5. luku

Viides luku –      Tuletko vielä pihatielle vastaan?


Jästidiskon ovella seilasi innostunutta porukkaa. Neonvärit oikein särisivät joka paikassa – kuin olisi katsellut ampiaispesään, jonka asukit oli lumottu neonvärisiksi. Edessämme hyppelehti kylmästä kaksi tyttöä, joiden kiharaiset hiukset osoittivat taivaisiin, pullonpohjalasit kiilsivät nenällä ja kumpainenkin oli vetänyt ylleen tiukat jumppapöksyt. Toisella, tummatukkaisella tytöllä, oli myös kirkkaanpunainen hikipanta otsallaan ja räikeät poskipunat poskillaan.
”Tunnen itseni typeräksi”, Sharon naurahti ja vilkaisi housujaan. Olimme käyneet päivällä parissa Lontoon jästivaatekaupassa ja löytäneet yllemme mitä etovimmat, mutta silti jästimaailmassa todella muodikkaat vaatteet – tiukat, leveälahkeiset housut, neonvihreät ja kirkkaanpinkit toppatakit sekä kasan muovisia käsikoruja. Sharon ei ollut suostunut laittamaan korkokenkiä, mutta minä ja Cass olimme kuitenkin vetäneet jalkoihimme värikkäät, muutaman sentin korkeat saapikkaat. Cass alkoi jammata musiikin tahtiin, kun jono liikkui. Helvetti, että me oikeasti olimme typeän näköisiä ja vielä jästidiskon jonossa – kaksi velhoperheestä kotoisin olevaa noitaa vielä kaiken lisäksi mukana. Sharon oli ehdottomasti ollut sitä mieltä, että jästit käyttivät aikaansa maailman typerimpiin juttuihin, muttei silti voinut olla nauramatta tilanteelle. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä yhtä värikkäissä vaatteissa, ja se värikkyys toi uusia puolia hänestä esiin. Hän ei näyttänyt niin kalpealtakaan enää.
”Jos me jäämme kiinni tästä, olemme kuolleita”, sanoin ja aloin kaivaa käsilaukustani pääsymaksuun rahaa. Toki minun oli maksettava meidät kaikki – kaksi muuta eivät ymmärtäneet jästirahoista yhtikääs mitään.
”Ei kukaan saa tietää, että tavallisena Tylyaho-lauantaina kolme tyttöä häipyivätkin jästimaailmaan diskoilemaan”, Cass nauroi ja heilutteli sääriään typeränä. En ollut koskaan nähnyt huonompaa tanssijaa, mikä nostatti typerän hymyn huulilleni - olin niin onnellinen ja iloinen; naurua oli riittänyt koko päivälle, mutta silti oli asioita, jotka saivat minut ajoittain unohtumaan ajatuksiini ja pahentamaan mieltäni...
  Sisällä oli vaikea nähdä eteensä. Joka paikassa kujersi ihmisiä, välkkyivät diskopallot, pauhasi poppi ja vilkkuivat värivalot... Tämä olisi epileptikon helvetti.
Menimme tanssilattian laitamille jätettyämme laukkumme narikkaan. Sharon oli tuhissut typerästä järjestelmästä ja vaati päästä baaritiskille.
”Enhän minä kestä tätä selvin päin!”
”Mutta ethän sinä voi mennä kännissä kouluun!” Cass yritti väittää vastaan katsellessaan väriviidakkoon uteliaisuus kasvoillaan. Silmäni alkoivat hiljalleen tottua väreihin ja korvani jumputukseen – minullekin kieltämättä maistuisi yksi rohkaisupaukku...
”Käydään tilaamassa yhdet! YHDET, Cass!” musiikki raikasi niin, että meidän täytyi melkein huutaa toisillemme, jotta kuulimme toisemme, vaikka seisoimmekin tiiviissä rykelmässä ihmispaljouden keskellä. Joku tummaihoinen mies iski minulle silmää vähän matkan päästä tanssien etovasti lannettaan ketkuttaen.
