7. luku

Seitsemäs luku -      Puna-apiloiden taistelu valosta


Puuteri pöllähteli rasiastaan tippuessaan kovaan puulattiaan. Vaalea tomu värjäsi hetkessä lattian – levittäytyi tuulahduksien tahdissa yhä vain kauemmas mustasta, neliönmuotoisesta rasiasta ja sai levityshuiskun lennähtämään peilipöydän alle.
”Hitto soikoon! Se oli ainoa puuterini”, Cass kirosi ja heilautti taikasauvaansa ärtyneenä. Puuteripöly pyyhkiytyi hetkessä ilmaan haihtuen ja rasia ja huisku lensivät Cassin käsiin.
Hän oli pukenut ylleen sievän, harmaan hameen, ruskeat sukkahousut ja lohenpunaisen villapaidan, joka korosti kauniisti hänen rintojaan. Hän käänteli kasvojaan peilin edessä, nyrpisteli nenäänsä, muikisteli huuliaan ja liikutteli poskiaan. Hän oli maalannut huulensa syvällä punaisella ja oli sitonut kiharaiset hiuksensa valkean pidikkeen sisään niin, että pari mustaa kiharaa kaartui hänen korviensa taakse ja valui niskaa pitkin.
”Omani on siellä vasemmassa laatikossa, ota se”, mutisin ja jatkoin kirjoittamista. Mikä sai myrkkyanteron ja gilianinruservon kuihduttamaan toisensa?
”Ai, kiitos. Supaisen sitä vain vähän nenän päähän”, Cass kiitti ja alkoi kaivelemaan kolisevaa laatikkoa. Kello oli lyönyt juuri kuusi ja Cass oli luvannut Freddylle, että he tapaisivat järvenrannalla.
”Minusta tuntuu, että Freddyllä on jotain kummaa mielessään – hän näytti niin salaperäiseltä”, Cass sai sanotuksi pölisevän puuteripilven takaa ja katseli kriittisesti lopputulosta.
”Ehkä hän aikoo kosia sinua”, heitin piikikkäästi ja yritin todella keskittyä. Eikö Verso ollut sanonut tunnilla jotain myrkkyanteron myrkkyrauhasista ja niistä leviävästä kaasusta? Opetus oli omalta osaltani mennyt hieman ohi, koska James oli vähän väliä hipaissut minua muka vain kävellessään ohi. Olin värähtänyt hänen kosketuksestaan joka kerta ja nostanut hymyn huulilleni, kun olin nähnyt sen pirullisen ilmeen koreilla poskipäillä.
”Tässä vaiheessa? Eikö se tunnu hieman liian aikaiselta? Toisaalta, minun isäni kosi äitiäni kahden viikon päästä heidän ensikohtaamisestaan”, Cass pohdiskeli vetäessään mustaa viittaa ylleen. ”Laittaisinko tämän tupakaulahuivin vai tämän punaisen?”
”Laita vaikka kummatkin”, huokaisin ja nostin kirjan syliini. Ehkä se antaisi vastauksia, kun oma mieleni ei.
”Mikä sinua vaivaa?”
”Cass – minä yritän tehdä tätä pirun esseetä, enkä edes muista, mikä saa myrkkyanteron ja gilianruservon kuivattamaan toisensa”, tuskastuin ja larasin kirjaa. Minulla oli vahva tunne, että tietoa ei ollut kirjassa – Verso oli tainnut mainita siitä jotain...
”Eikä ihme, koska et voinut keskittyä oppituntiin, kun James hiplasi sinua kokoajan”, Cass heitti takaisin, virnisti pirullisesti ja aukaisi oven. ”Gilianruservolla on suipot lehdet, joista haihtuu kokoajan kemikaaleja, jotka myrkkyantero vastaanottaa. Ne kuihduttavat sen, koska sen juuret eivät kestä hypofetistä. Myrkkyantero taas kuihtuessaan saa myrkkyrauhasensa puhkeamaan, jotka levittäytyvät sen lähettyville, jolloin gilianruservo kuolee”, sen sanottuaan hän veti oven kiinni perässään. Kuuntelin hänen nopeita, innostuneita askeliaan portaikossa. Joku kiljahti alakerrassa – sen täytyi olla hän. Ehkä se Freddyn yllätys oli, että hän seisoi alasti keskellä pyöreää tornihuonetta tai oli pukeutunut suklaapupuksi.
Tuhahdin itselleni ja omille ajatuksilleni, heitin sulkakynän laukkuuni ja painoin pääni tyynyyn. Pakkanen oli lauhtunut huomattavasti eilisestä – muutama epätoivoinen ja yritteliäs auringonsäde yritti vielä loistaa harmaantuneella taivaalla, jota peittivät vaaleat, untuvaiset pilvet ja rajattomuus. Tulevaisuus.

  En oikeastaan tiennyt, mikä minua kirjastoissa viehätti. Pölyiset kirjat, hiljaisuus, rauhaisat kynttilät, ikuisesti vahtiva matami Prilli, kahisevat sivut... Siellä oli aivan oma maailmansa, jossa pystyin rentoutumaan ja tuntemaan oloni kodikkaaksi. Kirjasto oli minulle eräänlainen pommisuoja, kun typeriä ihmisiä parveili ympärilläni kuin muurahaiskedossa. Ne typerät ihmiset eivät käyneet kirjastossa.
Harhailin rakkausromaanien osastolle ja kierrätin katsettani niissä. Nappasin vanhan teoksen kahdesta rakastuneesta afrikkalaisesta, puhalsin pölyt sen kannelta ja huomasin, kuinka pieni hymy kiiri kasvoilleni. Kaksi mustaa, umpirakastuneen näköistä velhoa ja noitaa istui meren rannalla ja söi hedelmiä. Kuva oli hyvin tavanomainen, ei huomiota herättävä tai mitään – jokin siinä silti hymyilytti minua. Naisella oli suuri olkihattu päässään ja mustat, villit kiharat versoilivat hänen valkealle mekolleen. Hänellä oli suuret rinnat ja naisen mittasuhteessa aivan liian pienet kädet – kuin nuken.
Työnsin kirjan takaisin hyllyyn ja mietin, lähtisinkö etsimään Sharonin jostain. Oloni oli levoton – en tiennyt, minne jalkani halusivat mennä, en halunnut keskittyä kouluun, toisaalta en mihinkään romaaniinkaan – ehkä kenties olisin voinut selvitellä asioita erään tummatukkaisen, silmälsipäisen ihmisen kanssa, mutta toisaalta jalkani pelkäsivät sitä suuntaa...
Sharon istui yksin ikkunan vierellä olevassa pöydässä seuranaan kaasulamppu. Hän selvästi kirjoitti jotain. Hänen selkänsä oli kääntynyt notkolle ja selkäranka paistoi hänen tiukan puseronsa lävitse.
”Sharon?”
Hän kääntyi rivakasti ympäri ja peitti pergamentin palasen kädellään. Hän oli ujuttanut ranteisiinsa useita nahkanauhoja.
”Ai – hei”, hän hengähti yllättyneenä, salli pienen hymyn valloittaa kalvakat, vahvat kasvonsa ja rullasi pergamentin.
”Mitä teet?” kysyin, istahdin hänen vierelleen ja tiesin olevani hieman tungetteleva, mutta minun täytyi saada puhua hänen kanssaan. En vain tiennyt, miten aloittaisin – James Charlus Potter polkee joka hetki ajatuksissani, kummittelee minulle öisin ja kutittelee jokaista hermoani – olenko minä oikeutettu mokomaan toimintaan? Sharon, olenko minä jo valmis? Kertoisit sinä, kun minä en tiedä. Kuka typerys olikaan sanonut, että ihminen tunsi itsensä parhaiten – minä en ainakaan.
”Olin vain kirjoittamassa kirjettä eräälle ihmiselle, jonka tapasin joululomalla”, Sharon sanoi peitellen. Hän siveli kirjeen paperista pintaa pitkäkyntisillä sormillaan, joita koristivat paksut titaanisormukset. Hänen sormensa näyttivät helposti murrettavilta, niin haurailta ja katkeavilta.
”Saanko udella, kuka tämä henkilö on?” kysäisin kiusoittelevasti ja yritin etsiskellä joitain merkkejä hänen ilmeistään – se ei ollut helppoa, koska hän jos kuka osasi peittää kaikki jäljet itsestään. Hän ei jättänyt luettavia merkkejä kasvoilleen, ei pilkahduksia silmiinsä.
”Siitä minun on pitänytkin puhua sinun ja Cassin kanssa jo pitkään, mutten ole uskaltanut”, hän mutisi ja katseli ulos. Pimeys oli alkanut jo vallata tilaansa maailmankaikkeudessa.
”Ei sinulla ole mitään menetettävää”, naurahdin ja sormeilin hopeakelloani. Se oli täysi-ikäisyyslahjani äidiltä. Se oli hyvin kaunis ja kevyt – sen katsominen ei tehnyt kipeää, ei satuttanut minua enää. Se sai minut vain ikävöimään äidin lämpimiä käsiä ja tuoksua, kun hän halasi. Sitä tiukkaa puristusta, hellää otetta.
”Saattaa hyvinkin olla”, hän mutisi ja vilkuili taakseen. Kirjasto oli tyhjä lukuunottamatta Prilliä, joka seilaili Kielletyn osaston ovilla ja hinkkasi rätillä lasiovien tahroja. Hänen tiukka, ruskea nutturansa heilui lujien otteiden tahdissa – hän oli yksi tomerimmista ihmisistä, ketä olin koskaan ennen tavannut.
Sharon nielaisi kuuluvasti, repi kynsinauhojaan ja näytti niin vaikealta ja sulkeutuneelta. Minua alkoi hieman pelottaa – mitä hän kantoi sisällään? Toisaalta, hän kantoi siellä paljon kipeitä asioita, joita ei ollut koskaan kertonut, mutta tiesin, ettei koskaan kertoisikaan. Enkä minä vaatinut sitä. Hän oli kaunis ihminen sisäisesti kaikkine painavine salaisuuksineen, jotka hän halusi pitää itsellään. Kunnioitin häntä siinä.
”Lily kuule, ensinnäkin, sinä luulet, että olen aina hyvin rohkea ja itsevarma. Minä annan helposti sellaisen kuvan itsestäni. Mutta jokin on muuttunut puolessa vuodessa – olen epäillyt sellaisia asioita jo muutaman vuoden, mutta peitellyt niitä itseltäni ja luullut, että kaikki ne menisivät ohi. Eivät ne mene. Olin hyvin epävarma itsestäni, omista tuntemuksistani – en tiennyt, miten te suhtautuisitte. Te, ystäväni, joiden varaan olen oikeasti helvetti vie rakentanut kaiken, kun minulla ei ole koskaan muita ollutkaan”, Sharonin ääni oli vaikea. Hauras.
Tartuin hänen käteensä ja puristin sitä – se oli hyvin kylmä. Öljylamppu väräjöi tumman pöydän pinnalla luoden sille erinäisiä, kauniita kuvioita.
”Sitten tapasin töissä ollessani tämän ihmisen. Olin lupautunut tekemään tuplavuoroa, koska olin muutenkin hieman velkaa Tomille. Tämä ihminen vain tuli sisään, tilasi kahvin ja istuutui. Tiedätkö – kaikki mitä hän teki, sai minut katsomaan, ihailemaan. Oli ihan sama, niistikö hän nenäänsä vai rapsuttiko päätään, se kaikki vangitsi minut ihan täysin. Vähän kuin James on vangittu sinuun ja sinun eleihisi, minä olin häneen”, Sharon ei katsonut minuun. Hän pelkäsi jotain ihan helvetisti.
”Hän on saksalainen toimittaja, joka tuli Englantiin tekemään juttua jollekin saksalaiselle lehdelle. Hän puhui hyvää englantia ja hänen kanssaan oli tavattoman helppo puhua – hän kertoi, ettei koskaan juonut kahviaan ilman sokeria, ei koskaan ollut oppinut kutomaan, ei osannut huovuttaa eikä piirtää, vaikka olisi halunnut. Hän kertoi, että ratsasti paljon ja rakasti dekkareita. Hän sanoi, että minä olin kaunis, kuulemma kuin rikkimenevä nukke. Kuulemma hieman hakatun näköinen, mutta jotenkin... sielukas. Hänellä oli kaksi luomea poskellaan.”
”Lily, hän – hän on nainen.”
En puhunut mitään. En osannut muotoilla kaikkia niitä risteileviä ajatuksiani minkäänlaisiksi, edes huonoiksi lauseiksi – en osannut edes sanoa, että okei. En tiennyt, oliko se okei.
”Olen pahoillani, jos järkytin sinua. Ymmärrän hyvin, jos et halua enää asua kanssani samassa huoneessa – mutta en tahdo, että se johtuu tästä. En halua, että pilaan kaiken entisen tämän vuoksi”, Sharon puristi kättäni ja käänsi katseensa lattiasta minuun. Näin hänen silmissään jotain – helpotusta, mutta epätoivoa. Pelkoa, epätietoisuutta. Hän oli epävarma, totta kai oli. Niin minäkin olin. Asia ei iskeytynyt tajuntaani vauhdilla, se vain suli sinne hiljaa. Jos olin realistinen, minun olisi pitänyt tietää se jo aikaisemmin, minun olisi pitänyt tietää, kenties varautua? Sharon oli aina ollut hieman poikamainen, erilainen, mutten koskaan ollut osannut ajatella, että hän olisi seksuaalisesti kiinnostunut samasta sukupuolesta. Ei minun Sharonini, ei minun oma kalpea vampyyrini – minun tummatukkainen villikkoni, ei minun oma rääväsuinen ystäväni.
”Lily, sano jotain, minä pyydän. Sano edes, että olen kummajainen tai hullu”, Sharon anoi hiljaa, melkein kuiskaten. Kuulin, kuinka matami Prilli hiihti kohti toimistoaan.
”Sharon, et sinä ole hullu. Kummallinen kyllä, mutta se ei ole paha asia. Sharon, minua vain pelottaa – tai siis, okei, et sinä varmaan tunne meitä kohtaan mitään mutta -”
”En ikinä Lily, minä lupaan ja tiedän sen. Minä olen katsellut teitä puolialasti yli kuusi vuotta, enkä ikinä ole ajatellut teistä niin. Te olette olleet minulle aina niin kuin siskot, ainoat, mitä minulla on. Ei siskoista ajatella niin. Vaikka sanoisin, kuten ennenkin, että olette kauniita, se ei tarkoita mitään sellaista, ja tahdon, ettette pelkää minua ja värähdä kosketuksestani ja pelkää riisuutua nähteni.”
Se oli oikeastaan melko neutraalia, eikä se herättänyt minussa mitään kovin järisyttävää. Mietin vain, muuttuisiko käytöksemme – tulisiko makuusalista ahdistava paikka, jossa olisi vaikea elää normaalisti, pukeutua ja riisuutua... En halunnut, että se menisi niin. Niin hieno ihminen kuin Sharon, ei ansaitsisi sellaista. Se olisi täysin minusta ja Cassandrasta kiinni.
”En oikeastaan osaa sanoa, miltä se tuntuu. Periaatteessa ei yhtikääs miltään – mutta käytännössä taas... Se hieman pelottaa”, sanoin suoraan ja rukoilin, että Sharon ymmärtäisi minunkin näkökantani ja pelkoni, jotka kaiketi olivat aiheellisia. Totta kai. Sharon oli kuitenkin todellakin niin kuin sisko, kuin yksi osa minua – kaikki hänessä muistutti minua jostain, kaikki hänessä sai minut tuntemaan, että me pidimme yhtä. Tiesin, että hänellä oli kaksi kylkiluuta vähemmän kuin ihmisillä yleensä oli, tiesin, että hän oli joutunut poistattamaan viisaudenhampaansa. Tiesin, että hänen äitinsä oli myynyt itseään tienatakseen elantonsa ja kuollut synnytykseen. Tiesin, että Sharon vihasi orpokotia ja sen harmaita sänkyjä ja valkeita hoitajia – vihasi sitoutumista ja käsi kädessä kulkemista. Tiesin, että hän rakasti eritoten Julesia, mutta myös sateisia aamuja ja pölyisiä kahviloita.
”Minä ymmärrän. Mutta älä hylkää minua Lily, minä pyydän. En minä tule löytämään Tylypahkasta itselleni kumppania, se aika odottaa minua jossain tulevaisuudessa. Tahdoin vain, että tietäisit. Minun täytyy kertoa Cassandrallekin heti, kun hän malttaa irtautua Freddystään. Tätä on saatanan vaikea piilotella, joten parempi oli kertoa”, hän lausui ja veti etuhiukset silmiltään pois. Hänen kultaiset korvakorunsa heiluivat liikkeen tahdissa.
”Hyvä, että kerroit. Sinä olet minulle se sama Sharon kuin aina ennenkin. Ja nyt kerrot, mikä sen naisen nimi oli ja aiotteko te tavata vielä?” kysyin ahnaasti. Emme olleet vieläkään irroittaneet käsiämme. Emmekä halunneetkaan – mitä sitten, jos hän tykkäsi naisista ja minä miehistä? Mitä helvetin väliä sillä loppupeleissä oli, mitä se kenellekään muille kuului. Sharon olisi ystäväni, vaikka päättäisi rakastua maahisiin. Asia oli vain hyväksyttävä ja koittaa muuttaa arkipäivään samaistuvaksi, asiaksi, jota ei tarvinnut pohtia sen enempää.
 
