2. luku

Toinen luku -     Arkea, kynttilöitä ja aamutossuja


On eri asia kaivata menneisyyttä, kuin elää siinä. On eri asia ikävöidä siihen liittyviä muistoja, niin hyviä kuin huonojakin, hymyillä niille, oppia niistä ja elää silti eteenpäin. En ikinä haluaisi elää menneisyydessä. En haluaisi rakentaa elämääni entiseen, roikkuen sen onnellisissa hetkissä ja toivoa, ettei koskaan tarvitsisi liikuttaa evääkään tulevaisuuden eteen. Minä haluan elää, olla mukana siinä hetkessä, jossa olen. Haluan, että tunnen kaikki aistit ympärilläni – tunnen ihmiset, tuoksun, tunnelman... Haluan kuulla sanat, maistella niitä ja joko olla hiljaa tai puuttua puheeseen. Tahdon haistaa tuoksun ympärilläni ja tuntea sen, minkä päällä seison, istun tai makaan.
Minä olen elävä ihminen.

  Kaikilla oli heti Tylypahkaan palatessani jonkinlainen kompleksi lohduttaa minua. Kaikki halusivat yhtäkkiä tulla luokseni, sanoa hienoja lauseitaan, taputtaa olalle, halata tai kertoa osanottonsa. Otin vastaan sen kaiken. Halasin montaa ihmistä, sain osakseni paljon sääliä ja huolenpitoa. Tavallaan se kaikki oli todella hellyyttävää, jos he todella tekivät sen täydestä sydämestään, mutta siltikään en osannut oikeasti kiittää ketään. En osannut sanoa sydämeni pohjasta, että arvostan sitä, että he elävät mukanani surussa. Koska eiväthän he elä! He eivät tiedä, eivätkä voi tietää siitä mitään.
  En minä silti vihoittele kenellekään. Olen oppinut paljon siitä, miten käsitellään surua. Kun isä kuoli, olin vihainen kaikelle ja kaikille. Tiuskin niille, jotka oikeasti kai halusivat auttaa, työnsin luotani pois ne, jotka oikeasti tahtoivat olla kanssani. Elin maailmassa, jossa isän poismeno oli kaikkien syytä. Vasta melkein puoli vuotta sen kaiken jälkeen, maaliskuun tienoilla, heräsin siitä transsistani. Aloin taas kuunnella opetusta tunneilla, kirjoittaa äidille ja jutella entisille ystävilleni. Ennen sitä olin ollut tavattoman yksinäinenkin. Kuin nurkkaan ajettu pieni, ujo jänis, joka pelkäsi kettua, mutta syytti jopa pieniä hiiriä siitä, että eläinlaji nimeltään kettu oli keksitty.

  Ainoa, joka ei tullut luokseni sanomaan, että kyllä se siitä ja olen pahoillani ja otan osaa, oli Sharon. Kun makasin sängylläni tuijotellen pylvässängyn kattoa, hän vain änkesi viereeni ja makasi kanssani sängylläni. Hän otti käteni omaansa, nosti sen ylös niin, että saatoimme katsella sitä kattoa vasten ja käänsi ensimmäisen sormen, peukalon, alas kämmentäni vasten. ”Isä”, hän sanoi. Sitten hän käänsi toisenkin sormen, etusormen alas, ja sanoi: ”Äiti.” Sitten hän otti kiinni kolmesta jäljelle jääneestä sormesta ja nimesi ne. ”Sharon, Cassandra ja James.”
Pyysin silloin, että hän jättäisi Jamesin pois laskuista. Sharon ei sanonut mitään, laittoi vain käteni  nyrkkiin ja laski sen alas, pitäen sitä yhä omassaan. ”Sinua rakastetaan.”
  Sitten hän oli katsonut minua pitkään, noussut sängystäni ja mennyt suihkuun. Se oli mielestäni maailman paras lohdutus ja osanotto, ilman imeliä lauseita ja halauksia.

”Lily, oletko jo miettinyt päättäjäistanssien pukuasi?”
”Cass, me olemme olleet Tylypahkassa kaksi yötä ja sinä mietit jo kesäkuuta. Nyt on tammikuun kymmenes, ellet satu muistamaan”, huokaisin ja yritin syventyä ristikkoon. Kymmenen kirjainta, verbi, immuuni sanalle satuttaa?
