasta kohta kaksi vuorokautta, mutta silti sekin oli varmasti Jamesille liikaa. Jamesilla ei ollut muita, ei sisaruksia... Vaikka minun ehkä olisi järkevintä keskittyä nyt vain omaan itseeni ja oman oloni parantamiseen, en voinut. En voinut, ennen kuin tiesin, miten James voi.
...oliko hänestä muodostumassa minulle pakkomielle?
”Olen pohdiskellut sitä, kun sanoit, että meidän täytyisi joskus käydä jästidiskossa”, Sharon mutisi viereisestä sängystä vaihtaessaan yöasua päälleen. Laskin katseellani hänen kylkiluitaan – hän oli niin laiha ja kalpea... ”Olen mukana. Miten olisi vaikka heti ensi viikonloppuna? Mikäli siis olet... hmm, valmis.”
Minua hymyilytti. Valmis. Valmis mihin? Kohtaamaan taas jästimaailman? Lähtemään viihteelle? Unohtamaan menetyksen? En ollut oikeasti valmis mihinkään, mutta halusin niin kovin, että se kaiketi peitti epävarmuuden. En halunnut velloa minkäänlaisessa mudassa enää, en nyt, kun minun täytyi olla rohkea. Luja. Nykyään kuoli ihmisiä kuin kaloja meressä, joten kaiketi sen merkitys oli vähentynyt. Vaikkei se saisi.
”Kiinni veti”, hymyilin ja kaivauduin syvemmälle peittoni alle. Minun kyllä pitäisi lukea huomiseen yrttitiedon testiin tietoa kuristaja-kakkaroista, mutta olin liian väsynyt. Yksinkertaisesti minua ei huvittanut juurikaan mikään enää.
  Kuu säteili usvaista valoaan mustalla taivaankannella. Se paistoi suoraan petiini, mutta se ei häirinnyt. Kun kuu paistoi, tuntui, kuin olisin jotenkin yhtä kaiken maailman kanssa – kuu paistoi myös muualle maailmaan, moni muu ihminen katseli sitä myös ja se oli jotenkin... niin loputon. Se palasi aina.
  Tähtitaivas ei ollut niin kirkas kuin eilen.
Ovi kolahti ja aukaisin silmäni. Sen täytyi olla Cass, hän oli ainoa, joka ei ollut vielä tullut yöpuulle.
”Missä kuhnasit?” Sharon kysyi vetäessään villasukkia jalkaansa. Hänen tukkansa harotti entistä enemmän suihkun jälkeen.
”Minä – minä olin Freddyn kanssa”, hän henkäisi äänellä, josta paistoi innostus, jännitys... Nousin istumaan ja tuijotin häntä – Freddy Brownin kanssa?!
Sharon vihelsi hiljaa ja taputti käsiään hillittömästi nauraen. Hänen luisevat kasvonsa näyttivät entistä kalpeammilta kuunkajossa. Okei, oli todella upeaa, että Cass oli saanut viettää aikaa ihastuksensa kanssa, mutta suoraan sanoen minua väsytti niin paljon, että teki kipeää pitää silmiä auki. En millään jaksaisi nyt kuulla romaania Freddyn suloisista hiuksista ja ajatuksista ja korvannupukoista ja jalkakarvoista.
”Emme me seurustele. Hän vain – hän vain on mukava ja ihminen, jonka kanssa on helppo olla. Olimme kävelyllä, Cass mutisi peitetyn rakastuneen hymynsä keskeltä ja ryhtyi vetämään yövaatteita yllensä. Sitten tajusin, kun tiirasin hämärään – hänen rintaliivien solkensa...
”CASSANDRA KAREN QUARTER! SINÄ OLET OLLUT SÄNGYSSÄ HÄNEN KANSSAAN!”
Violet putosi sängystään hervottoman naururemakan saattelemana.
”En – tai siis -”
”Cass-rakas, sinä et koskaan laita rintsikoidesi solkea väärin päin kiinni, etkä varsinkaan viimeiseen solkeen”, hymyilin ja näin, että peli oli sillä selvä. Cass oli nalkissa, mokoma kettu.
”Okei – myönnetään”, Cass kikatti ja veti nopeasti pyjaman ylleen peittäen pitsiset rintaliivinsä.
”Me olimme huispaajien pukukopissa -” Cass aloitti, joka johti siihen, ettei Sharon meinannut saada henkeä naurunsa alta. (”Pukukoppi!? Hah hah – mihin ovat jääneet vanhat kunnon – hah hah – siivouskomerot hah hah...”) ”Siis onko se väärin, että tässä maailmassa on vielä rakkautta ja intohimoa jäljellä, vaikka ihmiset kuolevat ympäriltämme ja joku helvetin Tiedät-kai-kuka valloittaa elämämme?” Cassin äänessä oli hieman ärtyisyyttä, mutta silti huvittunut särmä kaiken hempeän rakastuneisuuden alla.