  Istuimme siinä niin kauan, että Prilli tuli hätistelemään meitä pois. Kätemme irtosivat, sulautuivat
askeltemme tahtiin, saivat ne heilumaan kyljillämme pienesti ja huomaamattomasti. Poikkesin matkalla vessaan – tuijotin vain itseäni tyhjässä, valkoisessa huoneessa naarmuisista peileistä ja mietin, miten asiat olivat. Tahdoin olla hetken yksin, pohtia kuulemaani uutista hetken ilman kenenkään tuijotusta. Punnitsin eri vaihtoehtoja päässäni, miten kaikki tulisi muuttumaan, vai tulisiko lainkaan. Minä en haluaisi muuttaa mitään. Asia oli minulle hyvin selvä, eikä hetkauttanut minua enää. Kai sitä kaiken kokemansa jälkeen arvosti yhtä erillistä ihmiselämää paljon enemmän, niin, ettei halunnut arvostella sen päätöksiä täällä kulkiessaan.
Mietin myös, kun laskin pisamia nenältäni, miten Cass tulisi suhtautumaan. Hän oli aina ollut rääväsuisempi ja jollain pienellä tapaa epäluuloisempi kuin minä. Hän tiesi, mikä oli kotitontun paikka velhomaailmassa ja mikä velhon. Minä taas en tiennyt, ja vaikka tietäisinkin, en halunnut ajatella, että se olisi niin. Kaiketi syntyperämme teki tässä tehtävänsä – Cass, joka upean hyväsydäminen olikin, oli kotoisin hyvävaraisesta velhoperheestä, Sharon taas orpokodista ja minä jästiperheestä. Yhtäkkiä näin, kuinka varovainen hymy levisi hiljaa kasvoilleni – se kolmen ihmisen keskeinen erilaisuus, rikasti meitä vain kokoajan. Se asetteli meille eroja samalla mitalla kuin yhtäläisyyksiä.
Olin varma, että Cass suhtautuisi Sharonin asiaan hyvin. Loppupeleissä ihminen ei kai ajatellut mitä mieltymyksiä toisella oli ja mitä hän rakasti – miestä tai naista – kunhan sai pitää tämän lähellään.
  Hopeisena välkähtelevästä hanasta riippui verkkossaan musta hämähäkki. Se joutuisi veden varassa kauas viemäreihin, jos joku laskisi hanasta vettä. Katsoin, kuinka se pyristeli ja heilui verkkonsa varassa – katsoin, kuinka pienestä senkin elämä saattoi olla kiinni.
Siirryin seuraavalle hanalle ja katsoin, kuinka hämähäkki lakkasi rimpuilemasta.

  Joki virtasi meidän edessämme vuolaana – aurinko loi säteitään sen vaahtoavaan pintaan, tuuli ujelluti rannassa kasvavien koivujen oksistoa ja sai hiukseni heilumaan hiljaa sen tahdissa.
”Onko sillä väliä, että on jästisyntyinen?”
Severus silitteli likaisissa käsissään kuolevaa koivunlehteä. Hän vilkaisi minuun nopeasti ja näytti miettivän sanojaan.
”Ei – ei sillä ole väliä.”

Miksi hän valehteli? Sillä oli hänelle aivan liian suuri merkitys.
Minun oli pakko myöntää, että oli hetkiä, jolloin ikävöin häntä – ikävöin hänen sanojaan, jotka olivat aina rauhoittaneet minua, halua suojella, katsetta mustissa silmissä, sitä tietynlaista vaikeutta, mitä pojassa oli – sitä, kuinka hän oli kertonut minulle sellaisia asioita, joista ei nykypäivinä kukaan muu tiennyt. Välillä ikävöin sitä, kuinka avulias ja viisas hän oli ollut, mutta myös sitä, kun hän oli vain tuijottanut ja sitten punastunut, kunnes oli alkanut puhua muurahaisten elämän eri vaiheista ja minä olin kuunnellut. Välillä ikävöin sitä, että hän oli ollut niin helvetin hukassa ja minun kanssani silti turvassa. Minä olin ollut ainoa.

  Oleskeluhuoneessa oli lämmintä ja heti muotokuva-aukon heilahtaessa takaisin paikoilleen, kuinka James nauroi yhdessä kaikkien muiden kanssa. Hän takoi nyrkeillään nojatuolin käsinojia, pyyhki kyyneleitä silmistään, räkätti kuin viimeistä päivää ja yritti aina välillä sanoa jotain, muttei naurultaan kyennyt. Siriuksesta ei voinut sanoa muuta kuin samaa – ne ylväät kasvot, joilla aina välillä näin hänen typerän, koppavan veljensä, olivat sulaneet nauruun, iloon, onneen – he saivat minut hymyilemään.
Tiesin, että Cassandra ja Sharon olisivat puhumassa jossain, koska Freddy istui nojatuolissa ja nauroi muiden mukana, samoin kuin joukkueessa myös pelaavat Jim Ja John, samoin kuin myös kahdessa muussa nojatuolissa istuivat Remus ja Peter. Leveällä sohvalla kikattivat Violet, Catherine ja Kirsten. Catherinen tummanruskeat, täyteläisen kiharat hiukset hytkyivät hänen rintansa liikkeen tahdissa ja tummanruskeat silmät katsoivat Siriusta. Nauru alkoi hiipua ja James huomasi minut. En oikein osannut kuvailla, mikä hänen kasvoilleen syttyi – jonkinlainen syvä palo, jota ei osannut varmaan tulkita kukaan. Hän hymyili yhä ja hänen silmänsä loistivat naurun jäljiltä – jykevillä kasvoilla leikki odotus, toivo, halu. Hän oli niin saatanan kaunis mies.
  Sain itseni astelemaan sohvalle, jolle Violet teki tilaa naurunkyyneleitään kuivaillen.
”Mille te nauroitte?” kysyin hymyillen. Tunsin, kuinka James tuijotti – poskiani kuumotti, enkä tiennyt, uskaltaisinko vilkaista takaisin. Hän sai minut tuntemaan itseni niin hyväksytyksi, niin kauniiksi. Vaikka eihän hän mitään sanonutkaan.
”Kunhan muistelimme vanhoja jälki-istuntoja Minervan hellässä hoivassa”, Sirius sai sanotuksi hiljaisilta tyrskähdyksiltään ja sitten lopetti hymyilemisen huomatessaan, kuka kysyi ja istui häntä vastapäätä. Hän katsoi ensin minua, sitten Jamesia, sitten kaikkia muita. ”Pitäsiköhän meidän... niin kuin jättää teidät kahdestaan vai -”
”Ei, näin on ihan hyvä”, sanoin nopeasti.
Sirius vilkaisi minua hieman epäluuloisuus kasvoillaan, mutta tyytyi olemaan hiljaa. Kerrankin.
”...niin, parit olisi hyvä hommata ajoissa”, Kirsten kaakatti kimeällä äänellään ja heitteli hunajan värisiä hiuksiaan ja räpytteli mustia ripsiään. En tuntenut häntä kovin, tiesin vain, että hän oli jollain tapaa sukua Taikaministerille ja selvästi tiesi sen ollen siitä tajuttoman ylpeä – hänessä oli jotain liiallista ylevyyttä ja itsetietoisuutta, mikä sai minut pysymään tietyn välimatkan päässä hänestä.
”Puhutteko päättäjäistanssiaisista?” Peter kysyi ja näytti ahdistuvan pelkästä ajatuksestakin. Peter Piskuilan – mitä mieltä minä olin hänestä? Oikeastaan en voinut olla oikein mitään, koska hänessä oli niin vähän jotain, mistä tarttua kiinni. Hänellä oli pottamalliset maantienväriset hiukset, melko paha akne, pienet, sisällä päässä olevat silmät ja hän oli melko pyylevä ja minuakin hieman lyhempi – pakko sanoa, että hän ei ollut mikään unelmien poikamies. Olin muutaman kerran jutellut hänen kanssaan, ja hänellä oli ulkonäöstään huolimatta fiksuja ajatuksia ja se ensiluokkien ujous oli tiessään. Varautunut hän oli – hieman vaikeakin, sellainen, jolla oli jotain sanottavaa, mutta joka ei tullut ulos. Tapa, jolla hän katsoi ihmisiä, oli raastava – hermostunut vilkuilu oli luotaantyöntävää ja sai minutkin jotenkin levottomaksi.
”Joo”, Kirsten sirkutti ja katsoi Peteriä hieman nenänvarttaan pitkin. Se ärsytti minua. ”Olemme ajatelleet, että parit olisi hyvä jokaisen hankkia ajoissa. Tanssijaisethan ovat kuitenkin heti kesäkuun alussa, eikä S.U.P.E.R-kokeiden alla ehdi niitä kuitenkaan etsiä, joten parempi näin aikaisin”, Kirsten oli ristinyt kätensä polvelleen ja katseli kaikkia kuin mittailen heitä, kuka sopisi kenellekin – ja tietenkin, kuka olisi tarpeeksi hyvä hänelle. Huomasin, kuinka käteni puristui nyrkkiin, kun hänen katseensa viipyi Jamesissa kauemmin, kuin muissa. Löysäsin nyrkin nopeasti, mutta jänteet olivat siltikin jossain hyvin epänaismaismaisessa iskuvalmiudessa.
”No, Amos on toki minun parini, joten voin jättää haun sikseen”, Violet tokaisi tyytyväisenä ja mittaili kummankin kätensä kynsiä.
”Maaliskuun alussahan ovat ensimmäiset professori McGarmiwan pitämät tanssiharjoitukset”, Catherine otti kantaa puheeseen.
Niin, tanssijaiset. En ollut ajatellut niitä vielä oikeastaan yhtään – toki ne olivat koko koulun päätapahtuma kaikkina lukukausina, kun yksi ikävuosi siirtyi pois saumattomaan tulevaisuuteen. Minun ja Jamesin tuli järjestää ne valvojaoppilaiden kanssa hyvissä ajoin ja toimittaa parilista McGarmiwalle viimeistään toukokuussa, jotta hän tietäisi, ettei kukaan tule juhliin vain istumaan.
”Parilista tulee toimittaa toukokuussa McGarmiwalle”, ajattelin ääneen ja vilkaisin nopeasti, täysin tahtomattani Jamesia. Se oli refleksi, rutiini, jota en voinut repiä itsestäni pois.
En kuunnellut enää täysin keskustelua ja vartin kuluttua lähdinkin ylös makuusaleihin. James kysyi, minne menin – oli tarttumassa kädestäni kiinni, mutta ehdin astella jo portaikolle. Näin, kuinka pettynyt hän oli. Totta kai oli, mutta halusin miettiä hetken, jos toisen. Tiesin, että huomenna koko linnassa kiirisi valtaisa parien hakeminen ja niistä riiteleminen. Itselläni ei ollut oikeutta valita, olinhan johtajatyttö. James Potter olisi minun tanssipartnerini, ja se ajatus tuntui paremmalta kuin niskahieronta.
  Maatessani pehmeällä sängylläni katselin kaasulamppua ja sen tuomaa valoa. Sitä, kuinka se valaisi hopeaisissa kehyksissä olevan kuvan vanhemmistani. Se kuva oli otettu Pariisissa Eiffel-tornin juurella, jossa olimme vierailleet, ennen kuin olin lähtenyt Tylypahkaan ensimmäistä kertaa. Koko matkamme ajan oli satanut, mutta silti Pariisi oli ollut hyvin kaunis sateenvarjoineen ja pikkuisine kahviloieen. Muistan, kuinka isä oli valittanut paikan kalleudesta ja äiti ihannoinut kaikkia niitä vanhoja museoita. He olivat hymyilleet niin paljon vaikka kastuimme joka kerta, kun lähdimme hotellihuoneeltamme. Ei se ollut haitannut – me olimme olleet perhe, joka kastui sateessa yhdessä.
Niin, se oli ollut sitä aikaa, jolloin silmäni olivat kostuneet muustakin kuin kaipuusta...
  Joku yritti saada minua hereille, mutta enhän minä nukkunut. Minä muistelin sitä, niin sitä... Mitä ihmettä -
”SINÄ!”
”Anteeksi, ei ollut tarkoitus  -”
”Olet hullu!”
”Kyllä minä sen tiedän.”
Yritin tasauttaa hengitystäni ja saada sydämeni hätääntyneen pamppailun rauhoittumaan. Sydän-rakas, kaikki on hyvin.
Siinä hän vain seisoi, kädessään luuta, kasvoillaan anteeksipyytävä ja hieman hämillinen ilme, kuin hän ei tietäisi, pitäisikö hänen seisoa, maata, istua vai hyppiä. Hänellä oli päällään musta toppaviitta ja jaloissaan soljelliset talvikengät. Niissä oli pari hiutaletta lunta.
”Sinä siis lensit tänne? Oletko ajatellut, että se on – ehkä – luvatonta?” kiristelin hampaitani ja yritin sukia tukkaani hieman inhimillisempään asentoon. Olin nukahtanut mietelmiini, hiljaisuus oli ollut liian houkutteleva. Kaasulamppu tuntui kuin ilkkuvan minua lähettäessään kauniita, hailahtelevia valojuoviaan pimeään huoneeseen. Taivas oli miltei tähdetön.
”Olen kyllä, mutta vain me Kelmit olemme ehkä vuosisatoihin käyttäneet tätä keinoa, ja se on hyvin varjeltu salaisuus. Älä huoli, kukaan ei saa tietää”, James silmissä leikki ironia ja sarkasmi – hänen kasvoillaan viipyi hetken hymy, jota en osannut tulkita, ja se ärsytti minua suunnattomasti.
”No mutta oliko sinulla jotain asiaakin, vai?” kysyin närkästyneenä, vaikken olisi halunnut. Kaikki oli vain tapahtunut ihan liian nopeasti, liian nopeasti minulle. Olin muutenkin aina hyvin ärtyisä herätessäni, varsinkin nyt, kun se oli tapahtunut hieman kiusallisesti. Kuulin, kuinka tuuli ujelsi ikkunalasin takana, heitteli lunta ympärillään, muotoili sille uusia ulottuvuuksia, heitteli alastomia oksia, kiusasi ihmisiä ja sai puuterilumen pyyhkiytymään järvenjäältä. Tuuli oli niin vahva, niin ajaton, niin yksinäinen... mutta silti, niin pysyvä. Yhtä pysyvä, kuin vuodenajat ja kuolema. Asia, jota oli vaikea ohittaa, ja jota vastaan taistella. Mikään miekka ei katkaissut tuulelta päätä.
”Haluaisin vaan jutella kanssasi - ”
”Niin, eilisestä.”
”Ei välttämättä, voimme me puhua vaikka maailman kiertokulusta ja lehtivihreän katoamisesta lehdistä.”
James kääntyi, laski mustan, kiiltelevän luutansa ja riisui toppaviittansa laskien sen käsiinsä. Hänellä oli yllään se tummanruskea villapaita, johon oli kirjailtu suuren ruskean hirven kuva. En tiennyt miksi, mutta se sai minut hymyilemään. Hän näytti jotenkin niin... aidolta siinä paidassaan.
”Hauska paita”, sanoin ja hymähdin. Hän hymyili kiitokseksi ja istahti viereeni. Sänky narahti kivusta.
Hän tuoksui talvelle – kylmyydelle, lumelle, tuulelle, unelmille... Kaikelle sille, mitä olin heittänyt ikkunasta ulos hyiseen kylmyyteen. Oliko hän kerännyt ne talteen ja ripustanut päälleen?
”Peter osti sen minulle jouluna.”
”Kaunis ele.”
Jamesin kädet näyttivät kylmiltä ja ne punoittivat. Miksei hän ollut pukenut hansikkaita?
”Sinä palellut, kun et käytä hansikkaita”, mutisin ja otin kädet omiini. Ne olivat niin kovat ja karheat, suuret... Vahvat. Hieroin omia kalvakoita käsiäni hänen suuria sormiaan vasteen. Ne näyttivät hyviltä siinä – yhdessä. Vähän niin kuin kukka näyttää hyviltä lehtineen, puu oksineen, koira häntineen, äiti lapsineen, taivas pilvineen...
”Aion lähteä vielä etsimään heitä.”
Tiesin sen, jollain tapaa olin osannut odottaa, että hän sanoisi niin. Se tuntui yhtä luonnolliselta kuin haukotteleminen. Totta kai hän menisi – minäkin menisin. Minulla ei kylläkään ollut enää mitään etsittävää, ei, ennen kuin itse päättäisin päiväni.
”Mistä?”
”En tiedä. Menen ministeriön etsivien mukaan, Taikaministeri myönsi luvan”, Jamesin ääni oli hyvin hiljainen. Hän katseli, kuinka hieroin kylmiä käsiä omiani vasten. ”En tiedä, kuinka kauan joudun viipymään, tai miten minun käy. Miten kenenkään käy.”
Liikkeeni hidastuivat – Jamesille voisi käydä huonosti, liian huonosti.
”Lähteekö Sirius mukaasi?”
”Hänkin sai luvan. En vain haluaisi, että hän – minun vuokseni, tai siis -”
”Minä ymmärrän.”
Pidin käsiämme yhä yhdessä. Ne olivat nyt hieman lämpimämmät. Minä olin tehnyt niistä lämpimät.
”On vain yksi asia -” James aloitti, muttei saanut vaikeasti kerrottavaa, kangertelevaa lausettaan loppuun, kun kiharapilvinen hiuspehko säntäytyi ovesta sisään villisti kiljuen. Cass sai viittansa kaartuvat helmat heilumaan, hameensa nousemaan hyppyjensä tahdissa ja Jamesin silmät laajenemaan, kun tyttö vain kiljui ja hyppi paikoillaan.
”CASS – RAUHOITU -”
”ME MENIMME KIHLOIHIN! ME KIHLAUDUIMME!”
En tiennyt miksi, mutta sillä hetkellä se kaikki nauratti minua. Nauroin Cassille, jonka punertavat kasvot olivat juovuttuneet onnenkyynelistä, nauroin Jamesin pöllämystyneelle ilmeelle, nauroin oviaukkoon ilmestyneille ihmisille, nauroin omille muistoilleni...
Cass, mene vain hänen kanssaan rakkauden rihkamaiseen kehtoon, mutta älä liian kauas.