”Silti. On olennaista alkaa miettiä jo ajoissa, mitä pukee päällensä. Aikainen lintu madon nappaa”, Cass liversi Me Noidat -lehtensä takaa ja virnisti. ”Pari puuskupuhin tyttöä on kuulemma alkanut suunnitella jo marraskuussa mekkojaan.”
”Ei voi olla totta”, manasin ja laskin ristikon luovuttaen. Nousin sängyltäni ja vilkaisin ulos. Oli tullut jo pimeä ja hiljainen lumisade oli lakannut. Maa oli varmasti upean näköinen – koskematon hanki kiillellen tähtien alla.
”Lähdetäänkö kävelylle? En jaksa alkaa vielä miettimään muodonmuutoksen läksyjä”, mutisin ja astelin ikkunalaudalle. Meidän makuusalistamme oli näkymä järvelle ja Kielletyn metsän laitamille – se oli kenties kaunein näky, mitä olla ja saattoi. Monina aamuina, kun aurinko vasta nousi vuorten takaa, järven pinta kiilteli lumen alla niin hauraana ja koskemattomana. Siinä asemassa Kielletty metsäkin edusti itsensä loistoon.
”Sopii. Missä Sharon on?”
”Aikoi ottaa matsin Julesin kanssa velhoshakissa”, sanoin ja aloin vetää topattua viittaa harteilleni. Kiepautin myös Rohkelikon tupakaulahuivin kaulalleni, ihan kuten teki Cassandrakin. Hän veti sähäkän, tumman tukkansa poninhännälle niskaansa ja vilkaisi peilikuvaansa.
”Tullaan, tullaan!” hän naurahti, kun olin jo aukaisemassa suutani turhasta ajankuluttamisesta. Kai olin niin paatunut ja tylsä ihminen, etten edes makuusalista poistuessani jaksanut katsoa peiliin. Ei minua juurikaan kiinnostunut, mitä se näytti.

Kolea viima tervehti kolmikkoamme heti, kun avasimme ulko-oven. Viima ei kuitenkaan onnistunut rikkomaan rauhaa, joka ulkona vallitsi – taivas oli musta ja pienet tähdet tuikkivat siinä niin, että minun oli pakko pysähtyä katsomaan. Se, miten paljon tähtiä oli, oli jotain uskomatonta – se määrä sitä kauneutta... Se sai minut toisinaan sanattomaksi. Ne olivat niin kaukana, niin syvällä jossain, niin suurina, mutta silti niin pieninä...
”Otava”, Sharon lausahti ja osoitti pohjoistornin taakse. Hän oli vetänyt käsiinsä punaiset lapaset, jotka näyttivät harvinaisen suloisilta hänen käsissään – Sharonin, jota oli turha haaveilla hameeseen ja mekkoon tai ylipäätänsäkään mihinkään, mikä hiukankaan korosti naisellisuutta tai kauneutta.
  Kävelimme hiljaisina järven rantaan. Minun teki mahdottomasti mieli heittää kaikki arvokkuus nurkkaan ja hypätä hankeen ja tehdä monta, suloista lumienkeliä – mutta Cass ehti ensin.
”Tästä on muuten aikaa!” hän huudahti naurunsa lomasta heilutellessaan hangessa typerästi jalkojaan ja käsiään. Hänen poskensa hehkuivat punaisina, suu oli vääntynyt leveään hymyyn tuoden hymykuopat hänen poskilleen ja tummat silmät nauroivat. Sharon hyppäsi Cassin vieren, nauraa kihersi – hyppäsin kolmanneksi ja nauroin enemmän, kuin viime kuukausina yhteensä. En edes tiennyt, mille nauroin, mutta nauroin silti – nauroin sitä kaikkea surkeutta sisältäni pois, ja voi että se tuntui hyvältä... Katsella tähtiä, nauraa typerille asioille, maata maassa kuin seitsenvuotias... Se tuntui niin pirun hyvältä, että olisin voinut vaikka nukahtaa siihen. Lumi ei ollut kylmää, ja vaikka se kasteli, en välittänyt siitä.