”Hyvä on! Mutta vain YHDET!”
Valitsin meille kaikille kirsikkadrinkit ja jäimme norkoilemaan sinisenä hohtavan baaritiskin laitamille ja katselimme tanssilavalle. Oloni oli jotenkin niin vapaa – täällä kukaan ei tuntisi minua, kukaan ei tarkkailisi tekemisiäni...
”Mennään jo tanssimaan!” Sharon vaati hetken kuluttua ja heilutteli tyhjää lasiaan nauraen Cassin huolestuneelle ilmeelle. Kulautin kirsikkaisen, hedelmäisen ja raikkaan nesteen kurkustani alas ja lähdin vetämään kahta muuta perässäni kohti tanssilattiaa – tunsin alkoholin pienen virtauksen suonissani ja sen, kuinka se sai minut astetta hilpeämmäksi. Olin vapaa. Haukka kaukana taivaalla, ilman velvollisuuksia selitellä tekemisiään... Mutta silti. Silti halusin, että James olisi täällä. Miksi ajatukseni ja sydämeni eivät voineet toimia niin kuin halusin niiden toimivan?
  Tanssi oli hyvin vapauttavaa. Valot välkkyivät ja surkea poppi täytti koko suuren tilan, takapuolet heiluivat ja moni mies hilautui taaksemme, mutta mikään ei haitannut – Sharon ja Cass saivat minut kikattamaan, ja pelkkä ajatuskin siitä, mitä muut tylypahkalaiset sanoisivat, jos tietäisivät tästä... En oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota niihin miehiin – Sharon heilutti lanteitaan jonkun vaaleaverikön kanssa ja Cass kai tunsi tekevänsä syntiä ja nytkyttäessään jalkojaan jonkun silmälasipäisen, lyhyen miehen tahtiin. Ei se väärin ollut, Cass-rakas.
  Aika meni kuin siivillä. Minulla oli kuuma ja hiki virtasi kasvojani pitkin, vatsalihaksiini sattui nauramisen johdosta ja joku kiharatukkainen latino oli liimautunut selkääni kiinni ja heilutteli kai sukupuolielimiään takapuoltani vasten, mutta en välittänyt. Mitä se kenellekään kuului. Minulla oli niin mukavaa, se mieskin tuoksui niin hyvälle... Ja kuin huomaamattamme olimme juoneet jo viidennet drinkkimme. Okei, olin humalassa – olin kai antanut miehen suudella niskaanikin, mutta mitä sitten. Minä olin sinkku. Sitä paitsi hän tarjosi minulle viskipaukun.
”Hei kuulkaa – kello on jo kai aika paljon, paras varmaan lähteä!” yritin huutaa ystävilleni, samalla kun mies yritti vetää minua kauemmas ryhmästämme, kai jonkinlaiseen yksityistanssiin.
”Niin tosiaan... Hih, mitähän Freddy sanoo”, Cass kikatti hervottomasti ja lähti taivaltamaan kohti narikkaa. Sharonin posket punoittivat ja hän hymyili tauotta – hänellä oli kaiketi ollut mukavaa sen albiinopupun kanssa.
”Hei, ette kai te lähde?” se sama albiino juoksi peräämme ja tarttui Sharonin käteen.
”Joo kyllä, hyvästi”, Sharon totesi ja antoi nopean, pienen suukon miehen poskelle. Päässäni pyöri hieman – halusin vain nukkumaan, pois tästä ahdistavasta väriviidakosta...
Ulkona haisi tupakka ja oli pirun kylmä. Kävelimme nopeasti – Cass eniten kännissä hoiperrellen – nurkan taakse. Hengitin syvään ja nojasin rakennuksen tiiliseinään ja kuulin basson jumputuksen senkin lävitse.