  Äiti kuivaa kyyneleitään valkoiseen nenäliinaan. Nenäliinaan, jollaisia saa lähimarketista muutamalla punnalla kokonaisen paketillisen. Nenäliinaan, jossa haisee teollisuus.
Petunia on pukeutunut heleänvalkeaan kesämekkoon, jonka rinnuksia koristaa pari suurta valkeaa koristeruusua. Mekko on mielestäni hirveä, mauton ja tylsä. Se ei edes istu Petunian luisevaan vartaloon – hänen rintojaan ei erota lainkaan ja hänen hartiansa painuvat kasaan ja saavat luut törröttämään entistä enemmän. Hän on kihartanut hiuksensa ja asetellut ne silkkinauhan sisään niskaansa. Harmaissa silmissä palaa ilo, mutta aina minua vilkaistessaan se katoaa. Kun hän katsoo Vernonia, en näe rakkautta. Näen vain vakaan tulevaisuuden ja turvatun elämän heidän tuleville lapsilleen.
”Minä en sitten koskaan ole oppinut pitämään tuosta Vernonista”, Hannah-täti toteaa tympeästi viereltäni sekoitellessaan höyryävää kahviaan. Kahvi pyörteilee mustana valkeassa kukkakupissa, jonka reunoja kiertää kultareunukset. Takapihamme on laitettu nätiksi – kukkaköynnöksiä on terassin kaiteissa, nurmikko on ajettu ja ennen niin rispaantuneet kukkapenkit on siistitty. Keskellä pihaa on suuri juhlapöytä antimineen ja sen päällä valkea katos, jonka reunuksista riippuu valkoisia muovikukkia. Niin muovimaista.
  Huokaan ja toivon, että voisin olla jossain ihan muualla. Vaikka nämä ovatkin vain kihlajaisjuhlat, ne ovat silti minulle liian suuret. Sukulaisia pörrää joka paikassa ja varmasti jokainen naapuruston asukki on kutsuttu ihailemaan Vernonin lompakon sisältöä ja hänen pyörätuolissa liikkuvaa ylipainoista äitiään.
Nakkaan viimeisenkin kakkupalan suuhuni kukkalautaselta. Kakku ei maistu hyvältä, ei siltä, miltä se yleensä on maistunut. Se ei maistu äidin käsien lämmöltä, ei tuoreilta mansikoilta – siinä maistuu tekorakkaus.
  Moni sukulainen on tullut kyselemään koulustani. Olemme uskotelleet monille, että käyn saksalaista sisäoppilaitosta kielitaitureille. Moni on käynyt kysymässä, mikä minusta tulee, kun valmistun ja osaanko puhua saksaa ja annapas näyte. Olen opetellut muodon vuoksi pari typerää lausetta saksaksi, ja aina ne kuultuaan sukulaiseni ovat vakuuttuneet upeasta kielitaidostani. Täällä kun harva osaa saksaa.
Vain Hannah tietää totuuden ja hyväksyy sen. Hän ei kavahda nähdessään minut, hän ei sulje korviaan puheiltani, ei katso minua kaikki maailman halveksunta hieman pyöreillä, päivettyneillä kasvoillaan. Hän ei tee niin kuin minun ennen niin rakas siskoni tekee. Minun siskoni, joka ennen oli kaikkeni, joka ennen sai minut iltaisin nukkumaan ja aamulla nousemaan, minun siskoni, jota ennen niin rakastin.
Missä se kaikki entinen on?
  Pari kellertävää perhosta lentelee vaahteran oksiston alla. Porottava aurinko luo niille lämpöä ja pieni tuulenvire ei heittele niitä eri suuntaan, se vilvoittelee vain niiden siipiä. Ne ovat toisilleen enemmän kuin perhosia.

  Nämä kihlajaisjuhlat olivat hyvin erilaiset. Cassin silmät ja posket punoittivat, hän huolehti, että jokaisella oli varmasti käsissään torttua ja karamelleja, huolehti, että Freddyn vaalea tukka ei sojottanut taivaisiin. Hän näytti siltä, ettei koskaan haluaisi mitään muuta tehdäkään, kuin sukia Freddyn tukkaa.
Jules ja Sharon olivat jossain. Cass sanoi, että hyväksyy muutoksen Sharonissa, mutta ei voi olla olematta varuillaan, jonkinlaisissa asemissa. Ymmärsin häntä, vaikken haluaisikaan. Olinhan itse juuri samoilla aaltopituuksilla.
Katsoin, kun James nakkeli pähkinöitä suuhunsa ja Sirius jututti Freddyä epäuskoisen vakava ilme kasvoillaan. Cass nauroi kihlattunsa vierellä ja kuiskasi jotain Freddyn korvaan. Freddyn pienet silmät kaartuivat hymyyn, kunnes huulet kohtasivat toisensa. Petunia ja Vernon eivät olleet suudelleet kertaakaan niissä kihlajaisissa yli puolen vuoden takaa.
  James huikkasi jotain ystävilleen, mitä en kuullut, koska Cassandran valitsema huilumusiikki valtasi tornihuoneen. Ulkona oli pimeää, vain melkein pyöreä kuu koristi sitä loputtomuutta. Katseeni ajautui automaattisesti Remukseen, joka istui Peterin ja muutaman muun pojan kanssa sohvilla, iloisesti jutustellen. Hänen kasvojaan piirsi väsymys.
James tuli luokseni. Hänen kasvoillaan paistoi ahdistus, jota osasin tulkita jo hyvin. Mutten tarpeeksi.
”Tuletko käymään kanssani tuolla?” James vinkkasi kohti oviaukkoa.
Nyökkäsin ja seurasin häntä. Catherine ja Kirsten katsoivat peräämme pitkään, kunnes iskivät ”viisaat” päänsä yhteen ja selvästi pohtivat, seurustelimmeko me vai miksi ihmeessä menimme kahdestaan ulos. Siinäpä vasta kysymys.
James johdatti minut taas tulee-menee-huoneeseen. Nyt se muuttui hieman Rohkelikkotornia muistuttavaksi huoneeksi, jonka seiniä peittivät huispausjulisteet ja pehmeän sohvan edessä räiskyi takkatuli. Käteni olivat kohmeessa ja tuli toi suloista lämpöä lähellemme.
”Anteeksi nuo julisteet, ne vain rauhoittavat mieltäni”, James mutisi ja hymyili pienesti nähdessään virneen huulillani. ”Outoa muuten, että Freddy on mennyt kihloihin.”
”Nyt upea sinkkumiesten ja -naisten linnoittama huispausjoukkueenne on hajonnut”, nauroin ja yritin saada Jamesia hieman piristymään. Se alakuloisuus niillä kasvoilla oli kuin isku vyön alle. Se ei sopinut Jamesille. Hän oli parhaimmillaan se tuttu pilke silmissään, vino hymy huulillaan. Ilme, jota olin oppinut... rakastamaan? Oliko se rakkautta? Helvetti – mitä edes oli rakkaus? Oliko se tätä?
”Niin. Tuntuu, kuin elämä jatkaisi kokoajan kulkuaan silmieni edessä, mutta en voi hypätä itse sen mukaan”, James on taas kääntänyt katseensa kauas, sinne, minne hän sulkeutuu, sinne, minne hän ei päästä minua. Hänen omaan maailmaansa.
”Minusta tuntuu samalta ajoittain. Tuntuu, kuin edessäni kiitäisi jokin juna, jossa kaikki muut löytävät elämästään uusia puolia, kasvavat sielultaan ja nauttivat kaikesta – mutta minä seison laiturilla ja odotan junaa pimeyteen.”
”Aika outoa, että me nykyään ymmärrämme toisiamme”, James nosti katseensa ja hymyili vienosti.  Hänen kulmakarvansa olivat tuuheammat, kuin olin muistanutkaan. Ne tekivät kasvoista raamikkaat, kovat, mutta ne silmät pehmensivät osaltaan sitä kaikkea.
”Niin on. En olisi vielä pari vuotta sitten voinut kuvitellakaan, että istun James Potterin kanssa sohvalla jossain aivan omituisessa huoneessa ja puhun henkeviä”, annoin hymyn piirtyä kasvoilleni, silmieni loistaa hämäryydessä. James voisi nähdä, kuinka vihreät ne ovat, ja kuinka ne kaipaavat. Kuinka ne ovat hukassa, eksyksissä, vailla kompassia.
”Lily... minä lähden heti, kun aamu valkenee. Enkä tiedä milloin palaan, vai palaanko ollenkaan -”
”Älä sano noin.”
”Sanon, koska se on totuus. Minua vain kalvaa kokoajan, koska tilanne täällä on mikä on, enkä tiedä, miten pärjäät. Entä, jos joku hyökkää linnaan? En anna koskaan itselleni anteeksi, jos sinulle sattuu jotain ja -”
”James, minä osaan huolehtia itsestäni. Eikä tänne mikään hyökkää”, ääneni ei ollut varma, ei päättäväinen. Se oli vain toiveikas.
”Niin mutta silti! Lily... ikävöitkö sinä, kun lähden?” James näytti niin pieneltä, niin kokoonpainuneelta.
Pitäisikö minun kertoa totuus? Uskaltaisinko menettää kaiken ylpeyteni ja sanoa, että hemmetti vie, kuinka minä ikävöisin, tahtoisin saada sinut jäämään, tahtoisin niin, ettet koskaan menisi minnekään? Uskaltaisinko riskeerata kaiken ja sanoa, että en tiedä mitä rakkaus on, mutta jos se on tätä, minä olen rakastunut? Voi, kunpa joku tekisi joskus päätökset puolestani.
”Ikävöin minä. Ihan oikeasti. Tiedätkö – jos sinä olisit niin pieni, että mahtuisit taskuuni, laittaisin sinut sinne, enkä päästäisi koskaan pois.”
Jamesin silmät laajenivat yllätyksestä. Hän näytti siltä, kuin yrittäisi sanoa jotain, muttei kyennyt. Hän näytti, kuin olisi yhtäkkiä päässyt elämässään yhden vaikean esteen ylitse, olisi selvinnyt voittajana lippu käsissään. Kunnia harteillaan.
James oli juuri aukaisemassa suutaan, ottamassa kädestäni kiinni -
”APUA! APUA! AUTTAKAA!”
Se oli Sharon! Se oli Sharon, Sharon huusi...
James melkein iskeytyi päälleni, kun pyristelimme itsemme ylös sohvalta ja juoksimme melkein sokkoina käytävälle. Sydämeni hakkasi lujempaa kuin kotitonttu päätään uunin kylkeen tapettuaan isäntänsä. Voi helvetti Sharon, voi pyhä Isä -
”Mikä hätänä?” James puuskutti, kun näimme siinä kolmannen kerroksen käytävällä soihtujen valossa olevat henkilöt. Sharon piteli käsissään Julesia – Julesia, joka oksensi verta  ja oli ilmiselvästi jossain aivan muualla kuin tässä maailmassa...
”Hän – hän yhtäkkiä alkoi hourailemaan, sanoi, että maha repeytyy, sitten hän pyörtyi ja oksentaa ja AUTTAKAA – äkkiä matami Pomfrey -” Sharonin kasvot olivat hätääntyneet, hänen silmissään kimmelsivät kyynelhelmet.
  Saimme Julesin raahattua sairaalasiipeen, mutta en oikeastaan näin jälkeenpäin muistanut mitään siitä matkasta. Jules oli vain oksentanut verta, hänen vaatteensa olivat värjäytyneet verestä, hänen kasvonsa tahriutuneet punaiseen...
Matami Pomfrey oli lähettänyt siltä istumalta, kun oli nähnyt meidän tulevan, viestin rehtorille ja Pyhään Mungoon. Se kaikki tapahtui niin nopeasti – yhdessä hetkessä Jules oli sylissämme, toisessa rehtori katosi matamin toimiston takkaan poika sylissään. Poika, joka näytti niin pieneltä, hauraalta, kuin tapetulta...
Hänen luunsa olivat niin pienet.
Sharon huusi syliini, itki kaulani märäksi.
James kuiskasi korvaani myöhään keskiyöllä, että hän palaisi vielä.