”Hei kuulkaa – meidän pitää lähteä joskus jästidiskoon”, nauroin ja katselin kummankin ilmettä, joista heijastui epäusko ja tuleva naurunremakka. Sharon oli vetänyt lyhyiden mustien hiuksiensa peitoksi kirkkaankeltaisen pipon, ja niissä sinivihreissä silmissä paloi onni – ilo, kaikki mitä minä rakastin heissä. Minusta oli ihana katsella kahta ystävääni, vain katsella ja mietiskellä. Minusta oli ihanaa, kun sain vain uppoutua heidän kanssaan hiljaisuuteen ja miettiä turhia, tylsiä asioita ja nauraa välillä jollekin yhtä turhanpäiväiselle. Varsinkin Sharon – hän oli ihminen, jolla oli ihmeellinen kyky saada minut aina nauramaan, jopa ilman sanoja. Hän oli ihmeellinen. Ihmeellinen – se oli kenties täydellisin sana kuvaamaan häntä. Hänellä oli, toisin kuin Cassilla, kapeat ja terävät kasvot, tuuheat, tummat kulmakarvat, hiukan ylevä leuka ja syvällä päässä olevat silmät – niissä oli selkeästi häivähdys sekä sinistä, että vihreää. Hän takutti aina mustan tukkansa, pukeutui hupputakkeihin, nahkarotsiin, löysiin farkkuihin ja shortseihin. Hän oli rei'ittänyt korvansa kultaisiin renkaisiin ja hankkinut kahden vuoden sisällä kolme tatuointia. Oli ikään kuin jo sääntö, että aina lomalta tullessaan neidillä oli uusi tatuointi esiteltävänä. Eniten pidin siitä, joka hänellä oli alaselässään; lentävä, komea haukka, joka kuvasti loistavasti Sharonia – sitä ylevää, määrätietoista Sharonia, joka ei ollut koskaan tarvinnut ketään määräämään tahtia itselleen. Vasemmassa sääressään hänellä luki kauniilla, ruusuisilla kirjaimilla sana 'äiti' ja oikeassa käsivarressaan hänellä tepsutteli kolme pientä, sievää tassunjälkeä. Niistä jokainen paljasti jotain kantajastaan – hyvin merkityksellisellä tavalla. Joululomalla hän ei ollut piikittänyt yhtään kuvajaista ihoonsa, joka sinänsä oli ihme.
”Ne ovat niitä paikkoja, jonne jästit menevät neonvihreissä kuteissaan tanssimaan ääliön musiikin tahtiin?” Sharon naurahti ja pudisti päätään. ”Kiitos, mutta ei kiitos.”
”Ei kun ihan tosi – miettikää nyt! Paikka, jossa tanssia juuri sen ääliön musiikin tahtiin ääliömäisesti ilman, että kukaan tulee sanomaan mitään. Siellä käy sitä paitsi kuulemma komeita miehiä!” huudahdin ja nauroin saman tien perään. ”Luoja – Sharon Parkinson tanssimassa valokeilassa pinkeissä, tiukissa jumppahousuissa hikipanta otsalla!”

  Nauroin vielä silloinkin, kun kylmyydestä hytisten lähdimme kohti linnaa ja sen lämpöä. Kiristyvä naru sydämen ympärillä helpotti vähän, antoi minun hengittää vapaammin – antoi minun nauraa surua pois. Antoi minun näyttää ystävilleni, että minä olen hengissä – minä elän. Minä selviän, ja astun vielä joskus areenalle voittajana.
Niin, sitten joskus.


  James pörrötti tukkaansa typerän näköisenä. Hänen silmissään leikki nauru ja ilo – se kaikki kuitenkin sekoittui pahasti siihen, miten hän oli ja eli ja hengitti ja käveli ja puhui ja sekoitti tukkaansa ja vaikka mitä. En voinut sille mitään, mutta aina kun hän kertoi mahtipontisesti jotain äärettömän mielenkiintoista tarinaa ystävilleen, minun teki heittää häntä jollain, joka sattui olemaan käden ulottuvilla. Tällä hetkellä se oli muodonmuutoskirja – enkä voinut keskittyä, kun naurunremakka soi koko huoneessa, samoin Jamesin ääni, matala, miehekäs mutta silti tietyllä tavalla piikittelevä ja ilkikurinen.