  Ajatukseni alkoivat selvetä. Kello oli kahdeksan, eli olimme aikataulustamme hiukan myöhässä, mutta emme peruuttamattomasti.
”Suunta Tylyahoon?” hymyilin ystävilleni, tartuin heidän käsiinsä ja keskityin ajattelemaan Tylyahon pientä, mutkittelevaa kylää kaukana vuorten solassa...

  Sunnuntai. Pääkipu. Hämärät muistikuvat. Nauru. Diskovaatteet maassa sänkyni vieressä.
Käännyin Sharonin sänkyyn päin vaivalloisesti – jyskytys valtasi kokoajan enemmän tilaansa aivoissani.
Sharon heräili juuri. Hän hieroi silmiään, kunnes aisti tuijotukseni. Huoneessa vallitsi soma hiljaisuus ja uneliaisuus, mutta oloni oli hirveä – hengityksenikin haisi järkyttävälle viinalle.
”Miten voit?” Sharonin kasvoille levisi pieni, väsynyt hymy. Hänen silmänsä olivat turvoksissa ja kaulallaan punoittava, suuri klemmari.
”Päätäni hakkaa kymmenen kirvestä. Sinun – hmm kaulasi on purtu”, mutisin tukkoisella äänelläni ja naurahdin. Ei helvetti, olisi kai pitänyt tyytyä siihen yhteen drinkkiin.
”Loistavaa”, Sharon parkaisi ja hautasi päänsä tyynyyn.
”Missä te olitte eilen?” Violetin uninen ääni kuului huoneen perältä.
”Et halua tietää – jästidiskossa nimittäin”, sain sanotuksi ja nousin istumaan. Suljin silmäni ja kuuntelin jyskytystä päässäni – halusin suihkuun.
Violet kikatti niin, että uninen Cassandrakin heräsi.
”Lily Ellen Evans – vihaan sinua ja sinun ideoitasi!” hän huudahti ensitöikseen painellessaan päätään sormillaan. ”Laitoimmehan me Tylyahossa viitat päällemme? Minulta taisi mennä muisti...”
”Laitoimme onneksi, näky olisi varmasti muuten herättänyt koko Lontoon auroripartion paikalle. Olit niin humalassa, että sinua oli kova työ taluttaa pitkin katuja”, Sharon mutisi tyynynsä upottavista uumenista.
”Lily -” Violet aloitti vetäessään aamutakkia pyjamansa päälle. Hän sitoi oljenvaaleat hiuksensa poninhännälle niskaansa ja hieraisi kerran sinertäviä silmiään. Violetissa oli jotain sellaista, miksen saanut häneen täydellistä otetta – kai siksi, että hän liikkui lähinnä puuskupuhilaisten kavereidensa kanssa, en ollut koskaan kunnolla kaveerannut hänen kanssaan. Hän vain sattui olemaan huonekaverini, ei sen enempää. Se ei ollut outoa tai kummallista, se vain oli.
”Potter tuli eilen kysymään minulta, missä olet. Hän sanoi, että odottaa sinua tänään viideltä palkintohuoneen ovella.”
Huokaisin. Sharon naurahti ja vislasi, muttei jaksanut edes nostaa katsetta tyynynsä lumoista.
”Okei, kiitos Violet”, mutisin ja lähdin astelemaan haparoivin askelin kohti suihkuhuonetta.
Olin pukenut pyjamani eilen väärin päin.

  Kun olimme olleet Severuksen kanssa kymmenenvuotiaita, olimme tykänneet käydä retkillä leikkipuiston takaisessa metsässä. Olimme aina pakanneet omat eväämme pieniin reppuihin ja lähteneet suurelle tutkimusmatkalle siihen surkean pieneen kuusimetsään, jossa olimme istuutuneet mättäälle, syöneet voileipämme ja sitten yrittäneet etsiä matoja maan mullasta tai leikkineet olevamme metsänpeikkoja. Severuksella oli aina ollut vain kuiva limpunpalanen mukanaan – olin aina tarjoutunut vaihtamaan toisen hilloleivistäni hänen kanssaan. Kerran hän kertoi, että hänen isänsä oli lyönyt häntä. Minä olin antanut hänelle ainoan donitsini ja halannut häntä. Hän oli tuoksunut tuoreelle metsälle ja mättäälle.