6. luku

Kuudes luku –   Käsi kädessä määränpäähän, jolla ei ole loppua


Kahdeksantoista. Mitä se minulle sanoi? Ei yhtään mitään. Se oli vain taas uusi luku ikääni, johon niitä tulisi joka vuosi lisää. En tuntenut oloani yhtään sen aikuisemmaksi kuin täyttäessäni seitsemäntoista – kaiketi olin muuttunut paljon ja kasvanut henkisesti vahvemmaksi, mutta toisaalta myös hauraammaksi – mutta kuitenkin olin vieläkin se punatukkainen tyttö, joka oli juuri leikannut hiuksensa lyhyemmiksi.
”Tykkäätkö?”
Katsoin kampaajan aikaansaannosta. Ne tulenpunaiset, suorat hiukset kareilivat nyt enää olkapäille lievästi kaartuen. Olin melkein koko kouluaikani pitänyt niitä pitkinä, mutta jotenkin se oli riittänyt minulle. En tiedä, tahdoinko osoittaa tällä jotain – olen muuttunut? Olen täyttänyt kahdeksantoista? Olen uusi ihminen?
Ei. Tunsin vain olevani raikas ja uudistunut, ja se tunne oli tervetullut. Kasvonikin näyttivät tässä hiusmuotissa erilaisilta – jotenkin kulmikkaammilta ja laihemmilta, kun pitkä tukka ei enää versoillut rinnuksilleni asti poskia pitkin.
”Tämä on ihana”, hymyilin ja nousin nahkaisesta tuolista. Kampaaja hymyili kuin kiitoksesi palautteesta ja heilautti sauvaansa, jolloin seinää vasten nojaava harja alkoi pyyhkiä leikattuja, punaisia hiussuortuvia. Hetken minun teki mieli pyytää häntä lopettamaan – kenties voisin ottaa ne muistoksi? Ja paskat. Tämä oli uutta aikaa kera uuden hiusmallin, mihin minä kuollutta karvaa enää tarvitsisin. En mihinkään.
”Kolme kaljuunaa”, kampaaja näpytteli messinkiseen kassakoneeseensa. Ojensin lahjakortin, kiitin vielä kerran ja poistuin kilahduksen kera ulos raikkaaseen talveen. Talveen, jonka lumi ei ollut koskaan ennen ollut näin likaista.
”Se on aivan upea!”
”Aika seksikäs.”
”Näytät tosi uudistuneelta, Lily.”
Kaiketi olin ollut niin paatunut ja tylsä, että hiustenleikkuu herätti ystävissäni säteilyä ja halua kosketella vastaleikattua kuontaloani ja kehua, kuinka hyvältä näytin. En voinut kuin kiittää Cassandraa – hän juuri oli ostanut minulle lahjakortin kampaajalle ja luovuttanut sen tänään. Tänään, kun olin ollut jo vuoden täysi-ikäinen.
”On erittäin tylsää täyttää kahdeksantoista. Se ei oikeastaan edes tunnu missään – sitä vaan on kokoajan lähempänä vanhuutta. En voi enää edes odottaa sitä, että olisin täysi-ikäinen, kuten pari vuotta sitten”, mutisin ja siemailin karviaisteetäni. Kahvilan tiuku helähti ja sisään astui harmaaseen viittaan ja paksuun pipoon pukeutunut vaaleaverikkö, Amos, kiertäen katseellaan lämminhenkistä kahvilaa.
”Ai, hän tulikin jo – nähdään illalla”, Violet nosti ostoskassin tuolinsa alta ja heilautti kättään. Tyttö suukotti nopeasti poikaystäväänsä ovella ja lähti sitten tämän kanssa uuden helähdyksen saattelemana talviseen iltapäivään. Näin, kuinka Amos kiersi harmaan hihan peittämän kätensä Violetin hennoille hartioille.
”Oletko ajatellut juhlistaa syntymäpäivääsi tänään?” Sharon kysyi imeskellen silmät väkijoukossa helkkyen kaakaopirtelöään.
”Ei minua huvita. Olen saanut tarpeekseni Rohkelikkotornin juhlista”, huokaisin. En tiennyt mikä minun oli – oloni vain oli jotenkin niin saamaton, kulutettu. Kuin olisin tehnyt jo kaiken elämässäni, kuin en enää löytäisi siitä mitään uutta. En tuntenut itseäni vanhaksi, mutta jollain tapaa hyvin saamattomaksi. Halusin niin kokea paljon, mutta tuntui, kuin ne kaikki haaveeni olisivat jossain hyvin kaukana. Minulla oli Tylypahka, mutta mitä sen jälkeen? Oliko minulla mitään mahdollisuuksia edes toteuttaa tahtojani, kun tilanne täällä oli mikä oli? Halusin niin matkustella, kokea jalkoja värisyttävän rakkauden, tavata uusia ihmisiä... Halusin niin päästä kaikesta vanhasta pois, etten ymmärtänyt itsekään. Ei minulta puuttunut mitään, paitsi se rakkaus, mutta sillekin oli oma aikansa vielä jossain. Ehkä se ei ollut saatavissani vielä. Kaiketi olin liian romantikko ja liikaa lukenut romaaneja, että se alkoi tehdä minussa typeriä muutoksia ja mielihaluja.
”Ymmärrän sinua hyvin. Tuntuu, kuin niiden hohto olisi jo haihtunut ja jotenkin – jotenkin olisin kasvanut niistä yli”, Cass mutisi katsellen ei-minnekään. Hänen silmissään oli hyvin poissaoleva katse – sellainen, johon oli mahdoton saada kontaktia, mutta toisaalta ei halunnutkaan. Ei halunnut rikkoa toisen rauhaa.
”Niinpä kai”, Sharonkin huokaisi ja jätti pirtelönsä imeskelyn sikseen. Me vain istuimme siinä pyöreässä mahonkipöydässä, hiljaisessa kahvilassa, katsellen jonnekin hyvin kauas, omiamme pohdiskellen – tunnelmakin oli niin hauras ja surkea, että sitä olisi voinut hautakivellä leikata. Jotenkin niin haaveileva, poissaoleva, kaiken jo sanonut.

  Mietin, oliko sillä mitään merkitystä. Oliko sillä väliä oikeasti kenellekään? Oliko sillä mitään merkitystä tälle planeetalle, miten ihminen eli? Oliko täällä oikeasti ketään arvostelemassa tekojamme? Oliko kukaan katsomassa takanamme, pitämässä huolta? Ottamassa kiinni, kun tasapaino petti? Oliko mitään, mihin turvautua silloin, kun jalat olivat liukkaat ja kivet pyöreitä?
  Minua stressasi. Oli liikaa tekemistä, mutta liian vähän aikaa – liian vähän sitä, mihin nojautua. Yritin ratkaista trikoneemista laskua, mutten kyennyt. Yritin kirjoittaa esseetä anteeksiantamattomista kirouksista, mutten kyennyt. Yritin miettiä vastauslomakkeseen, mihin pyrin Tylypahkan jälkeen. Enhän minä tiennyt. Minne minä menisin? Minne minä halusin, pyrin? Minne minun oli määrä mennä? Mikä minusta tulisi? Tulisiko minusta mitään?
Olin ajatellut toki aurorin uraa, mutta tiesin, ettei minusta olisi siihen. En minä kyennyt edes hätätilanteessa tappamiseen, en sellaiseen paineensietokykyyn – en kyennyt katsomaan, kuinka collegani kuolee vierelleni, mutten voi tehdä mitään – en voi olla mukana sellaisessa, missä joudun hermoromahduksen ja paniikin partaalle. Muutama professori oli kylläkin sanonut, että jos ei minusta tule auroria, minusta tulee parantaja tai opettaja. Minua ei kiinnostanut niistä mikään. En halunnut töihin sairaalaan – en halunnut sanoa kenellekään, että sinulla on aikaa kaksi viikkoa, ota ilo irti ja kuole sitten vain. Enkä toisaalta halunnut pyrkiä opettajaksikaan Tylypahkaan – halusin elämääni jotain aivan uutta, erilaista. Halusin haasteita jostain muualta, kuin täältä.           
  Kirouksienmurtajan ammatti kiinnosti minua, mutta toisaalta en tiennyt, olisinko valmis muuttamaan työn perässä minnekään tämän saaren muurien ulkopuolelle. Haluaisin olla täällä, tehdä jotain sodan eteen – olla siinä mukana, mutta missä asemassa? Taikaministeriössä työskentely ei kuulostanut pahalta, muttei herättänyt minussa suurempia värähtelyjäkään. En halunnut istua kopissa ja kirjoitella lappusia ja raportteja ja ryypiskellä kahvia – mutta en halunnut olla taisteleva aurori sodan myllerryksessäkään.
En halunnut mitään, mutta halusin silti niin paljon. Mitä ihmettä minä sanoisin McGarmiwalle tapaamisessa, jossa jokaisen seitsemäsluokkalaisen oli määrä keskustella tuvanjohtajan kanssa tulevaisuudesta ja eri koulutusmahdollisuuksista? Sanoisin, että halusin aurorin ja hiljaisemman taustatekijän välimuodon?
  Ehkä minun tuli vain odottaa, että jokin tarttuisi minuun kiinni ennen kevättä. Olisi niin helppoa, jos olisin kuin James – kokoajan tietäen, että minusta tulee aurori. Tai kuin Sharon, joka halusi ravintoloitsijaksi, tai kuin Cass, joka hyppi ompelijan ja toimittajan välillä. Entä ompelutoimittaja? Toimittaja, joka silti ompelee työkseen? Ompelija, joka kirjoittaa Profeettaan omia artikkeleitaan?
Välillä tunsin olevani niin hukassa, ettei tästä kadotuksesta auttaisi minua pois mikään kompassi, kartta tai opas. Välillä tuntui, että mikään ei riittänyt – kuin olisin paisuva taikina, joka kyllä yritti kertoa monelle, miltä tuntui ja mikä kiristi ja hiersi – muttei siltikään saanut kerrottua sitä kaikkea. En uskaltanut. En vieläkään ollut oppinut kertomaan täysin tunteistani ystävilleni, enkä ehkä koskaan tulisi oppimaankaan. Halusin kertoa niistä hänelle, joka tuudittaisi minut luotettavuuteensa, syleilyynsä, suudelmiinsa, kosketuksiinsa, rehellisyyteensä ja ymmärrykseensä. En vain osannut, en osannut ottaa askelta suuntaan enkä toiseen, en ollut valmis. Kauanko minun tuli valmistella itseäni?

  Kun olin täyttänyt yhdeksän, olin pukeutunut heleänpunaiseen röyhelömekkoon ja sieviin, mustiin pikkukenkiin. Äiti oli katsonut minua lieden ääreltä, ja sanonut, ettei ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Minä olin kiittänyt ja sanonut, että Severus tulee kohta käymään. Äiti ei ollut koskaan pitänyt hänestä – kaiketi hänen omituiset vanhempansa tekivät sen, tai Severuksen vanhat, likaiset vaatteet tai ujous. Niinpä Severus tuli. Toki hänellä lahjakin oli ollut – rumaan, ruskeaan ja huonosti paketoituun lahjapaperiin käärittynä oleva lasipurkki, jonka maustekurkun etiketit Severus oli repinyt pois. Olin pitänyt siitä oikeasti, vaikka se äitini saikin kiljumaan; lasipurkki täynnä tuhatjalkaisia ja niiden alla kaunis sammalpeite, jolle Severus oli ripotellut kissankellon sinertäviä kukkia. Olin laittanut sen ikkunalaudalleni ja Severus oli sanonut hiljaa, leuka rinnassa ja tummat silmät mattoani tuijottaen: ”No kun äiti ja isä eivät antaneet minulle rahaa. Minä ajattelin, että tykkäät siitä. Etsin noita tuhatjalkaisia koko viikon.”
Olinhan minä pitänyt ja paljon. Äiti oli tullut kysymään minulta illalla, kohteliko se Kalkaroksen pariskunta Severusta huonosti.
”Ei, äiti. Hänen äitinsä vain on hieman omituinen. Hän ei koskaan oikeastaan puhu mitään, ja hänen isänsä on kova huutamaan. Mutta ei, äiti – Severuksella on kaikki ihan hyvin.”
Ei hänellä ollut koskaan ollut 'kaikki ihan hyvin.'

Onnea Lily,
todella.

Sev

  Hetken minun teki mieli puristaa se pieni pergamentinpalanen rytyksi nyrkkiini – mutten sitten voinutkaan. Se pieni palanen vain oli maannut sängylläni tullessani makuusaliin illan alkaessa hämärtyä, siinä se vain oli ollut – eikä minulla ollut hajuakaan, miten Severus oli onnistunut kuljettamaan sen tänne. Toisaalta en halunnut tietääkään.
Kun Violet astui huoneeseen, piilotin palasen nopeasti tyynyni alle, josta se tuntui paistavan koko kansan nähtäväksi. Minne me olemme Severus joutuneet? Minne, tänne, sinne? Kuinka helvetin kauas sinä oletkaan mennyt.
Kyllä minä vielä muistan.

  James seisoi portaiden juurella käsissään vaaleanpunainen laatikko. Vilkaisin hänen ylitseen ja yritin estää typerän virneen ilmiintymistä kasvoilleni – Cass, Jules, Freddy ja Sharon istuivat nojatuoleilla ja vilkuilivat meihin virnuillen pirullisina. Cass vilkutti kättään nähdessään, että tulin. Onnekseni he eivät olleet järkänneet minkäänlaisia juhlia, en todellakaan olisi jaksanut olla mikään synttärisankari, jolle lauletaan ja joka saa ensimmäisenä ottaa munuaispiirasta. Helvetin Severus lappuineen.
”Hyvää syntymäpäivää”, James hymyili varovaisesti ja laski kevyen pahvilaatikon käsilleni. En oikein tiennyt, mitä sanoa – viime vuonna hän oli antanut minulle suuren kimpun ruusuja, mutta että ihan oikea, virallinen ja pakattu lahja – ihmiseltä, jolle en vielä ollut oikeastaan virallisesti yhtään mitään? En osannut kiittääkään, mutten antaa lahjaa takaisinkaan. Eihän tämä oikein ollut, en minä ollut koskaan Jamesia muistanut. Toisaalta, uteliaisuuteni oli aina vienyt voiton, olipa asia mikä hyvänsä.
Kannen laskiessani en voinut muuta, kuin antaa hymyn vallata kasvoni. Saatoin vain kuvitella, miltä näytin – olin punastunut, väsynyt, hämmästynyt...
James oli asetellut lumotun, liikkuvan pilven päälle pienen, tulipunaisen ruusun ja valkean kortin, jossa luki vain kolme, pientä sanaa: Tähtitorni kello 9.
”Olisin todella otettu, jos voisit tulla”, James sai sanotuksi varovaisella äänellä. Irroitin katseeni hitaasti kortista – näin, kuinka hän näytti odottavalta. Hänen silmissään paloi sellainen pilke taas, että minun oli pakko keskittyä taas laatikkoon.
”Niin no – ei kai minulla mitään erikoista ole tälle illalle...” mutisin hiljaa ja vedin poskilleni karkaavat hiukseni korvan taakse. Suljin kannen ja uskalsin hymyillä pienesti. ”Kiitos.”
James katsoi hyvin pitkään – niin pitkään, että luulin, ettei se koskaan loppuisi. Oloni oli kuin hidastetussa mustavalkoelokuvassa. Ei tämä mustavalkoista ollut, ei todellakaan – romanttista kyllä, saatanan romanttista ja kaunista. Voi helvetti, mihin Lily Evans taas nokkansa työnsi.
Yhtäkkiä hän sitten vain kääntyi. Paljasti minulle selkänsä, tiukan, punamustaruudullisen paitansa – sen leveän selän, vahvat olkapäät...
Hän katosi poikien makuusaleihin.
Sharon tuli luokseni, jäi seisomaaan eteeni ja tutki kasvojani. En heti tajunnut sitä, ettei kukaan ystävistäni tehnyt muuta kuin vain tuijotti virne silmissään, kuin odottaen minun sanovan jotain – muutama nuorempi oppilas pöytien luona pelasi shakkia tai teki läksyjä, mutta muuten oleskeluhuone oli tyhjä. Minä olin tyhjä. Hukassa taas.
”Lily. Juoksisit jo”, Sharon tokaisi ja päästi pienen, arvoituksellisen hymyn laihoille kasvoilleen. Hänen terävät hampaansa loistivat takkatulen antamassa heikossa valossa ja terävä nenä terävöityi entisestään.
”Täh – minne?”
”Sinä olet maailman sokein ihminen! Jos minulle tulisi joku tuomaan jotain noin kaunista, minä takuulla olisin jo makaamassa maassa järkytyksestä. Tajuatko sinä, kuinka tuo jätkä on hulluna sinuun? Näetkö, hän on piirtänyt kannenkin täyteen sydämiä. Moniko poika on tehnyt sinulle näin? Pyöreät nolla? Hän – kun hän katsoo sinuun, tulee oikeasti itsellekin vaikea olo.”
Sirius tuli muotokuva-aukosta ja asteli letkeästi väliimme. Näin vain, kuinka leveästi hän hymyili – kuinka ne lähes mustat silmät olivat syttyneet ja antaneet kasvoille vapauden. Vapauden iloita, hymyillä, olla olemassa.
”Evans, sinä olet varmasti maailman vaikein ihminen, tiedetään – mutta James – ei sen hienompaa ihmistä ole. Ja tiedoksi vain, hän itki eilen. Hänellä oli ikävä.”
Niiden matalien lauseiden jälkeen, joiden merkityksen tulo sydämeeni vei aivan liian kauan, hän kääntyi ja harppoi kierreportaisiin ja katosi askeliensa rytmittäminä.
Yhtäkkiä en enää tajunnut, että Sharon oli yhä siinä – näin, kuinka istuimme Jamesin kanssa vanhempieni haudalla. Näin, kuinka James piirsi sydämiä vanhempieni harmaaseen hautakiveen. Näin, kuinka minä itkin.
Mutta samalla hän olisi kanssani, kun en yksin jaksaisi.