  Olin joskus yrittänyt havainnollistaa Jamesin ulkonäöllisiä piirteitä järkevästi. Tuntui, kuin olisin tehnyt jotain typerää, naiivia listaa, mutta se auttoi minua selvittämään ajatuksiani, jotka olivat olleet takussa jo kauan aikaa. No, tottahan minun täytyi myöntää itselleni, että James oli komea. Hänellä oli upeat, leveät hartiat, juuri sellaiset, joilla saattoi kantaa jonkun neidon pois hädästä, ilman epäilyksiä murtumisesta. Hänellä oli kauniit silmät, pähkinänruskeat ja valppaat – eivätkä pitkät, tummat silmäripset huonontaneet tätä kuvaa. Hänen kasvonsa olivat miehistyneet paljonkin, ja pidin siitä muutoksesta. Hänellä oli jykevät kasvonpiirteet, ylväät – silti jollain tapaa liiankin ylpeät. Hänen leuallaan kasvoi pieni, musta partatupsu. Olin ollut vähällä retkahtaa nauruun, kun pöntöllä istuessani olin kuullut viereisessä kopissa istuvien likkojen ehdottomat mielipiteet Jamesin parrantyngästä.
”Se on seksikäs. Tiedätkö – sellainen, jota olisi tosi ihana silittää!”
”Niin! Se tuntuu varmaan hyvältä jossain niin kuin korvan takana, niskassa tai jossain...”
”Sitä paitsi hän näyttää NIIN vanhemmalta ja aikuisemmalta! Toivottavasti hänellä ei ole rintakarvoitusta sentään!”
Suuri, hermoja raastava kikatuskohtaus.
”Ei hänellä ole! Gindra kertoi. Hän on etusijalla, kun näkee monet kerrat huispausharjoitusten jälkeen Jamesin ja Siriuksen ja Henryn ilman paitaa! Jamesilla on kuulemma mahtavat olkapäälihakset...”
Ja sitä rataa. Olin joutunut tukkimaan tukollisen paperia suuhuni, etten olisi paljastanut itseäni käkätykselläni. Voi luoja, mihin tämä maailma olikaan menossa.

”Maa kutsuu Lily Evansia!”
Sharonin ja Julesin huvittuneet kasvot tuijottivat minua vastapäisiltä nojatuoleilta.
”Ai, anteeksi, olin omissa ajatuksissani.”
”Ilmeisesti. Ystävä rakas, kerro meille, mikä Xania McDeanilla meni ihmismuodonmuutoksessa pieleen vuonna 1766, niin että hän muuttui ikuisiksi ajoiksi riikinkukoksi?” Sharonin äänessä oli sitä tuttua terävää särmää, joka ilmestyi hänen terävään ääneensä aina, kun hän ärsyyntyi.
”Äh – ensinnäkin, hän oli erittäin epäpätevä taikoja, ja lisäksi yritti loitsua ensi kertaa humalassa. Lisäksi tässähän on selvä merkki siitä, että hänen sauvassaan on jotain mätää”, yritin selittää ja käänsin kirjani niin, että he näkivät piirroskuvan kyseisestä naisesta. ”En ole koskaan nähnyt noin kieroa sauvaa.”
”Olet taivaan lahja, Lily”, Jules parahti ja ryhtyi vimmaisena rustaamaan tyhjään pergamenttiinsa suttuista käsialaansa. Jules oli pienikokoinen, laiha poika, joka oli kotoisin samasta orpokodista kuin Sharonkin. Silti hänessä oli jotain, mitä en ymmärtänyt – jotain niin helvetin vaikeaa. Kuin hän kokoajan kantaisi sydämellään jotain asiaa, joka ahdisti häntä, muttei osannut kertoa asiasta kenellekään. Kenties osuin oikeaan, tai sitten en, mutta silti hän oli niin vaikean näköinen. Tummanruskea, olkapäille ulottuva tukka peitti hänen laihat kasvonsa – niissäkin kasvoissa oli jotain, mikä teki hänestä niin salaperäisen. Kun Jules katsoi jotakuta, hän ei koskaan katsonut suoraan silmiin. Minun täytyi myöntää, että kaikesta omituisuudestaan huolimatta Jules oli sisäisesti kaunis tyyppi. Hän käveli kumarassa ja oli luiseva kuin luuranko, mutta hän puhui kauniita asioita. Kerran aamiaisella hän oli kertonut, kuinka oli nähnyt unta, että hänestä oli tullut isä. Hän oli kietonut vauvan vaaleanpunaiseen huntuun ja hoitanut tätä suudelmilla ja halauksilla, niin, ettei vauvaa tarvinnut ollenkaan ruokkia.