  Olimme monet kerrat vain istuneet metsässä ja katselleet kuusia ja taivasta. Katselleet, kuinka harakat lensivät ilman halki, oravat hyppelivät puusta toiseen ja muurahainen käveli kannolla mukanaan havunneulanen. Olimme haistelleet mätästä – tutkineet eri sammallajeja ja katselleet, kuinka kastemadot yrittivät paeta käsistämme.
Kerran Severus oli tappanut leppäkertun ja sai minut teollaan itkemään. Olin sanonut hänelle, että leppäkerttu oli viaton.
Severus oli vain nauranut ja sanonut, etteivät tytöt voi ymmärtää tällaisia asioita.

  Laskeuduin hiljaa portaat alas. En tahtonut, että hän kuulisi minut. Tiesin kuitenkin, että hän odotti minua. Seisoi siinä ylväässä asennossa – silmät valppaina seilaillen, kädet ristissä edessään. Kun menisin viimeisenkin portaan alas, hän katsoisi minua pitkään ja tiukasti.
  Olin saanut tehtyä riimujen aineeni loppuun ja lähtenyt makuusaliin vaihtamaan vaatteet. En tiennyt, miksi edes vaivauduin. Olin letittänyt hiuksenikin selälleni. Olin vaihtanut uusimmat farkut jalkaani ja valinnut paidan väriin sopivan korun kaulaani. Olin jopa puuteroinut hieman väsymystä kasvoiltani pois. Pääkipu oli onneksi lakannut, mutta silti oloni oli jotenkin niin heikko. Olin kokoajan kuin kello, jota ei ollut vedetty käyntiin. Olimme Cassandran ja Sharonin kanssa nauraneet eiliselle ja pesseet jästivaatteemme ja jättäneet ne makuuarkun pohjalle odottamaan seuraavaa kertaa, jos se vielä joskus tulisi. En tiennyt, tulisiko. Cass oli hieman murheellinen siitä, että oli tanssinut toisen miehen kanssa ja miettinyt koko päivän, tulisiko hänen kertoa Freddylle. En ollut kommentoinut asiaa, koska en tiennyt vastauksia omiinkaan ongelmiini. En tiennyt, missä olin menossa. En tiennyt, oliko eilinen auttanut tunteideni selvittelyssä – en tiennyt, voisinko vain mennä Jamesin ohi ja sanoa hei, niin kuin kaverit toisilleen tekevät. En edes tiennyt, pystyikö meitä kutsumaan kavereiksi – emme me sitä olleet. En tiennyt mitä olimme, vai olimmeko mitään.
  Laskeuduin viimeisen portaan, korjasin neuleeni asentoa ja näin hänet palkintohuoneen ovella. Olin asetellut johtajatytön merkkini rintaani huolella, sillä en todellakaan halunnut alkaa selittelemään Vorolle, miksi norkoilen käytävillä.
Hän seisoi samalla tavalla, kuin olin arvannutkin. Kun astuin hänen näköpiiriinsä, hän korjasi lasiensa asentoa, muttei hymyillyt – se vahva leuka vain oli paikallaan, silmät tuijottivat, ne upeat hartiat lepäsivät paikoillaan. Nielaisin ja yritin kävellä mahdollisimman normaalisti, tahdoin näyttää hänelle, että voin hyvin. Olin kokonainen taas. Vahva ja sielukas. Ihminen, joka kykeni seisomaan omilla jaloillaan.