  Kävelin torniin johtavia kapeita kierreportaita kiivaaseen tahtiin. En osannut ajatella oikeastaan mitään muuta kuin sitä, että neuleeni olisi suorassa ja hiukseni eivät valuisi poskilleni. Näpersin puisia helmiä kaulassani – en tiennyt, pitikö James niistä, mutta toivoin kovin niin. Olin laittanut huulipunaakin.
Siinä hän sitten seisoi. Pimeä taivas hänen takanaan oli hätkähdyttävän suuri – hän näytti öljylampun valossa hyvin väsyneeltä. Sen väräjöivä valo loi hänen kasvoillensa uusia uurteita ja sai hänet jotenkin... vanhenemaan, väsymään. Kulumaan. Pyöreän tornin hopeareunuksiset, suuret ikkunat olivat huurteiset ulkona paukkuvan pakkasen johdosta. James oli katsellut ulos, sillä hänen hengityksensä oli sulattanut pienen, alati haihtuvan läikän huurteeseen.
”Onneksi tulit”, hän sanoi helpottuneisuus äänessään ja teki tilaa öljylampun ja itsensä väliin niin, että saatoimme nojata leveään, kiviseen ikkunalautaan. Hän tuoksui partavedelle. En ollut ennen haistanut sitä hänessä.
”En viitsinyt olla tulemattakaan”, hymyilin ja toivoin, ettei huulipunani ollut levinnyt. James laski kädet taakseen ikkunalaudalle ja keinui kantapäillään hieman. Harkitsin lyhyen hetken, uskaltaisinko kysyä, mutta ajattelin sitten, että mitä voisin enää menettää: ”Onko vanhemmistasi kuulunut mitään?”
”Ei yhtään mitään. Olen käynyt kirjeenvaihtoa Ministeriön ja Killan kanssa – ei mitään”, James huokaisi ja laski päänsä. Olisin tahtonut ottaa kiinni siitä partatupsusta ja sivellä sitä ja sen karheutta. Jamesin pehmeitä huulia. Olivatko ne pehmeät?
”Olen rukoillut puolestasi joka ilta”, mutisin ja tartuin hänen käsivarteensa. Tunsin jäntevät lihakset ja hänen värähdyksensä – tunsin, ettei hän ollut heikkoa tekoa. Ei sisältä eikä ulkoa. Ei hän. ”Näin viime yönä omituista unta. Olit menossa naimisiin sen Luihuisen Anna Boetrixin kanssa – tiedäthän, se ruskeatukkainen, ärsyttävä ämmä. Olin häissäsi ja istuin penkkirivin viimeisenä ja yritin miettiä, millä loitsulla se ämmä oli saanut sinut lumottua. Sinun vanhempasi - ” nielaisin vaikeasti, enkä uskaltanut katsoa vielä Jamesiin – pidin katseeni tiukasti hänen kätensä ympärille puristuneissa käsissäni. Tunsin, kuinka hän tuijotti. ”- he olivat myös siellä. Istuivat vieressäni. Niin, en tietenkään ole koskaan nähnyt heitä, mutta unessani isälläsi oli samanlainen tukka kuin sinulla ja sinun äitisi oli suurisilmäinen ja hymyili kokoajan. No kuitenkin – he istuivat sellaisen sinertävän kuplan sisällä, ja puhuivat kokoajan, kuinka menit naimisiin väärän tytön kanssa. Kuinka he eivät voineet tehdä asialle enää mitään, koska olit tehnyt päätöksesi. Yritin sanoa isällesi, että mene ja vie James pois tuon akan kynsistä, mutta äitisi sanoi vain hymyillen, että meidän kaikkien aika lähteä täältä koittaa vielä joskus.”
James otti minua kiinni hartiastani sillä kädellä, joka ei ollut käsieni puristuksessa. Hän laski sen olalleni – en horjahtanut sen painosta, mutta taisin värähtää, koska hänen huulilleen nousi yritteliäs, ilkikurinen hymy.
”En minä koskaan menisi naimisiin sen naisen kanssa, vaikka hän neljännellä luokalla olikin kuulemma kiinnostunut minusta. Minun äidilläni on samanlainen, sotkuinen ja tumma tukka kuin minulla – isän hiukset taas ovat kaljuuntuneet jo aikoja sitten. Äitilläni on sellaiset siniharmaat, hyvin pienet silmät ja vahvat kulmakarvat. Isältäni minä olen perinyt ruskeat silmäni.”
”No, yritys oli hyvä”, naurahdin ja helläsin otettani. Annoin käteni valua hiljaa mustaa collegekangasta pitkin, tunnustelin nopeasti hänen käsivarttaan.
”En minä silti ole heittänyt toivoa hukkaan. Välillä vaan on niin saatanan vaikeaa – tuntuu, kuin olisin tehnyt jotain väärin. Kuin mikään mitä teen, ei riitä. Välillä taas tunnen oloni niin turhautuneeksi epätietoisuudessa, että minun on vaikea olla omassa ruumiissani. Ja välillä sitten taas - ” James irroitti katseensa ja siirsi ne kauemmas, jonnekin, minne en päässyt. ”- minä vaan olen jossain. Ei sitä osaa selittää. Olen vain jossain, jonne en halua päästä ketään, jonne kenelläkään ei ole pääsylippua – sellainen piiloon mennyt ihminen, joka itkee yksin peiton alla ja toivoo, mutta ei saa mitään. Sellainen minä välillä olen.”
Sitä oli oikeastaan vaikea ymmärtää, mutta silloin näin ensimmäisen kerran, kun James itki. Eihän se toki varmasti erikoista ollut – itsehän itkin miltei jatkuvasti – mutta olin aina kuvitellut hänet niin tavattoman rohkeaksi, särkymättömäksi. Niin vahvaksi. Hän vain antoi ymmärtää enemmän kuin oikeasti oli. Se kuva lujasta Jamesista ei särkynyt mielessäni, mutta se uinui jonnekin kauas. Minä näin vain ihmisen, joka ei tiennyt missä oli ja minne oli menossa – ihan kuin ihminen, jota joka päivä katselin peilistä.
Se itku sai minut taas muistojen unholaan. Muistin äkkiä niin kirkkaasti sen, miten äidillä oli aina ollut pitkät kynnet, mutta sairauden vuoksi lyhyet, kynityt, hauraat... Kuinka isä oli aina silitellyt partaansa miettiessään jotain. Muistin, miltä he tuoksuivat ja kuinka saatanasti ikävöin yhä. Kuinka saatanasti he olivat yhä mielessäni, vaikka luulin, että olin jo päässyt yli.
James oli lyyhistynyt istumaan kylmälle lattialle. Hän nojasi päätään polviinsa ja tärisi ja hytkyi pienen, uikuttavan itkun tahdissa. Minun silmissäni hän oli niin pieni, niin pieni, että voisin kantaa häntä kämmenelläni.
Istuuduin hänen viereensä, enkä peitellyt kyyneleideni hiljaista tuloa. Kiersin käteni hänen leveän selänsä ympäri ja puristin lujaa. Vapaalla kädelläni painoin hänen sotkuisen, märän päänsä rintojeni päälle turvaan.
Hän oli turvassa.
  En tiennyt, kauanko me vain olimme niin. Eikä sillä ollut väliäkään. Nykyään aika menetti usein merkityksensä. Oli vain tikittävä kello tuolla jossain, kauempana.
”Anteeksi”, James mutisi tukkoisesti monien hetkien jälkeen. Hän oli kietonut kätensä vatsani ympärille – se kosketus aiheutti minussa monenlaista...
”Ei se mitään. Nyt oli minun vuoroni pitää sinua sylissäni”, lausuin kuiskaten ja silitin hiljaa hänen hiuksiaan. Ne tuntuivat niin puhtailta ja pehmeiltä – niin koskemattomilta.
”Luuletko nyt, että minulla on tapana itkeä tyttöjen syliin?” hän mutisi ja sai minut nauramaan.
”En, mutta kyllä minun sylissäni saa itkeä.”
”Kuulen kokoajan sydämesi lyönnit. Ne ovat aika tiheitä.”
Otin sormieni väliin Jamesin korvalehden. Se oli niin pehmeä, niin kuin vauvan iho – niin suloisen pehmeä, että se toi hymyn huulilleni. Merlin, että se mies sai minut hymyilemään.
”Lily – onko sinun siskollasikin näin pehmeät rinnat?”
”Petuniallako? Ei takuulla. Hän on sellainen luiseva luuranko, jonka takamusta ei erota vaikka suurennuslasilla katsoisi”, nauroin ja painoin pääni hänen hiuksiinsa. Niissä tuoksui elämä. Vatsaani kipristeli. Miksi hän liikutteli sormiaan kokoajan?
Jamesin suusta karkasi helpottunut, karkea nauru. Hänen nenänsä oli selvästi tukossa itkun johdosta ja hän kuulosti hyvin nuhaiselta – tajuttoman herkältä ja hellältä.
”Lily, minussa on vauroita.”
”Kuule James, niin on minussakin.”
”Niin mutta minussa on sellaisia ruostevauroita – sellaisia, joita on vaikea korjata.”
Koskettelin hänen partaansa. Se oli karhea – se oli pieni, karhea, kihara ja tajuttoman... seksikäs. Hän voisi laskea sen vatsalleni, ehkä liikauttaa hieman...
”Isän vanhassa Fordissa oli kerran helmoissa suuria ruostevaurioita. Hän hioi, pakkeloi ja maalasi  ne uudestaan. Siitä Fordista tuli ihan hyvä, mutta kaksi vuotta sen jälkeen hän myi sen.”
”Myydäänkö minutkin, jos joku korjaa minut?” Jamesin ääni oli pelokas, ja se sai minut taas hymyilemään.
”Tietenkin, seuraava etappisi on Intian kuningattaren mieshuorana.”
”Sinä olet sairas”, James nauroi ja nousi sylistäni. Hän piti kättään edelleen vatsallani – se kihelmöi, sai omituisia tunteita aikaan omituisissa paikoissa, ajatuksissa, jokaisessa solussa...
”Sinusta ei saisi minkäänlaista huoraa millään teolla”, hän sanoi hitaasti, liikutti kättään ylemmäs neuleeni alla. Olin – olin aivan helvetin auki – hänelle, maailmalle, kaikelle... Tunsin hänen liikkeensä vaikutukset jopa varpaissani, sormieni päissä...
”Miksei?” sain sanotuksi, enkä voinut olla katsomatta. Ne olivat hyvin lähellä. Pähkinänruskeat, eloisat, lämpimät... Parta, niin karhea...
”Sinä olet liian puhdas. Liian hieno ihminen, että sinua voisi jakaa.”
Hänen kielensä näkyi sanojen lomasta. Hänen huulensa olivat aivan omieni edessä – hänen kätensä oli tavoittanut kylkiluuni ja kulki yksitellen niitä pitkin... Olin varmaan oikeasti sekoamassa, jossain aivan toisessa maailmassa...
En oikestaan tajunnut heti, että se tapahtui – olin niin keskittynyt niihin silmiin ja hänen kosketuksiinsa. Se kuitenkin tapahtui. Hän vain laski huulensa – kyllä, ne olivat pehmeät – omiani vasten, aukaisi niitä ja kulki omieni lomasta, maisteli niitä... Leikitteli kieltään omallani ja kiersi niskahiuksiani sormiensa ympärille, sai minussa aikaan kylmiä väreitä koko kehon pituudelta – sai minut tarttumaan hänen selkäänsä, kokeilemaan sen luita, lihaksia...

  Minä olin niin helvetin auki, niin helvetin syvällä hänessä. Me vain suutelimme – koskettelimme, mutta silti olimme varovaisia ja pidimme asian vielä kiltillä asteella. Sitten sen vain tajusi. Tajusi, kuin se olisi aina ollut yhtä selvää.

Jamesin minä tarvitsin. Tarvitsin hänet, jotta olisin taas kokonainen. Kokonainen nainen.



In Flames – Evil In A Closet


We, were one in words
You, finished my sentence
I can never attract, tomorrow
It pushes me aside

I sink, in waters deep
Your presence kept me floating
Far from depths where secrets lie
Maybe in another lifetime
I could be the first you meet

I once read a poem
Held my breath
But that moment’s gone
First time I felt, life somewhat hurts
I need an option, a reason, and some hope

Yell at me, I want to
Be your light that shines
But my ground is shaking and I might fall
I wish that I could say

I wish I could be your
Evil, Evil in a closet

Yell at me, I want to
Be your light that shines
But my ground is shaking and I might fall
I wish that I could say
I wish I could be your
Evil, Evil in a closet

Yell at me, I want to
Be your light that shines
But my ground is shaking and I might fall
I wish that I could say
I wish I could be your
Evil, Evil in a closet

5. luku

Viides luku –      Tuletko vielä pihatielle vastaan?