Jules oli kuin yhdistelmä jotain todella monimutkaista – jotain, mitä en osannut selittää. Hän vain oli niin nurkkaan ajettu, että hän ei kaiketi koskaan tulisi sieltä kunnolla pois. Sharon kuvaili häntä aina labyrintiksi – ihmiseksi, jota ei koskaan voisi tuntea kunnolla, jolla ei ollut ulospääsyä vaikeuksistaan, mutta joka silti yritti. Ihmiseksi, joka oltiin hylätty ja jätetty, ja jota vahvemmat olivat aina polkeneet.
Kerran Sharon paljasti, että Julesilla oli pitkiä, verestäviä arpia selässään.

  Kuuntelin tyynyäni halaten Sharonin, Cassandran ja Violetin tuhinaa. Päässäni risteili ajatuksia enemmän kuin Lontoon liikenteessä autoja, enkä tiennyt, miten saisin ne järjestykseen. Olin typerä, kun öisin tuskastuessani unettomuudesta, ryhdyin ajattelemaan kaikkia mahdollisia ajatuksia, jonka jälkeen tuskastuin vielä enemmän siitä, että pääni oli täynnä ongelmia, murheita, selvittämättömiä ongelmia, salaisuuksia... Sitten tyyny, peitto ja kuumuus tai kylmyys alkoivat ahdistaa, muiden tuhinat raivostuttaa, kuun mollotus häiritä... Unenlahjani olivat olleet aina surkeat.
  Kyllästyin makaamiseen ja päätin lähteä takan lämpöön lukemaan. Tarkistin, että kaikki nukkuivat, ennen kuin vedin jalkoihini Cassin lahjaksi antamat, vaaleanpunaiset, ylisöpöt ja kertakaikkiaan liian imelät aamutossut – jotka Cass siis olikin ostanut ihan vain minua härnätäkseen – puin päälleni tummanpunaisen aamutakin ja hipsin kynttilän ja kirjastosta lainaamani romaanin kanssa alas kierreportaita. Yhdestäkään makuusalista ei kuulunut puhetta.
Tuli lämmitti suloisesti tossujen peittämiä jalkojani. Ulkona sateli hiljalleen pimeyteen lunta, hiljaisuus oli täydellinen.
  Olonikin alkoi rauhoittua. Sytytin paksun, valkean kynttilän ja asetin sen takan edustalla seisovalle pöydälle. Sen valo ei ollut asiani ydin, vaan sen kauneus. Pidin siitä, miten kynttilät lepattivat ja toivat lämpöä ja valoa, niinkin pienellä liekillä. Niiden oranssi sisus ikään kuin paloi liikkumatta, kun taas keltainen, säkenöivä liekki sen ympyröillä leikitteli ilmanväreiden kanssa.
  Hautajaisten jälkeisenä yönä olin nukahtanut kynttilä lepattaen yöpöydälläni. Annoin sen palaa loppuun asti, ennen kuin puhalsin sen ja katsoin haihtuvia savuvanoja. Silloin olin itkenyt ensi kerran hautajaisaikana. Minun oli niin ikävä – olin tavallaan niin helvetin yksinäinen. Petunialla oli ollut Vernon vierellään – mutta minulla ei enää mitään. Olisin niin tahtonut sanoa äidille vielä kerran, kuinka hieno ihminen hän olikaan. Kuinka paljon rakastin. Kuinka paljon tunsin syyllisyyttä siitä, etten ollut hänen vierellään vaikeina aikoina – en pitänyt kädestä kiinni, kun hän toipui leikkauksista, en kuivannut kyyneleitä ja hikikarpaloita hänen kasvoiltaan. Tunsin taas, kuinka silmänurkkani kostuivat, mutten juurikaan välittänyt. Suruaika ei ollut ohi. Se ei kaiketi tulisi koskaan tulemaan ohi – se suru ja pettymys kummankin vanhemman menetyksestä. Ansaitsinko minä todella sen kaiken? Ilmeisesti.
”Lily?”
Poikien makuusaliin vievien portaiden juurella seisoi James. Hän oli pukeutunut pelkkään valkeaan t-paitaan, jonka hihat hän selvästi oli repinyt irti, sekä pyjamansa raidallisiin housuihin. Hänellä oli silkkiset, tummansiniset aamutossut jaloissaan.