”Sinulla oli jotain asiaa?” en tiennyt, miksi se hyisyys hiipi taas ääneeni. En halunnut, että olin kova ja kylmä, tahdoin olla avoin ja lämmin – tahdoin niin paljon muutakin typerää, tahdoin, tahdoin ja tahdoin...
”Haluan viedä sinut erääseen paikkaan”, hän vain sanoi ja lähti kävelemään. En voinut muuta kuin seurata. Kaikki järjenäänet huusivat päässäni minua pysähtymään, mutta sydän sanoi, että minun tulisi seurata. Minun tulisi sanoa Jamesille. Minun tulisi tehdä Jamesille. Mutta mitä?
Kävelimme hiljaisuuden vallitessa, kunnes saavuimme muutamien portaikkojen jälkeen tyhjälle käytävälle.
”No niin. Lily, millaiseen huoneeseen sinä haluaisit mennä?”
”Mitä?” James oli aina ollut hieman suorasanainen ja kummallinenkin, mutta että tämä...
”Kuvaile minulle paikka, jossa haluaisit nyt jutella kanssani. Onko siellä paljon nojatuoleja, takkatulta, kirjahyllyjä vai onko se jotain aivan muuta?” Jamesin ääni oli ehdoton, sellainen, johon oli vaikea edes yrittää väittää vastaan. Katsoin, kuinka hänen huulensa liikkuivat sanojen tullessa ulos. Hänellä oli pehmeän näköiset huulet.
”James – ihan tosi, minulle on ihan sama -” yritin, mutta James vaiensi minut itsepäisellä katseellaan. ”Hyvä on. Okei – joku suihkulähde olisi hieno, niin kuin joissain kuninkaallisissa palatseissa...”
”Hyvä on. Katso”, hän tokaisi, käveli keskittyneenä kolme kertaa käytävällä ja voi ihme – hän sai seinään muodostumaan oven.
”Mitä hel -”
”Tämä on Tulee-menee-huone. Sinun täytyy vain ajatella jotain paikkaa, ja se paikka muodostuu tähän nenäsi eteen”, James esitteli kuin asuntokauppias ja veti puisesta ovennupista. Astuin sisään. Se oli totta vie ihana huone, pyöreän muotoinen ja sen katto viisti jossain hyvin korkealla - sen keskellä makas iso, leveä, punainen sohva, sen edessä marmorinen, valkea takka ja sen sisuksissa räiskyvä takkatuli ja seiniä peittivät valkeat, kuultavat kankaat. Marmorinen, soliseva suihkulähde komeili sohvan takana ja siinä uiskenteli kaksi kullankeltaista lintua. Kosketin toista – se säpsähti kosketuksestani. Se räpsytti silmiään ja uitti nokkaansa veden alla. Se lähde oli hyvin kaunis, sellainen, jonka vierellä voisi istuskella vaikka koko päivän, katsellen vain niiden lintujen toimia.
”Kaikkea sitä tässäkin linnassa on”, mutisin silittäessäni linnun selkää. Sen höyhenpeite oli pehmeä, mutta sen pienet, heikot luut tuntuivat senkin lävitse. Tunsin oloni ihmeellisen raukeaksi – James oli istahtanut sohvalle ja nojasi päätään sen selkänojaan katsellen minuun. Aistin tuijotuksen niskassani – sitä kihelmöi ja saatoin vain arvailla, kuinka läpäisevä katse saattoi olla.
”Äh, tämä on vielä pientä”, James nauroi ja taputti paikkaa vieressään. Se lämmin hymy sai minutkin hymyilemään pienesti ja varovaisesti, sillä en vieläkään tiennyt, mitä minun pitäisi ajatella. Ehkä sillä ei ollut niin paljon väliä.