Jästidiskon ovella seilasi innostunutta porukkaa. Neonvärit oikein särisivät joka paikassa – kuin olisi katsellut ampiaispesään, jonka asukit oli lumottu neonvärisiksi. Edessämme hyppelehti kylmästä kaksi tyttöä, joiden kiharaiset hiukset osoittivat taivaisiin, pullonpohjalasit kiilsivät nenällä ja kumpainenkin oli vetänyt ylleen tiukat jumppapöksyt. Toisella, tummatukkaisella tytöllä, oli myös kirkkaanpunainen hikipanta otsallaan ja räikeät poskipunat poskillaan.
”Tunnen itseni typeräksi”, Sharon naurahti ja vilkaisi housujaan. Olimme käyneet päivällä parissa Lontoon jästivaatekaupassa ja löytäneet yllemme mitä etovimmat, mutta silti jästimaailmassa todella muodikkaat vaatteet – tiukat, leveälahkeiset housut, neonvihreät ja kirkkaanpinkit toppatakit sekä kasan muovisia käsikoruja. Sharon ei ollut suostunut laittamaan korkokenkiä, mutta minä ja Cass olimme kuitenkin vetäneet jalkoihimme värikkäät, muutaman sentin korkeat saapikkaat. Cass alkoi jammata musiikin tahtiin, kun jono liikkui. Helvetti, että me oikeasti olimme typeän näköisiä ja vielä jästidiskon jonossa – kaksi velhoperheestä kotoisin olevaa noitaa vielä kaiken lisäksi mukana. Sharon oli ehdottomasti ollut sitä mieltä, että jästit käyttivät aikaansa maailman typerimpiin juttuihin, muttei silti voinut olla nauramatta tilanteelle. En ollut koskaan ennen nähnyt häntä yhtä värikkäissä vaatteissa, ja se värikkyys toi uusia puolia hänestä esiin. Hän ei näyttänyt niin kalpealtakaan enää.
”Jos me jäämme kiinni tästä, olemme kuolleita”, sanoin ja aloin kaivaa käsilaukustani pääsymaksuun rahaa. Toki minun oli maksettava meidät kaikki – kaksi muuta eivät ymmärtäneet jästirahoista yhtikääs mitään.
”Ei kukaan saa tietää, että tavallisena Tylyaho-lauantaina kolme tyttöä häipyivätkin jästimaailmaan diskoilemaan”, Cass nauroi ja heilutteli sääriään typeränä. En ollut koskaan nähnyt huonompaa tanssijaa, mikä nostatti typerän hymyn huulilleni - olin niin onnellinen ja iloinen; naurua oli riittänyt koko päivälle, mutta silti oli asioita, jotka saivat minut ajoittain unohtumaan ajatuksiini ja pahentamaan mieltäni...
  Sisällä oli vaikea nähdä eteensä. Joka paikassa kujersi ihmisiä, välkkyivät diskopallot, pauhasi poppi ja vilkkuivat värivalot... Tämä olisi epileptikon helvetti.
Menimme tanssilattian laitamille jätettyämme laukkumme narikkaan. Sharon oli tuhissut typerästä järjestelmästä ja vaati päästä baaritiskille.
”Enhän minä kestä tätä selvin päin!”
”Mutta ethän sinä voi mennä kännissä kouluun!” Cass yritti väittää vastaan katsellessaan väriviidakkoon uteliaisuus kasvoillaan. Silmäni alkoivat hiljalleen tottua väreihin ja korvani jumputukseen – minullekin kieltämättä maistuisi yksi rohkaisupaukku...
”Käydään tilaamassa yhdet! YHDET, Cass!” musiikki raikasi niin, että meidän täytyi melkein huutaa toisillemme, jotta kuulimme toisemme, vaikka seisoimmekin tiiviissä rykelmässä ihmispaljouden keskellä. Joku tummaihoinen mies iski minulle silmää vähän matkan päästä tanssien etovasti lannettaan ketkuttaen.
”Hyvä on! Mutta vain YHDET!”
Valitsin meille kaikille kirsikkadrinkit ja jäimme norkoilemaan sinisenä hohtavan baaritiskin laitamille ja katselimme tanssilavalle. Oloni oli jotenkin niin vapaa – täällä kukaan ei tuntisi minua, kukaan ei tarkkailisi tekemisiäni...
”Mennään jo tanssimaan!” Sharon vaati hetken kuluttua ja heilutteli tyhjää lasiaan nauraen Cassin huolestuneelle ilmeelle. Kulautin kirsikkaisen, hedelmäisen ja raikkaan nesteen kurkustani alas ja lähdin vetämään kahta muuta perässäni kohti tanssilattiaa – tunsin alkoholin pienen virtauksen suonissani ja sen, kuinka se sai minut astetta hilpeämmäksi. Olin vapaa. Haukka kaukana taivaalla, ilman velvollisuuksia selitellä tekemisiään... Mutta silti. Silti halusin, että James olisi täällä. Miksi ajatukseni ja sydämeni eivät voineet toimia niin kuin halusin niiden toimivan?
  Tanssi oli hyvin vapauttavaa. Valot välkkyivät ja surkea poppi täytti koko suuren tilan, takapuolet heiluivat ja moni mies hilautui taaksemme, mutta mikään ei haitannut – Sharon ja Cass saivat minut kikattamaan, ja pelkkä ajatuskin siitä, mitä muut tylypahkalaiset sanoisivat, jos tietäisivät tästä... En oikeastaan edes kiinnittänyt huomiota niihin miehiin – Sharon heilutti lanteitaan jonkun vaaleaverikön kanssa ja Cass kai tunsi tekevänsä syntiä ja nytkyttäessään jalkojaan jonkun silmälasipäisen, lyhyen miehen tahtiin. Ei se väärin ollut, Cass-rakas.
  Aika meni kuin siivillä. Minulla oli kuuma ja hiki virtasi kasvojani pitkin, vatsalihaksiini sattui nauramisen johdosta ja joku kiharatukkainen latino oli liimautunut selkääni kiinni ja heilutteli kai sukupuolielimiään takapuoltani vasten, mutta en välittänyt. Mitä se kenellekään kuului. Minulla oli niin mukavaa, se mieskin tuoksui niin hyvälle... Ja kuin huomaamattamme olimme juoneet jo viidennet drinkkimme. Okei, olin humalassa – olin kai antanut miehen suudella niskaanikin, mutta mitä sitten. Minä olin sinkku. Sitä paitsi hän tarjosi minulle viskipaukun.
”Hei kuulkaa – kello on jo kai aika paljon, paras varmaan lähteä!” yritin huutaa ystävilleni, samalla kun mies yritti vetää minua kauemmas ryhmästämme, kai jonkinlaiseen yksityistanssiin.
”Niin tosiaan... Hih, mitähän Freddy sanoo”, Cass kikatti hervottomasti ja lähti taivaltamaan kohti narikkaa. Sharonin posket punoittivat ja hän hymyili tauotta – hänellä oli kaiketi ollut mukavaa sen albiinopupun kanssa.
”Hei, ette kai te lähde?” se sama albiino juoksi peräämme ja tarttui Sharonin käteen.
”Joo kyllä, hyvästi”, Sharon totesi ja antoi nopean, pienen suukon miehen poskelle. Päässäni pyöri hieman – halusin vain nukkumaan, pois tästä ahdistavasta väriviidakosta...
Ulkona haisi tupakka ja oli pirun kylmä. Kävelimme nopeasti – Cass eniten kännissä hoiperrellen – nurkan taakse. Hengitin syvään ja nojasin rakennuksen tiiliseinään ja kuulin basson jumputuksen senkin lävitse.
  Ajatukseni alkoivat selvetä. Kello oli kahdeksan, eli olimme aikataulustamme hiukan myöhässä, mutta emme peruuttamattomasti.
”Suunta Tylyahoon?” hymyilin ystävilleni, tartuin heidän käsiinsä ja keskityin ajattelemaan Tylyahon pientä, mutkittelevaa kylää kaukana vuorten solassa...

  Sunnuntai. Pääkipu. Hämärät muistikuvat. Nauru. Diskovaatteet maassa sänkyni vieressä.
Käännyin Sharonin sänkyyn päin vaivalloisesti – jyskytys valtasi kokoajan enemmän tilaansa aivoissani.
Sharon heräili juuri. Hän hieroi silmiään, kunnes aisti tuijotukseni. Huoneessa vallitsi soma hiljaisuus ja uneliaisuus, mutta oloni oli hirveä – hengityksenikin haisi järkyttävälle viinalle.
”Miten voit?” Sharonin kasvoille levisi pieni, väsynyt hymy. Hänen silmänsä olivat turvoksissa ja kaulallaan punoittava, suuri klemmari.
”Päätäni hakkaa kymmenen kirvestä. Sinun – hmm kaulasi on purtu”, mutisin tukkoisella äänelläni ja naurahdin. Ei helvetti, olisi kai pitänyt tyytyä siihen yhteen drinkkiin.
”Loistavaa”, Sharon parkaisi ja hautasi päänsä tyynyyn.
”Missä te olitte eilen?” Violetin uninen ääni kuului huoneen perältä.
”Et halua tietää – jästidiskossa nimittäin”, sain sanotuksi ja nousin istumaan. Suljin silmäni ja kuuntelin jyskytystä päässäni – halusin suihkuun.
Violet kikatti niin, että uninen Cassandrakin heräsi.
”Lily Ellen Evans – vihaan sinua ja sinun ideoitasi!” hän huudahti ensitöikseen painellessaan päätään sormillaan. ”Laitoimmehan me Tylyahossa viitat päällemme? Minulta taisi mennä muisti...”
”Laitoimme onneksi, näky olisi varmasti muuten herättänyt koko Lontoon auroripartion paikalle. Olit niin humalassa, että sinua oli kova työ taluttaa pitkin katuja”, Sharon mutisi tyynynsä upottavista uumenista.
”Lily -” Violet aloitti vetäessään aamutakkia pyjamansa päälle. Hän sitoi oljenvaaleat hiuksensa poninhännälle niskaansa ja hieraisi kerran sinertäviä silmiään. Violetissa oli jotain sellaista, miksen saanut häneen täydellistä otetta – kai siksi, että hän liikkui lähinnä puuskupuhilaisten kavereidensa kanssa, en ollut koskaan kunnolla kaveerannut hänen kanssaan. Hän vain sattui olemaan huonekaverini, ei sen enempää. Se ei ollut outoa tai kummallista, se vain oli.
”Potter tuli eilen kysymään minulta, missä olet. Hän sanoi, että odottaa sinua tänään viideltä palkintohuoneen ovella.”
Huokaisin. Sharon naurahti ja vislasi, muttei jaksanut edes nostaa katsetta tyynynsä lumoista.
”Okei, kiitos Violet”, mutisin ja lähdin astelemaan haparoivin askelin kohti suihkuhuonetta.
Olin pukenut pyjamani eilen väärin päin.

  Kun olimme olleet Severuksen kanssa kymmenenvuotiaita, olimme tykänneet käydä retkillä leikkipuiston takaisessa metsässä. Olimme aina pakanneet omat eväämme pieniin reppuihin ja lähteneet suurelle tutkimusmatkalle siihen surkean pieneen kuusimetsään, jossa olimme istuutuneet mättäälle, syöneet voileipämme ja sitten yrittäneet etsiä matoja maan mullasta tai leikkineet olevamme metsänpeikkoja. Severuksella oli aina ollut vain kuiva limpunpalanen mukanaan – olin aina tarjoutunut vaihtamaan toisen hilloleivistäni hänen kanssaan. Kerran hän kertoi, että hänen isänsä oli lyönyt häntä. Minä olin antanut hänelle ainoan donitsini ja halannut häntä. Hän oli tuoksunut tuoreelle metsälle ja mättäälle.
  Olimme monet kerrat vain istuneet metsässä ja katselleet kuusia ja taivasta. Katselleet, kuinka harakat lensivät ilman halki, oravat hyppelivät puusta toiseen ja muurahainen käveli kannolla mukanaan havunneulanen. Olimme haistelleet mätästä – tutkineet eri sammallajeja ja katselleet, kuinka kastemadot yrittivät paeta käsistämme.
Kerran Severus oli tappanut leppäkertun ja sai minut teollaan itkemään. Olin sanonut hänelle, että leppäkerttu oli viaton.
Severus oli vain nauranut ja sanonut, etteivät tytöt voi ymmärtää tällaisia asioita.