”Näytät ihan Nukkumatilta”, kuulin sanovani. Hän todella näytti. Ne mustat hiukset olivat niin sotkussa, että niistä oli enää vaikea mennä sekoittumaan lisää. Hänen kasvoiltaan paistoi väsymys, mutta uteliaisuus – sääli. Totta kai sääli. Säälikäämme yhdessä Lily Evansia, joka yöt istuu kynttilään tuijottaen ja mietiskelee surkeaa elämäänsä. Helvetti.
”Nukkumatilta?” James asteli lähemmäs. Hän nosti vuorenpeikoista kertovan romaanin sohvalta pöydälle kynttilän viereen ja istui viereeni.
”Se on sellainen jästien satuhahmo, joka on pukeutunut pyjamaan ja käy heittämässä lasten silmiin unihiekkaa”, mutisin ja kaivauduin syvemmälle upottavaan sohvaan. En oikeastaan häiriintynyt, vaikka James tulikin – hän istui vain sohvalle ja ihmetteli, mikä on Nukkumatti. Se tuntui niin luonnolliselta. Jamesissa oli paljon piirteitä, joita en varsinkaan huonoina päivinä kestänyt, mutta myös paljon asioita, joista pidin. Pidin siitä, kun hän otti ohjat käsiinsä johtajapoikana, keskittyi langettamaan jotain loitsua – hänen vahvat kulmakarvansa piirtyivät aina syvään uurteeseen, suu sulkeutui ja leuka vahveni entisestään. Hän näytti niin keskittyneeltä, kuin mikään ulkopuolinen ei voisi päästä hänen keskittyneisyytensä ylitse. Pidin myös siitä, kun hän katsoi minua lyhyesti – inhosin pitkiä, intensiivisiä katseita, jotka tuntuivat porautuvan kallon lävitse – mutta niissä lyhyissä vilkaisuissa oli jotain niin... kaipaavaa.
”Te olette päässeet helpolla. Velhoperheissä, omassani mukaan lukien, on aina peloteltu Unien herralla, joka tulee ja kiroaa, jos ei laita kiltisti nukkumaan”, James mutisi ja hymyili hiukan. Hän katsahti minuun taas sillä tavalla lyhyesti, kaipaavasti, kuin vaan tarkistaen, että olin siinä. Etten ollut mennyt pois, kuten kaiketi yleensä olin tehnyt.
”James, mitä sinä pelkäät?” kysyin ontolla äänellä. Olin halunnut kysyä sitä jo kauan. En tiennyt, mikä minua viehätti siinä, että sain tietää toisen peloista jotain – se vain oli niin liikuttavaa kuulla, mitä toinen oikeasti pelkäsi koko sydämestään. Sitä jotenkin alitajuntaisesti toivoi, että löytäisi jonkun hengenheimolaisen, jonka kanssa pelätä samoja asioita, ettei olisi yksin pelkojensa kanssa.
”No, Unien herraa tietenkin”, James virnisti ja nosti minun tapaani omatkin aamutossunsa pöydän kulmalle. Hymähdin eleelle.
”Ei kun ihan oikeasti. Mitä sinä oikeasti sydämesi pohjasta pelkäät?”
Aistin, että James epäröi. Totta kai hän epäröi – omista peloistaan oli vaikea kertoa toiselle. Enkä edes tiennyt, miksi kysyin Jamesilta sitä. Se kaiketi oli liian tungettelevaa, mutta niin oli ollut Jamesinkin käytös pari vuotta sitten. Potut pottuina.
”Pelkään kokoajan vanhempieni puolesta. Kun joka aamu avaan Profeetan, pelkään, että heidän nimensä ovat siellä – 'kaatuneet aurorit Potterit', tai jotain sellaista. Pelkään myös, että ystävilleni käy jotain sellaista, niin pahaa... Jotain, mihin en voi vaikuttaa, en voi pelastaa”, Jamesin ääni oli hiljainen ja empivä, kun hän jatkoi. ”Pelkään myös kokoajan, että sinulle sattuu jotain. En pelkää sitä, että et koskaan tahtoisi olla kanssani, mutta en vain tahdo – tahdo, että sinulle tehtäisiin koskaan mitään pahaa.”