”Lily – minä olen miettinyt”, James aloitti hauraasti, käsiään katsellen. Isoja ja vahvoja kämmeniään – miehen käsiä, niin kovia. ”Minä – minä haluaisin tietää, mitä sinä ajattelet minusta. Rehellisesti. Ne ajat, jolloin yritit aina kirota minua ja minä pyytää sinua Tylyahoon kanssani – ne ajat ovat mennyttä. Mutta joitain asioita on säilynyt.”
”Mitä asioita?” kysyin hiljaa katsellen väräjöivään tuleen. Takka oli hyvin kaunis valkoisine koristekivetyksineen. Sellaisen voisin joskus ottaa omaan kotiinikin. Sellaiseen kotiin, joka kuvastaisi kaikilla huonekaluillaan minua – se olisi paikka, jota voisin kutsua todelliseksi kodikseni, siellä voisin olla huoletta ja tunnustella kaikkia sen pintoja ja aisteja – se olisi minun oma kotini, minun näköiseni. Sellainen, jossa kenties eläisi elämäni rakkaus ja lapset, siellä voisi olla vaikka yksi kissakin, mutta kuitenkin niin, että rauha säilyisi silti ympärilläni. Se oma, koskematon rauha.
”Rakkaus.”
”Miten sinä voit rakastaa minua, jos et ole koskaan saanut lainkaan vastakaikua? Miten sinä voit rakastaa minua, vaikket ole koskaan tuntenutkaan minua kunnolla?” ääneni oli herkkä, ihmettelevä ja piikikäs. Kovakin. En vain voinut ymmärtää, miten James pystyi siihen. Minulle rakkaus oli kuitenkin niin vahva sana ja asia – melko kaukainenkin, asia, joka ei syntynyt noin vain tuulesta temmattuna. Asia, jota en ollut kokenut, mutta halusin kokea. Asia, joka läheni minua koko ajan jossain sisälläni. Tavallaan myös pelkäsin sitä paljon – pelkäsin olla niin kiinni ja koukussa. En halunnut tehdä kenestäkään huumetta itselleni.
”En tiedä. Minä vain – aina kun katson sinua tai kuulen sinun puhuvan, en voi ajatella mitään muuta. Olen yrittänyt ajatella, että olen vain kauhean ihastunut – mutta miten voi olla näin pelkästään päättömästi ihastunut neljä vuotta? Välillä olen unohtanut, olen ajatellut muita, mutta pian se on taas palannut. Anteeksi Lily. En minä vain mahda tälle mitään, vaikka kuinka haluaisin.”
”Haluaisitko sinä?”
”Totta kai. Sinä et voi ymmärtää, kuinka raastavaa se on – sinä yrität, teet kaikkesi, mutta toisaalta et uskalla tehdä mitään – tiedät, ettei toinen välitä. Tiedät, ettet koskaan tule saamaan vastarakkautta. Se repii ihan helvetisti. Olen ajatellut, että olen vain hiton tyhmä ja kun pääsen Tylypahkasta pois, se loppuu. Mutta minä tiedän, että se ei lopu. Aamulla kun herään, ajattelen sinua, ja illalla kun nukahdan, sinä pyörit mielessäni. Minulla on välillä ihan oikeasti vaikeaa, ja siitä on niin vaikea puhua. Kukaan ei tunne samoin kanssani.”
James painoi päänsä käsiensä varaan, nojaten kyynerpäillään polviinsa. Hänellä oli yllään musta villapaita ja vaaleat housut.
”Moni tyttö on ollut ihastunut minuun, tiedän sen. Olisin voinut saada monta tilaisuutta. Kenties voisin nytkin seurustella onnellisesti jonkun kanssa. Mutta kun sinä – sinä vain olet jumiutunut päähäni niin saatanan lujaan...”
Hänen hartiansa näyttivät komeilta siinä villapaidassa. Hän on varmaan saanut sen joululahjaksi. Toisaalta haluaisin riisua sen ja nähdä sen kaiken paljain silmin – paljaan ihon, ne hartiat... Halusin ottaa pojan kainalooni ja sanoa, että kaikki on hyvin. Halusin sanoa, että voi kuule sinä mies – minä olen nyt tässä. En lähde pois, en vielä. Minä tulin sinun kanssasi. Älä mene pois.