  Eihän se väärin ollut. Se oli niin oikein, että minua ihan ärsytti. Jokaisella oli oikeus onneen ja intohimoon, kiihkoon ja rakkauteen. Missä helvetissä se Potterin ääliö majaili?

  Minun oli aina ollut vaikea paljastaa tunteitani, sanoa ääneen kauniita sanoja. En tiedä miksi – pelkäsin kai, että kiinnyin toiseen ihmiseen liikaa, jos sanoin ääneen, kuinka paljon välitän. Pelkäsin kai, että teen itsestäni naurettavan, tuntien oloni hölmöksi tunteellisten sanojeni myötä. Minun kaiketi pitäisi harjoitella sitä. Minun pitäisi harjoitella anteeksipyytämistä, tunteellisuutta sanoissani ja sitä, että osaisin kertoa tärkeille ihmisille, kuinka tärkeitä he oikeasti olivat. Sanoin äidille ja isällekin aivan liian vähän, kuinka hyviä vanhempia he aina olivat, ja kuinka heitä rakastinkaan, vaikka jouduinkin matkaamaan joka kesän ja joulun jälkeen kauas pohjoiseen. Tänne, missä elämäni oikeasti oli. He tiesivät aina, että tahtoisin olla myös kotona – mutta kaikki minussa veti silti kauas taikamaailmaan. He sanoivat, että ymmärsivät. He myös sanoivat, että vaikka ymmärsivät minua hyvin, he eivät osanneet hyväksyä sitä koskaan kokonaan, että heidän oma pieni Lilynsä oli noita, ihminen, jonka oli joka kesän ja joulun loputtua lähdettävä taas puoleksi vuodeksi pois. Tiesin, että heilläkin oli aluksi vaikeaa.
 
  Nyt halusin vaan lentää tuulen harjalla päättömänä – ilman velvollisuuksia ja niitä kaikkia kamaluuksia ja elämän pahoja tekoja, joita tämä maailma kuhisi. Halusin kokeilla siipiäni elämän joka saralla, nähdä ja kokea kaiken, tuntea eläväni tässä ja nyt, irti päästäen. Tahdoin irrottaa otteeni kaikesta vanhasta, antaa jo viimein olla.
  Tahdoin, että vanhempani tietäisivät sen, kuinka vahva olin jo nyt. Tahdoin koko maailman tietävän, että olin selvinnyt pinnalle ja pystyin taas haukkomaan raikasta ilmaa keuhkoihini. Tahdoin Jamesin tietävän, kuinka halusin silittää hänen partaansa. Niin, ehkä ne kikattavat likat olivatkin olleet oikeassa. Ehkä se parta todella tuntuisi hyvältä niskassa, korvan takana, vatsassa... Hän saisi minut nauramaan ja kikattamaan, saisi minut huokaamaan ja varmasti myös itkemään.

  Olinko minä myöhässä? Olinko liian kauan riutunut oman elämäni herrana, tunteettomana ihmisenä, omassa säälissäni uiden? Olinko niin peruuttamattomasti myöhässä?