Olin hiljaa. Sydän hakkasi rinnassani villisti – olin kaiketi kohtauksen partaalla. Se lause oli hyvin kaunis, mutta samalla se pelotti minua...
”Miksi? Miksi sinä pelkäät minun puolestani?” osasin vain kysyä typerästi ja tuijottaa vuorotellen takkatulta ja kynttilää. En halunnut vilkaistakaan Jamesiin päin, en kyennyt.
”En tiedä... Kai siksi, että sinä olet niin... särkyvä. Tai siis – en minä tiedä, oletko sinä oikeasti särkyvä, mutta minun silmissäni olet! Tiedätkö – jos vain voisin, ottaisin sinut syliini kuin pienen vauvan ja pitäisin sinusta huolta aina. Aina.”
Kohtaus purkautui kuin Etna pahimpina päivinään. Minua suututti, itketti, hävetti, ärsytti, suretti – miten sen kaiken pystyi tuntemaan yhtaikaa?! Miten näin surkean pieneen ihmiseen oli saatu iskostettua niin paljon asiaa, liian paljon paskaa – kai sen tulon oli joskus loputtava?! Minua pelotti... ehkä en enää kestäisi. Yhtään kuolemaa. Yhtään James Potteria. Yhtään ikävää...
James tarttui minuun kiinni, etten päässyt lähtemään. Yritin päästä pois – potkin ja yritin huutaa, mutta James piti minusta liian tiukkaan kiinni. Väsyin nopeasti rimpuilemiseen. Olin Jamesin sylissä kuin surkea, säälittävä vauva, jota hyssytellään, jotta itku loppuisi. Itkinkin. James piti minusta kiinni, painoi päänsä minun kyyristyneen pääni päälle, silitti sormillaan selkääni.

  Havahduin yhtäkkiä – tajusin nukahtaneeni – olin yhä Jamesin sylissä – helvetti vie, kellokin oli neljä aamulla... Nostin päätäni vaivalloisesti. En tiennyt, kauanko olin nukkunut, luultavasti puolisen tuntia. Silmiäni kirvelsi kyynelien johdosta ja pääni tuntui tunkkaiselta, kuin sieraimiini olisi tungettu palava hiilitanko. James nukkui. Hänen pitkät silmäripsensä olivat painaneet luomet kiinni, ja hän nojasi päätään sohvaan ja tuhisi hiljaa. Tuhisi kuin pieni, suloinen lapsi, vailla huolen häivää yhtään mistään. En halunnut herättää häntä, joten kapusin olo sekavana ja silmät harittaen varovaisesti pois hänen sylistään ja puhalsin kynttilän. Piirsin peiton sauvallani ilmaan ja laskin sen hänen päälleen. Hän näytti niin rauhalliselta.

Kannoin kynttilän ja romaanin takaisin makuusaliin, enkä tajunnut, minne minä olin elämässäni menossa. Kaiketi sillä ei ollut niin väliäkään – olin ollut ensimmäistä kertaa Jamesin sylissä, vaikkakin hyvin sekavana. Hän oli pitänyt minusta kiinni niin hellästi, mutta silti niin päättäväisesti.

  Aamulla minulla oli taas vaikeaa. Hiukset eivät tahtoneet asettua, päätä särki, väsytti, ajatukset heittivät kuin benjihyppyjä Himalajalta ja Violetilla oli naistenvaivat. Tunnelma makuusalissa numero viisi oli erittäin kärttyinen ja ahdistava.
Oleskeluhuoneessa ei vallinnut raukea hiljaisuus, sekin tulvi aamukiireellisyyttä ja aamiaiselle menijöitä. Sirius veti ensimmäisen luokan pienille, luiseville tytöille aamujumppaa keskellä pyöreää tornihuonetta muutaman muun nauraessa vieressä.
”Sirius – saanko kysyä, että mitä helvettiä?” Sharon ehätti kysyä viereltäni. Hän oli tänään jättänyt lyhyen, piikikkään tukkansa roikkumaan ja jättänyt tumman meikkinsä makuusaliin.
”No? Tulkaa toki tekin mukaan Siriuksen Virkistävään Aamujumppaan.”