”Minä näin kerran, kun orava kuoli. Olin täyttänyt juuri viisi, ja istuin pihallamme ja leikin kivillä. Orava juoksi tien yli – ja auto ajoi sen päälle. Suolet jäivät makaamaan tielle ja niissä mustissa silmissä näkyi pelkkä kuolema. Isä sanoi, että orava oli onnellinen kuollessaan. Hän sanoi, että älä itke, Lily.”
James nosti hiljaa päänsä ja katsoin häneen. Hänen silmänsä – ne muistuttivat vähän siitä oravasta. Vaikkei James kuolleelta tietenkään näyttänyt, mutta oravan turkki oli ollut tummanruskea, hiukan samaa sävyä Jamesin silmien kanssa – ja ne mustat ripset olivat vähän niin kuin sen eläimen silmät...
”Sitten isä oli ostanut minulle jäätelön. Kun söin sitä, mietin vain, miltä se oli tuntunut. Miltä mahtoi tuntua, kun auto ajaa päälle.”
”Lily -”
”Ja sitten kerroin siitä siskolleni. Hän tietenkin sanoi, että se on vain eläin, mitä sitten. Niitä jää joka päivä autojen alle. Minä yritin selittää, että se oravakin saattoi olla jonkun äiti tai isä – tai veli tai sisko... Petunia nauroi ja sanoi, että olin typerä.
”Sitten kerroin siitä Severukselle, ajattelin, että hän ymmärtäisi. Severus sanoi, että hänen isänsä oli opettanut, että elämä on julmaa. Sellaista se on. Severus sanoi, että me emme voi mennä sanomaan oraville, että älkää juosko autojen alle. Ne eivät ymmärrä, ne oravat siis. Mutta ei kyllä helvetti vie ymmärtänyt Severuskaan.”
James katsoi minua pitkään. Hän ei katsonut kuin tyhmää – hän katsoi kuin ihmistä.
”Minä ainakin ymmärrän”, James sanoi pieni hymy kutitellen suunpieliä. Hän katsoi minua kuin mielenkiintoista otusta, joka oltiin jätetty maanpinnalle jostain toisesta ulottuvuudesta – ikään kuin hän vasta nyt olisi nähnyt minut. Ikään kuin hän ei olisi koskaan ennen tajunnut, minkä näköinen olin, tai mitä puhuin.
”Älä selitä, sinä sanot tuon vain, koska haluat, että minä ajattelen sinun olevan samanlainen ihminen kuin minä, jota kautta voimme olla jonkinlaisia hengenheimolaisia”, mutisin ja vilkaisin häntä kulmieni alta. ”Eikö vain?”
”Lily, oletko huomannut, että kun sinä selität jotain, huidot paljon käsilläsi ja näytät siltä kuin oikeasti eläisit siinä kertomassasi asiassa? Sinä olet jotenkin niin... syvällä itsessäsi, eikä sinne uskalla tulla kukaan silloin, kun menet sinne”, James puhui, kuin ei olisi äskeistä huomautustani kuullutkaan ja katsoi minua vain kuin ensimmäistä kertaa. Niin tutkiskellen, maistellen, mietiskellen – kuin oikeasti olisin juuri syntynyt uudestaan erilaisena ihmisenä. Minua ei haitannut, vaikka hän katsoikin, puhui minulle tuijottaen vain kokoajan. Hänen kanssaan en ollut yksin.