  Laskeuduin hiljaa portaat alas. En tahtonut, että hän kuulisi minut. Tiesin kuitenkin, että hän odotti minua. Seisoi siinä ylväässä asennossa – silmät valppaina seilaillen, kädet ristissä edessään. Kun menisin viimeisenkin portaan alas, hän katsoisi minua pitkään ja tiukasti.
  Olin saanut tehtyä riimujen aineeni loppuun ja lähtenyt makuusaliin vaihtamaan vaatteet. En tiennyt, miksi edes vaivauduin. Olin letittänyt hiuksenikin selälleni. Olin vaihtanut uusimmat farkut jalkaani ja valinnut paidan väriin sopivan korun kaulaani. Olin jopa puuteroinut hieman väsymystä kasvoiltani pois. Pääkipu oli onneksi lakannut, mutta silti oloni oli jotenkin niin heikko. Olin kokoajan kuin kello, jota ei ollut vedetty käyntiin. Olimme Cassandran ja Sharonin kanssa nauraneet eiliselle ja pesseet jästivaatteemme ja jättäneet ne makuuarkun pohjalle odottamaan seuraavaa kertaa, jos se vielä joskus tulisi. En tiennyt, tulisiko. Cass oli hieman murheellinen siitä, että oli tanssinut toisen miehen kanssa ja miettinyt koko päivän, tulisiko hänen kertoa Freddylle. En ollut kommentoinut asiaa, koska en tiennyt vastauksia omiinkaan ongelmiini. En tiennyt, missä olin menossa. En tiennyt, oliko eilinen auttanut tunteideni selvittelyssä – en tiennyt, voisinko vain mennä Jamesin ohi ja sanoa hei, niin kuin kaverit toisilleen tekevät. En edes tiennyt, pystyikö meitä kutsumaan kavereiksi – emme me sitä olleet. En tiennyt mitä olimme, vai olimmeko mitään.
  Laskeuduin viimeisen portaan, korjasin neuleeni asentoa ja näin hänet palkintohuoneen ovella. Olin asetellut johtajatytön merkkini rintaani huolella, sillä en todellakaan halunnut alkaa selittelemään Vorolle, miksi norkoilen käytävillä.
Hän seisoi samalla tavalla, kuin olin arvannutkin. Kun astuin hänen näköpiiriinsä, hän korjasi lasiensa asentoa, muttei hymyillyt – se vahva leuka vain oli paikallaan, silmät tuijottivat, ne upeat hartiat lepäsivät paikoillaan. Nielaisin ja yritin kävellä mahdollisimman normaalisti, tahdoin näyttää hänelle, että voin hyvin. Olin kokonainen taas. Vahva ja sielukas. Ihminen, joka kykeni seisomaan omilla jaloillaan.
”Sinulla oli jotain asiaa?” en tiennyt, miksi se hyisyys hiipi taas ääneeni. En halunnut, että olin kova ja kylmä, tahdoin olla avoin ja lämmin – tahdoin niin paljon muutakin typerää, tahdoin, tahdoin ja tahdoin...
”Haluan viedä sinut erääseen paikkaan”, hän vain sanoi ja lähti kävelemään. En voinut muuta kuin seurata. Kaikki järjenäänet huusivat päässäni minua pysähtymään, mutta sydän sanoi, että minun tulisi seurata. Minun tulisi sanoa Jamesille. Minun tulisi tehdä Jamesille. Mutta mitä?
Kävelimme hiljaisuuden vallitessa, kunnes saavuimme muutamien portaikkojen jälkeen tyhjälle käytävälle.
”No niin. Lily, millaiseen huoneeseen sinä haluaisit mennä?”
”Mitä?” James oli aina ollut hieman suorasanainen ja kummallinenkin, mutta että tämä...
”Kuvaile minulle paikka, jossa haluaisit nyt jutella kanssani. Onko siellä paljon nojatuoleja, takkatulta, kirjahyllyjä vai onko se jotain aivan muuta?” Jamesin ääni oli ehdoton, sellainen, johon oli vaikea edes yrittää väittää vastaan. Katsoin, kuinka hänen huulensa liikkuivat sanojen tullessa ulos. Hänellä oli pehmeän näköiset huulet.
”James – ihan tosi, minulle on ihan sama -” yritin, mutta James vaiensi minut itsepäisellä katseellaan. ”Hyvä on. Okei – joku suihkulähde olisi hieno, niin kuin joissain kuninkaallisissa palatseissa...”
”Hyvä on. Katso”, hän tokaisi, käveli keskittyneenä kolme kertaa käytävällä ja voi ihme – hän sai seinään muodostumaan oven.
”Mitä hel -”
”Tämä on Tulee-menee-huone. Sinun täytyy vain ajatella jotain paikkaa, ja se paikka muodostuu tähän nenäsi eteen”, James esitteli kuin asuntokauppias ja veti puisesta ovennupista. Astuin sisään. Se oli totta vie ihana huone, pyöreän muotoinen ja sen katto viisti jossain hyvin korkealla - sen keskellä makas iso, leveä, punainen sohva, sen edessä marmorinen, valkea takka ja sen sisuksissa räiskyvä takkatuli ja seiniä peittivät valkeat, kuultavat kankaat. Marmorinen, soliseva suihkulähde komeili sohvan takana ja siinä uiskenteli kaksi kullankeltaista lintua. Kosketin toista – se säpsähti kosketuksestani. Se räpsytti silmiään ja uitti nokkaansa veden alla. Se lähde oli hyvin kaunis, sellainen, jonka vierellä voisi istuskella vaikka koko päivän, katsellen vain niiden lintujen toimia.
”Kaikkea sitä tässäkin linnassa on”, mutisin silittäessäni linnun selkää. Sen höyhenpeite oli pehmeä, mutta sen pienet, heikot luut tuntuivat senkin lävitse. Tunsin oloni ihmeellisen raukeaksi – James oli istahtanut sohvalle ja nojasi päätään sen selkänojaan katsellen minuun. Aistin tuijotuksen niskassani – sitä kihelmöi ja saatoin vain arvailla, kuinka läpäisevä katse saattoi olla.
”Äh, tämä on vielä pientä”, James nauroi ja taputti paikkaa vieressään. Se lämmin hymy sai minutkin hymyilemään pienesti ja varovaisesti, sillä en vieläkään tiennyt, mitä minun pitäisi ajatella. Ehkä sillä ei ollut niin paljon väliä.
”Lily – minä olen miettinyt”, James aloitti hauraasti, käsiään katsellen. Isoja ja vahvoja kämmeniään – miehen käsiä, niin kovia. ”Minä – minä haluaisin tietää, mitä sinä ajattelet minusta. Rehellisesti. Ne ajat, jolloin yritit aina kirota minua ja minä pyytää sinua Tylyahoon kanssani – ne ajat ovat mennyttä. Mutta joitain asioita on säilynyt.”
”Mitä asioita?” kysyin hiljaa katsellen väräjöivään tuleen. Takka oli hyvin kaunis valkoisine koristekivetyksineen. Sellaisen voisin joskus ottaa omaan kotiinikin. Sellaiseen kotiin, joka kuvastaisi kaikilla huonekaluillaan minua – se olisi paikka, jota voisin kutsua todelliseksi kodikseni, siellä voisin olla huoletta ja tunnustella kaikkia sen pintoja ja aisteja – se olisi minun oma kotini, minun näköiseni. Sellainen, jossa kenties eläisi elämäni rakkaus ja lapset, siellä voisi olla vaikka yksi kissakin, mutta kuitenkin niin, että rauha säilyisi silti ympärilläni. Se oma, koskematon rauha.
”Rakkaus.”
”Miten sinä voit rakastaa minua, jos et ole koskaan saanut lainkaan vastakaikua? Miten sinä voit rakastaa minua, vaikket ole koskaan tuntenutkaan minua kunnolla?” ääneni oli herkkä, ihmettelevä ja piikikäs. Kovakin. En vain voinut ymmärtää, miten James pystyi siihen. Minulle rakkaus oli kuitenkin niin vahva sana ja asia – melko kaukainenkin, asia, joka ei syntynyt noin vain tuulesta temmattuna. Asia, jota en ollut kokenut, mutta halusin kokea. Asia, joka läheni minua koko ajan jossain sisälläni. Tavallaan myös pelkäsin sitä paljon – pelkäsin olla niin kiinni ja koukussa. En halunnut tehdä kenestäkään huumetta itselleni.
”En tiedä. Minä vain – aina kun katson sinua tai kuulen sinun puhuvan, en voi ajatella mitään muuta. Olen yrittänyt ajatella, että olen vain kauhean ihastunut – mutta miten voi olla näin pelkästään päättömästi ihastunut neljä vuotta? Välillä olen unohtanut, olen ajatellut muita, mutta pian se on taas palannut. Anteeksi Lily. En minä vain mahda tälle mitään, vaikka kuinka haluaisin.”
”Haluaisitko sinä?”
”Totta kai. Sinä et voi ymmärtää, kuinka raastavaa se on – sinä yrität, teet kaikkesi, mutta toisaalta et uskalla tehdä mitään – tiedät, ettei toinen välitä. Tiedät, ettet koskaan tule saamaan vastarakkautta. Se repii ihan helvetisti. Olen ajatellut, että olen vain hiton tyhmä ja kun pääsen Tylypahkasta pois, se loppuu. Mutta minä tiedän, että se ei lopu. Aamulla kun herään, ajattelen sinua, ja illalla kun nukahdan, sinä pyörit mielessäni. Minulla on välillä ihan oikeasti vaikeaa, ja siitä on niin vaikea puhua. Kukaan ei tunne samoin kanssani.”
James painoi päänsä käsiensä varaan, nojaten kyynerpäillään polviinsa. Hänellä oli yllään musta villapaita ja vaaleat housut.
”Moni tyttö on ollut ihastunut minuun, tiedän sen. Olisin voinut saada monta tilaisuutta. Kenties voisin nytkin seurustella onnellisesti jonkun kanssa. Mutta kun sinä – sinä vain olet jumiutunut päähäni niin saatanan lujaan...”
Hänen hartiansa näyttivät komeilta siinä villapaidassa. Hän on varmaan saanut sen joululahjaksi. Toisaalta haluaisin riisua sen ja nähdä sen kaiken paljain silmin – paljaan ihon, ne hartiat... Halusin ottaa pojan kainalooni ja sanoa, että kaikki on hyvin. Halusin sanoa, että voi kuule sinä mies – minä olen nyt tässä. En lähde pois, en vielä. Minä tulin sinun kanssasi. Älä mene pois.
”Minä näin kerran, kun orava kuoli. Olin täyttänyt juuri viisi, ja istuin pihallamme ja leikin kivillä. Orava juoksi tien yli – ja auto ajoi sen päälle. Suolet jäivät makaamaan tielle ja niissä mustissa silmissä näkyi pelkkä kuolema. Isä sanoi, että orava oli onnellinen kuollessaan. Hän sanoi, että älä itke, Lily.”
James nosti hiljaa päänsä ja katsoin häneen. Hänen silmänsä – ne muistuttivat vähän siitä oravasta. Vaikkei James kuolleelta tietenkään näyttänyt, mutta oravan turkki oli ollut tummanruskea, hiukan samaa sävyä Jamesin silmien kanssa – ja ne mustat ripset olivat vähän niin kuin sen eläimen silmät...
”Sitten isä oli ostanut minulle jäätelön. Kun söin sitä, mietin vain, miltä se oli tuntunut. Miltä mahtoi tuntua, kun auto ajaa päälle.”
”Lily -”
”Ja sitten kerroin siitä siskolleni. Hän tietenkin sanoi, että se on vain eläin, mitä sitten. Niitä jää joka päivä autojen alle. Minä yritin selittää, että se oravakin saattoi olla jonkun äiti tai isä – tai veli tai sisko... Petunia nauroi ja sanoi, että olin typerä.
”Sitten kerroin siitä Severukselle, ajattelin, että hän ymmärtäisi. Severus sanoi, että hänen isänsä oli opettanut, että elämä on julmaa. Sellaista se on. Severus sanoi, että me emme voi mennä sanomaan oraville, että älkää juosko autojen alle. Ne eivät ymmärrä, ne oravat siis. Mutta ei kyllä helvetti vie ymmärtänyt Severuskaan.”
James katsoi minua pitkään. Hän ei katsonut kuin tyhmää – hän katsoi kuin ihmistä.
”Minä ainakin ymmärrän”, James sanoi pieni hymy kutitellen suunpieliä. Hän katsoi minua kuin mielenkiintoista otusta, joka oltiin jätetty maanpinnalle jostain toisesta ulottuvuudesta – ikään kuin hän vasta nyt olisi nähnyt minut. Ikään kuin hän ei olisi koskaan ennen tajunnut, minkä näköinen olin, tai mitä puhuin.
”Älä selitä, sinä sanot tuon vain, koska haluat, että minä ajattelen sinun olevan samanlainen ihminen kuin minä, jota kautta voimme olla jonkinlaisia hengenheimolaisia”, mutisin ja vilkaisin häntä kulmieni alta. ”Eikö vain?”
”Lily, oletko huomannut, että kun sinä selität jotain, huidot paljon käsilläsi ja näytät siltä kuin oikeasti eläisit siinä kertomassasi asiassa? Sinä olet jotenkin niin... syvällä itsessäsi, eikä sinne uskalla tulla kukaan silloin, kun menet sinne”, James puhui, kuin ei olisi äskeistä huomautustani kuullutkaan ja katsoi minua vain kuin ensimmäistä kertaa. Niin tutkiskellen, maistellen, mietiskellen – kuin oikeasti olisin juuri syntynyt uudestaan erilaisena ihmisenä. Minua ei haitannut, vaikka hän katsoikin, puhui minulle tuijottaen vain kokoajan. Hänen kanssaan en ollut yksin.
”En ole huomannut sitä, koska en yleensä tuijota peiliin, kun puhun muille”, naurahdin ja nostin jalat eteeni sohvan reunalle. Takkaa reunustavat kuviot toivat minulle mieleen sen sängyn, joka minulla joskus kauan sitten oli ollut – sen, minkä puiseen pintaan oli kaiverrettu rauhallisia ja kiemurtelevia kuvioita. Olin kiidättänyt sormellani seuraillen sitä juovaa, kuvitellut olevani vene, joka seilaa mutkikkaita vesireittejä pitkin. Silloin sormeni oli ollut vielä niin pieni, että se oli uponnut juovaan sulavasti. Nyt se ei enää varmasti mahtunut.
”Millainen sinä olit lapsena?”
Jamesin kasvoille syttyi hölmö, haaveksiva ilme. Hän katseli suihkulähdettä ja sen pienten lintujen liikettä, raapi suupieltään ja naurahti kepeästi, matalalta. Hiukan kuin kehräten, mutta kuitenkin ollen niin kaukana jostain pirun kissasta.
”En osannut olla lainkaan paikoillani. Vanhempani epäilivät kaikkia sukulaisia myöten, että sairastin jonkinlaista keskittymishäiriötä tai ylivilkkautta. Isä kuitenkin sanoi aina, ettei poikaa kyllä Mungoon viedä, hänhän on vasta lapsi. Hän sanoi, että sehän se epänormaalia olisi, jos lapsi ei olisi vilkas. Minun oli aina saatava tehdä jotain – jos en lentänyt äitini kauhuksi savupiippuamme kierrellen, piirsin ja maalasin, paukutin kattiloita tai härnäsin kissaamme. Minussa on varmasti ollut jumalattomasti kestämistä.”
Jostain syystä en voinut edes odottaa muuta vastausta. Oli harvinaisen vaikea kuvitella Jamesia nukkumaan kiltisti ja kutomaan kaulaliinoja.
”Kaikki naapurin tytöt inhosivat minua. He sanoivat, etteivät ottaneet minua leikkeihinsä, koska aina sotkin kaiken ja huusin ja riehuin ja revin heitä leteistä. Watsonin rouva tuli kerran syyttämään äitiäni siitä, että olin pähkähullu ja hoitoa vailla, kun olin suuttuessani räjäyttänyt pikkuisen Mirandan posliinikoiran.”

  Olin aina pelännyt yksinkertaisuutta. Pelkäsin kai kaikkea helppoa – pelkäsin suoria vastauksia, kaitoja teitä. Olin kai aina oppinut menemään sieltä, mistä aita oli korkein, sieltä, mistä minun täytyi kurkottaa ja ponnistella, jotta pääsin perille. Olin inhonnut neuvoja ja sitä, kun joku aliarvioi tekemisiäni. Se suorittamisen tarve oli välillä hyvin raastavaa, mutta sillä tavalla jaksoin eteen päin. Jaksoin ajatella, että minusta tulee jotain, kun yritän vielä vähän. Jos vielä jaksaisin tehdä sen kerran, olisin kokonainen ja valmis. Valmis mihin – en tiennyt.

  Maailma oli monista perspektiiveistä hyvin yksinkertainen. Meidän vain tuli kulkea eteen päin, lisääntyä, taistella elämästä, kunnes lopulta saatoimme kaatua hautaan, sulkien ikuisesti silmämme ja lopettaa yrittäminen. Joku korkeampi taho oli kuitenkin iskostanut meihin kaikkea, mikä teki tehtävästämme monin kerroin vaikeampaa – tunteet, moraalin, harkintakyvyn, kyynisen ajattelun ja pohdinnan. Meillä oli kompleksi miettiä ja pohtia kaikkea tekemäämme, jotta saatoimme selviytyä – meidän oli pakko yrittää miellyttää muita, jotta päämäärämme oli tavoitettavissa. Meidän oli pakko käyttää älyämme, ettei meitä poljettaisi maan multaan, meidän oli pakko osattava sanoa kauniita lauseita ja olla vahvoja. Meidän oli pakko olla samaan aikaan niin paljon kaikkea. Meidän oli pakko osata ajatella, miltä toisesta tuntui.

4. luku

Neljäs luku -      Ne hetket kautta historian


Jos koskaan tulisin elämään kuusikymppiseksi, tahtoisin olla niin kuin Yvena Avon, pimeyden voimilta suojautumisen professorimme. En kenties hänen näköisensä, riutuneen laihan kehonsa, pitkän ja sähäkän mustan tukkansa, kulmakarvattomuutensa ja toisen umpeutuneen silmänsä kanssa, mutta tahtoisin hänen pelottomuutensa, viisautensa, salaperäisyytensä ja tekonsa. Tahtoisin olla samalla tavalla nainen, joka teki historiaa olemalla ensimmäinen naisaurori, joka passitti kuolonsyöjiä Azkabaniin. Tahtoisin myös joskus olla niin feministi ja vahva. Myös tapa, jolla hän loitsi, oli uskomaton – näytti, kuin ne vihertävät silmät olisivat syttyneet tuleen. Hän näytti melkein yhtä keskittyneeltä kuin James, vaikka siihen tarvittiinkin jo todella paljon.
  Jamesista puheen ollen, hän oli suvainnut saapua silmät mustina kouluun. Hän vain yhtäkkiä oli siinä – seisoi PVS-luokan ovella, tuijotteli oveen Sirius vierellään. Ei hän kirjaimellisesti ollut silmät mustina, mutta niin myrskyisinä ja vihaisina. Kaikki pelkäsivät puhua hänelle. Hän näytti siltä, kuin pienikin kosketus tappaisi koskettajan.
Hän oli hyvin vaitonainen myös tunnilla. He istuivat tuttuun tapaansa luokan perällä neljästään, ja oikeastaan vain Peter puhui – kenties ainoana, jolla oikeasti oli jotain sanottavaa. En kuitenkaan usko, että hänelläkään mitään oikeasti sanomisen arvoista.
”Hyvä Sharon, loistavaa käsityötä – taika jättää kyllä jälkensä aina – ahaa – James pääsi jäljille!”
Professori Avon oli loihtinut luokkaan useita loitsuja ennen meidän sisääntuloamme, ja viime tunnin aiheesta jatken, meidän oli määrä ottaa selvää, mitä taikoja hän oli langettanut. Luokkahuoneessa oli kuulemma kaksi kätkettyä esinettä jossain taikojen vartioimina, samoin yksi anteeksiantamaton kirous tehtynä. Se etoi minua – mutta halusin silti löytää jotain. Tunsin silti oloni typeräksi heilutellessani taikasauvaa ilmassani, typerän keskittynyt ilme kasvoillani ja haparoivat askeleet allani etsien muka jotain. En tuntenut ympärilläni lainkaan taian värähtelyjä, ja suoraan sanottuna se kaikki näytti olevan ajan hukkaa. Lause ”taika jättää aina jälkensä” alkoi jo ketuttaa minua ja monia muitakin tuskastuneiden ilmeidensä kanssa painivia oppilaita.
  James oli alkanut mutista jotain heilutellen samalla sauvaansa tasaiseen tahtiin tehden ympyräistä liikettä. Muut unohtivat kaikki toimensa ja keskittyivät seuraamaan jännitysnäytelmää.
Siinä meni kauan. Hän loitsi, loitsi ja loitsi. Olin jo vähällä ehdottaa paljastusekrits-loitsua, mutta en viitsinyt avata suutani. Se keskittyminen oli niin käsinkosketeltavaa.
”Tämä... taitaa vaatia palan itsestäni”, James mutisi. Siriuskin oli vetäytynyt istumaan pulpetille seuratakseen tilannetta. James repäisi tukon mustia hiussuortuvia päästään ja heitti ne ilmaan – ja ne katosivat. Vilkaisin Sharoniin. Hän katsoi minuun katseella, joka viestitti pelkkää ymmyrkäisyyttä.
”Anturajalka, tule avukseni”, James huudahti nyt ja Sirius oli siinä samassa jo hänen vierellään, täydellisesti tietäen mitä tehdä ja mitä loitsua käyttää, sauva ojossa johonkin näkymättömään. Ikkunasta kajasti komea aamuauringonpaiste, hanget kiillellen.
”Nyt!” James huusi ja samassa tapahtui monta asiaa yhtä aikaa. Heidän sauvoistaan singahtivat tulipunaiset kipinävyöryt, samassa minä makasin maassa jokin metallinen esine kädessäni ja äkkiä professori Avon alkoi nauraa käheällä äänellään. Tajusin vain, kuinka näin savupilven ympärilläni ja ne arpiset, kulutetut kasvot haihtuvien takana nauramassa.
”James Potter – loistavaa työtä”, kuulin hänen sanovan. Yritin kompuroida pystyyn, mutta jalat pettivät altani – mitä helvettiä minä tein siinä savupilven keskellä, Jamesin ja Siriuksen edessä ja mikä ihme se esinekin oli kädessäni ja miksi professori nauroi ja -
”Tiedätkö sinä Potter, mikä tämä esine on, minkä piilotin muutaman monimutkaisen taian alle?” professori lopetti naurunsa ja asteli jo hieman haihtuneen savupilven keskelle. Kompuroin kontalleni ja näin vain hänen kimaltelevat, piikikkäät korkokenkänsä. Minun teki kovin mieli katkaista niistä korot.
”Lily, oletko kunnossa?” Cass ja Sharon ennättivät vierelleni ja repivät minut seisaalleen.
”On hän! Omille paikoillenne! Tämä on hienoa – Potter – tämä esine -” hän heristeli kurttuisissa käsissään metallista, hieman silitysrautaa pienempää rasiaa, jonka lukko näytti olevan nuolen näköinen. ”- tämä on nimeltään toivekohdennin. Se etsii erittäin voimakkaan magneetin tavalla luoksesi sen, mitä eniten sisimmässäsi haluat itsellesi – noh, yleensä se tuo omistajalleen jonkun tavaran, mutta hmm... sinulla se taitaa olla jotain aivan muuta”, professorin äänessä leikki huvittuneisuus. ”Pelkäsin hieman ottaa tämän mukaan tehtävään, koska nämä ovat todella harvinaisia ja todellakin tuovat ihmisen luokse mitä erikoisempia asioita. Siksi kätkinkin sen kaikkein vaikeimpien loitsujen alle, melkeinpä toivoen, ettei teistä kukaan löytäisi sitä. Mielenkiintoista, mielenkiintoista...”
  Lopun oppitunnista he katselivat, kun professori näytti, miten nämä muut kätketyt esineet löydettiin loitsujen takaa.
En kuunnellut lainkaan. Aistin vain monien tuijotuksen, kikatuksen... James oli halunnut eniten elämässään minua. Mitä siihen voi sanoa? Ei tällaista tapahtunut kuin niissä yliampuvissa, kliseisissä rakkausromaaneissa, joita muutama vuosi sitten olin ahminut.