En voinut olla nauramatta. Sirius – hän vain oli henkilö, jossa oli jotain hyvin omituista ja pelottavaakin, mutta joka sai typerillä vitseillään ja lausahduksillaan kaikki ympäriltään nauramaan. Ihailin aina sitä tyyliä, millä hän kaiken teki. Ihan sama tanssiko hän ripaskaa professori McGarmiwan edessä vai nauroiko muiden ystäviensä kanssa äänekkäästi luokan perällä, hän oli tyylikäs. Tyylikäs. Omalla tavallaan hän myös oli hyvin hillitty – mustan, ylipitkäksi kasvaneen tukkansa kanssa, jonka selvästi asetteli joka aamu huolella, tummine silmineen ja ylpeän puhetapansa kanssa. Pidin häntä hyvin erikoisena ihmisenä, vaikka hän Jamesin tapaan omasi hyvinkin etovia piirteitä; itsetietoisuus, lipevä kieli, suurisanaisuus ja ajattelemattomuus.
Ne pienet, nolostuneet tytöt vetivät sivuaskel–hyppy –seremonioita selvästi tahtomattaan.
”Mitä sinä teit, että sait heidät mukaan tuohon?” pyrskähdin ja punnitsin, pitäisikö minun kieltää moinen. Pahantuulisuuteni alkoi jo leppyä.
”Vetovoimani on magneettinen”, hän liversi lanteenketkutuksensa tahdissa ja vaikka en halunnut sitä niin ajatellakaan, näytti erittäin hyvältä tänäänkin. Huokaisin kuuluvasti – niin koko ihmiselle, mutta myös omille ajatuksillenikin.
”Ah – James! Valitettavasti Siriuksen Virkistävä Aamujumppa on tällä kertaa ohi – tervetuloa huomenna samaan aikaan uudestaan!” poika välytti veikeän hymynsä vahvoilta kasvoiltaan ja sai neljä tyttöä pakenemaan kuin henkensä hädässä ulos muotokuva-aukosta. James asteli viitta rennosti olallaan ja hänen hymynsä hyytyi hiukan, kun hän näki minut. Eikä ihme.
”Aamiainen odottaa”, murahdin ja lähdin Sharon perässäni pois tornista. Sharon lauleskeli hyväntuulisena, kravaatti kevyesti auki ja tummat koulupuvun housut hiukan roikkuen. Toisen ihmisen hyväntuulisuus oli kuin isku vyön alle silloin, kuin itsellä oli elämää huonompi päivä menossa.
  Aamiaispöydässä vallitsi surullinen hiljaisuus. Cassandra istui jäykistyneenä paikallaan vierellään Violet ja Bertha Jorkins – ihminen, jota en voinut sietää.
”Onko kaikki hyvin?” kysyin ensitöikseni, kun istuuduin neljäsluokkalaisen pojan viereen ja tutkailin niitä pyöreitä, järkyttyneitä kasvoja.
”Tietääkö James tästä?” Cass miltei kuiskasi, tummat silmät pyöreinä ja pelokkaina. Tartuin lehteen.
”Eipä taida tietää. Tuolta hän tuleekin. Voi raukkaa”, Bertha kujersi suuresta suustaan, äänessään kaikkea muuta kuin myötätuntoa. Olin vähällä nakata häntä pikarillani, mutta Sharon esti sen laskemalla kätensä omalleni.
En lukenut artikkelia, vaan nousin istuimelta yhtä nopeasti kuin olin siihen istunutkin ja katsoin, kun Sirius, Remus, Peter ja James astuivat yhtenä letkana saliin. Rinnassani takoi – tunsin vereni virtaavan, päässäni kiljuttavan – katsoin, kun hän tuli lähemmäs, nauroi Remuksen lauseelle, katsoin, kuinka Remuksen pitkät, ruskeat hiukset heilahtivat hänen liikkeistään – katsoin Jamesin silmiin.
”No? Kuka on kuollut?” Sirius heitti leikkisästi. Hän vaikeni, kun näki jopa Bertha Jorkinsin olevan hiljaa ja riiputtavan päätään, mutta silti ne haukan silmät metsästäen uutta juoruttavaa. Helvetin ärsyttävä tapaus.
Kaikki näyttivät jättäneen minulle vastuun ojentaa lehti. Käteni tärisi pienesti. Kynteni olivat niin rumasti järsityt.
”James – vanhempasi - kadonneet -”
"Ei voi olla..."

  Halusin niin kovin piirtää sen pakokauhun hänen raamikkailta kasvoiltaan pois, mutta en kyennyt.