”En ole huomannut sitä, koska en yleensä tuijota peiliin, kun puhun muille”, naurahdin ja nostin jalat eteeni sohvan reunalle. Takkaa reunustavat kuviot toivat minulle mieleen sen sängyn, joka minulla joskus kauan sitten oli ollut – sen, minkä puiseen pintaan oli kaiverrettu rauhallisia ja kiemurtelevia kuvioita. Olin kiidättänyt sormellani seuraillen sitä juovaa, kuvitellut olevani vene, joka seilaa mutkikkaita vesireittejä pitkin. Silloin sormeni oli ollut vielä niin pieni, että se oli uponnut juovaan sulavasti. Nyt se ei enää varmasti mahtunut.
”Millainen sinä olit lapsena?”
Jamesin kasvoille syttyi hölmö, haaveksiva ilme. Hän katseli suihkulähdettä ja sen pienten lintujen liikettä, raapi suupieltään ja naurahti kepeästi, matalalta. Hiukan kuin kehräten, mutta kuitenkin ollen niin kaukana jostain pirun kissasta.
”En osannut olla lainkaan paikoillani. Vanhempani epäilivät kaikkia sukulaisia myöten, että sairastin jonkinlaista keskittymishäiriötä tai ylivilkkautta. Isä kuitenkin sanoi aina, ettei poikaa kyllä Mungoon viedä, hänhän on vasta lapsi. Hän sanoi, että sehän se epänormaalia olisi, jos lapsi ei olisi vilkas. Minun oli aina saatava tehdä jotain – jos en lentänyt äitini kauhuksi savupiippuamme kierrellen, piirsin ja maalasin, paukutin kattiloita tai härnäsin kissaamme. Minussa on varmasti ollut jumalattomasti kestämistä.”
Jostain syystä en voinut edes odottaa muuta vastausta. Oli harvinaisen vaikea kuvitella Jamesia nukkumaan kiltisti ja kutomaan kaulaliinoja.
”Kaikki naapurin tytöt inhosivat minua. He sanoivat, etteivät ottaneet minua leikkeihinsä, koska aina sotkin kaiken ja huusin ja riehuin ja revin heitä leteistä. Watsonin rouva tuli kerran syyttämään äitiäni siitä, että olin pähkähullu ja hoitoa vailla, kun olin suuttuessani räjäyttänyt pikkuisen Mirandan posliinikoiran.”

  Olin aina pelännyt yksinkertaisuutta. Pelkäsin kai kaikkea helppoa – pelkäsin suoria vastauksia, kaitoja teitä. Olin kai aina oppinut menemään sieltä, mistä aita oli korkein, sieltä, mistä minun täytyi kurkottaa ja ponnistella, jotta pääsin perille. Olin inhonnut neuvoja ja sitä, kun joku aliarvioi tekemisiäni. Se suorittamisen tarve oli välillä hyvin raastavaa, mutta sillä tavalla jaksoin eteen päin. Jaksoin ajatella, että minusta tulee jotain, kun yritän vielä vähän. Jos vielä jaksaisin tehdä sen kerran, olisin kokonainen ja valmis. Valmis mihin – en tiennyt.

  Maailma oli monista perspektiiveistä hyvin yksinkertainen. Meidän vain tuli kulkea eteen päin, lisääntyä, taistella elämästä, kunnes lopulta saatoimme kaatua hautaan, sulkien ikuisesti silmämme ja lopettaa yrittäminen. Joku korkeampi taho oli kuitenkin iskostanut meihin kaikkea, mikä teki tehtävästämme monin kerroin vaikeampaa – tunteet, moraalin, harkintakyvyn, kyynisen ajattelun ja pohdinnan. Meillä oli kompleksi miettiä ja pohtia kaikkea tekemäämme, jotta saatoimme selviytyä – meidän oli pakko yrittää miellyttää muita, jotta päämäärämme oli tavoitettavissa. Meidän oli pakko käyttää älyämme, ettei meitä poljettaisi maan multaan, meidän oli pakko osattava sanoa kauniita lauseita ja olla vahvoja. Meidän oli pakko olla samaan aikaan niin paljon kaikkea. Meidän oli pakko osata ajatella, miltä toisesta tuntui.