  Se sattui ja pelotti, mutta myös sai minut punastumaan ja hymyilemään sisäisesti kauniimmin kuin aikoihin. Kun tunti loppui, en voinut olla huomaamatta Sharonin ja Cassin varovaisia katseita ja empivää hiljaisuutta. Hiljaisuus ei haitannut minua, oikeastaan se oli paljon helpompaa kuin puhua tapahtuneesta. En halunnut piikitellä heille Jamesia, käskeä heitä unohtamaan asia, en halunnut sanoa, että Jamesin ajatukset olivat kaukaa haettuja. Eivät ne olleet. Olisin vain halunnut kysyä, mitä teen. Mitä minä sanon. Menenkö vain Jamesin luo, kiitän häntä siitä, että takapuoleni kipeä ja koin melkoisen shokin, vai menenkö vain sanomaan, että vaikka hän haluaisi minua enemmän kuin muut ihmiset maan päälle rauhaa, ei hän minua tule saamaan. Sekään ei ollut totuus. Olisinko niin rohkea, että etsisin hänet käsiini ja sanoisin, että ota kiinni ja kokeile? Olin koko lapsuuteni lukenut niitä ”Catch me, if you can” -kirjoja, jotka kertoivat pikku-ukosta, jota kukaan ei koskaan saanut kiinni hänen vikkelyytensä ansiosta. En halunnut olla mikään, mitä tuli jahdata. Halusin olla ihminen, jota tuli tavoitella.
”Mitä minä teen?” kuulin sanovani heiveröisellä, avuttomalla äänellä. Olimme päässeet alakerran aulaan ja edessämme kohosivat korkeat ovet, joista luokkamme änkesi ulos seuraavalle yrttitiedon tunnille. En ollut lukenut siihen testiin ollenkaan. Loistavaa.
”Menet ja sanot, miten asiat ovat”, Sharon tokaisi, kuin asia olisi yhtä selvä kuin absolutisti viikonloppuna. Se ei ollut. En tiennyt, miten ne olivat. Ne olivat vinksallaan, totta kai, mites muutenkaan – mutta en tiennyt, mitä voin ajatella ja mitä en. En tiennyt, onko minussa tarpeeksi naista sanomaan tunteitani. Onko minussa tarpeeksi rohkeutta myöntämään edes itselleni, että James on... James on jotain, mitä en tahdo päästää menemään. En tahdo, että hän lähtee lähettyviltäni ainakaan vielä – en halua, että hänestä kuoriutuu perhonen vielä pitkään aikaan. Kun hän kuoriutuu, minä kuoriudun myös. Hän voisi olla pieni, suloinen kotelo koululaukussani vaikka maailmanloppuun saakka, jos hän vain haluaisi.
”Miten ne sitten ovat?” Cass kysyi varovaisuus äänessään. Hän oli sitonut hiuksensa punaisen samettinauhan sisään, kaiketi ihan vain ilahduttaakseen Freddyä. Heidän mahdollinen seurustelunsa tuntui hyvin luonnolliselta – mitä sitten, jos kaksi nuorta rakastavaista tahtoi kokeilla onnea yhdessä? Sitä paitsi Freddy oli juuri sopiva Cassille. Rehti ja reipas, urheilullinen poika, jolla oli pienet silmät ja lyhyt, vaalea tukka.
”Sehän siinä onkin, kun en tiedä”, mutisin ja kohensin laukun asentoa vasemmalla olallani. Ulkona oli kirpeä pakkanen ja taivas oli valkea pienen, kellertävän aukon kanssa, josta aurinko yritti tuoda valoaan sankan pilvirihmaston läpi. Hanki nitisi kolmikkomme jalkojen alla kärsien painostamme.
Vedin palelevat käteni toppaviittani taskuihin ja katselin, kuinka Jamesin hahmo näkyi laahustavan ensimmäisen kasvihuoneen kohdalla.

  Cass piteli käsiään suunsa edessä. Freddy oli saanut juuri ryhmyn kylkeensä ja piteli sitä tuskaisen näköisenä.
”Freddy!” Cass kiljaisi ja nousi seisomaan. Hän meinasi horjahtaa ja nappasin hänen viittansa selkämyksestä kiinni, ettei hän lentäisi alas, koska pudotusta oli reilusti, istuimmehan kuitenkin viimeisellä penkkirivillä.
”Kyllä se siitä, ryhmyt rökittävät heitä jokaisissa harjoituksissa”, yritin saada ystävääni rauhoittumaan ja kiskoin hänet istumaan. Cass oli kalpea ja pelästyneen näköinen, vaikkei mitään traagista ollut tapahtunutkaan. No, Cass oli aina ollut todella herkkä ja omalla tapaansa hiukan dramaattinenkin.
Kohta Frddy jo lentelikin entiseen malliin maila kädessään heiluen ja antoi ryhmyille kyytiä voimiensa takaa.
”Minä sitten niin vihaan huispausta”, Cass mutisi vihaisena ja risti kätensä eteensä. ”Aina sitä saa pelätä Sharonin puolesta, ja nyt vielä Freddynkin...”
  Minua alkoi paleltaa. Ilma oli kylmentynyt entisestään, eikä sysimusta taivas lohduttanut lainkaan. Pitkät, suuret valokeilat valaisivat kenttää joukkueen lennellessä ympäri stadionia punaisissa kaavuissaan. Katselin heidän liikkeitään, keskityin siihen, mitä he tekivät. Sharon kuljetti juuri kaatoa Jamesin karjuessa Johnille kenties rohkaisujaan. John torjui ja Sharon kiidätti ärsyyntyneenä muiden jahtaajien luokse.
  En ollut koskaan piitannut urheilusta. En vain tajunnut, kuinka kukaan saattoi ottaa pelin niin tosissaan – miten jaksoi valvoa yöt pelejä miettien, luutansa vahaillen ja taktiikkoja hioen? Kai minulta puuttui se sisäinen kilpailuvietti samoin kuin paljon muuta, jotka saisivat minut nousemaan luudalle ja liitämään ilmassa pallojen perässä. Minä otin mieluummin katsojan paikan ja katselin pelejä toivoen omieni voittoa, siltikään hikoilematta ja lihaksia kiduttamatta.
Kello läheni kymmentä ja harjoituksien oli määrä loppua näillä minuuteilla. Tärisin kylmästä ja hönkäilin pimeään iltaan huuruavaa hengitystäni. James johdatti joukkueensa maahan, jossa he vielä keskustelivat hetken seuraavasta pelistä.
  Lähdin astelemaan katsomosta Cass perässäni hypellen. Hän puhui jotain siitä, että voisi olla vielä vähän aikaa Freddyn kanssa, ennen kuin tulisi nukkumaan.
”Muistakaa ehkäisy”, mutisin ja virnistin vilkaisten Cassin punastuneiseen kasvoihin. Hän oli vetänyt päähänsä tulipunaisen pipon ja mustat kiharat näyttivät suloisilta vasten hänen punoittavia poskiaan. Minun oma kaunis nukkeni.
”Ja tiedätkö neitiseni mitä”, Cass aloitti topakkaan äänensävyyn ja veti minut pysähdyksiin alimmalle penkkiriville. Hän näytti hyvin kauniilta mustaa, kylmää taivasta ja lumista maisemaa vasten. ”Sinä menet nyt ja puhut Jamesille. Makuusali on lukittu, ennen kuin olette selvittäneet asianne.”
”Ja paskat! Mitä minä voin sanoa hänelle?”
Toisinaan Cass näytti suorastaan pelottavan äitimäiseltä tuijottaessaan kulmiensa alta tummanruskeilla silmillään kädet lanteillaan seisten.
”Sano vaikka, että hän on pirun hyvä huispaaja”, Cass virnisti ja lähti astelemaan kohti väsyneen näköistä poikaystäväänsä. Katsoin, kuinka he halasivat pitkään – kuinka kauniilta he näyttivät yhdessä. Cassin kasvoilla vireili niin rakastunut, suloinen hymy, että olisin voinut ikuistaa sen valokuvalle. Se olisi ollut todella kaunis valokuva.
  Näin, kuinka James jäi Siriuksen kanssa kävelevän jonon hännille ja he mutisivat hiljaa jotain, mitä en kuullut. Huomasin myös sen, kuinka muu joukkue tuntui pelkäävän puhua Jamesille – kuin hän olisi ruttolainen, jonka tauti tarttuisi, jos hänelle osottaisi huomiotaan. Jamesin kasvoilla paloi väsymys ja pieni epätoivo. Otin pienen, epävarman askeleen routaisella maalla – tuijotin kenkiäni, ja tiesin, kuinka typerältä näytin.
Cass ja Freddy astelivat ohitseni ja Cassin ilme viestitti sitä, että saisin nukkua Voron vieressä, jos en jo tekisi jotain muuta kuin seisoskelisi paikoillani. Laskin hupun päästäni ja näin, että James oli pysähtynyt. Sirius taputti häntä selkään ja lähti virnistellen pukuhuoneen ovelle. Katsoin hänen mustaa pipoaan. Se sopi Siriukselle. Jamesilla ei ollut pipoa päänsä peittona – se sekainen hiuspilvi vain kiilsi valokeilassa.
James lähti astelemaan kentän keskivaiheilta luokseni. Seisoin katsomon edessä ja nojasin teräksiseen kaiteeseen. Se oli kylmä, mutten välittänyt. Se, että näin Jamesin, sai minussa aikaan enemmän lämpöä kuin mikään tuli ikinä – se oli se tunne, jota oli vaikea selittää. Enkä halunnutkaan. Se ei kuulunut kenellekään muulle.
  Hänen poskensa punoittivat. Partatupsu näytti yhtä seksikkäältä kuin pari päivää sitten, vaikka se minussa humoristisia ajatuksia herättikin. Tulenpunainen huispauskaapu, jonka rinnassa luki 'James Potter' teki hänestä entistä miehekkäämmän. Sen olkatoppaukset saivat ne hartiat levenemään entisestään – ylvään katseen ylpenemään, korkeat poskipäät nousemaan, tuuheat kulmakarvat tuuhenemaan ja mitään sanomattoman katseen salaperäistymään.
”Mitä sinä täällä?” hän kysyi ensitöikseen. Hän ei hymyillyt, eivätkä edes ne silmät luoneet ilkikurisuutta ympärilleen – hän oli niin tyhjä. Kulutettu, käytetty ja nurkkaan jätetty. Auki revitty ja umpeen kurottu. Hän oli niin pitkä, tajusin sen vasta nyt. Tunsin itseni niin pieneksi, mitättömäksi – typeräksi.
”En oikeastaan tiedä”, sanoin rehellisesti ja käänsin katseeni huispaussalkoihin. Katselin, miten ne loivat suuren varjon routaiseen kenttään – näyttivät niin mahtavilta maanpinnalta katsottuna.
James nyökkäsi ja tuijotti vain. Poskiani kihelmöi, eikä se johtunut pakkasesta.
”Minä tiedän, miltä sinusta tuntuu”, mutisin, enkä uskaltanut katsoa häneen. Näin vain silmänurkastani, kuinka hän seisoi kuin patsas. Ilman elettäkään.
”Ministeriö uskoo, että heitä kidutetaan, jotta he kertoisivat jotain.”
En sanonut mitään. Mitä voisin sanoa? Olen pahoillani ja otan osaa? Kurja juttu, mutta koita kestää? Kyllä se siitä? Maailma on paha paikka? Helvetti, ei se hyödyttäisi mitään. Liikaa oli jo joskus sanottu ja tässä sitä oltiin. Sanattomina kuin mitkäkin typerykset – vailla lohduttavia lauseita, joilla ei ollut painoarvoa lainkaan.
”Olen yrittänyt etsiä heitä. Eräs kuolonsyöjä onnistui langettamaan minuun kidutuskirouksen, kun yritin tunkeutua Averyn kotiin. En ollut ennen tiennytkään, että voi käydä niin kipeää. Tiedätkö – niin kuin joku poraisi tuhannella sahalla ihostasi palasia -”
”Lopeta”, pyysin ja katsoin häntä. En halunnut kuulla. Kuu kajasti Kielletyn metsän takana, suoraan hänen hiuspehkonsa yläpuolella. Kohta olisi täyskuu, sen verran pyöreää muotoa siinä jo oli.
”Mutta he ovat vahvoja. Todella vahvoja ja rohkeita. Ja minä tiedän – että isä ja äiti – he, he eivät kerro mitään”, Jamesin ääni hiljeni entisestään. Hän vain tuijotti. En tiedä, ymmärsikö hän, että minulla oli silmät päässä ja oli epäkohteliasta tuijottaa lakkaamatta. Hänellä oli niin poissaoleva katse, aivan kuin hän ei edes muistaisi, että olin siinä.
”Anteeksi Lily”, hän sanoi seuraavaksi. Hän kiidätti katsettaan kaikkialla minussa, katsoi kuin ei olisi ennen katsonut – katsoi niin syvään ja kiivaasti.
”Mistä?” kuiskasin ja istahdin kaiteen toiselle puolen, kylmälle penkille. Tärisin pienesti, mutta se ei haitannut.
James tuli lähemmäksi. Nyt hän oli teräskaiteen toisella puolen. Suoraan edessäni.
”En minä oikeastaan tiedä”, hän hymähti, hymyili pienesti ja soi kasvojensa pehmenevän – silmiin syttyvän taas sen ihanan välkkeen, josta niin pidin.
”Minun äitini sanoi, että olet oikein komea poika. Silloin, kun lähetit minulle sinun ja Siriuksen yhteiskuvan joululahjaksi kolmannella luokalla”, hymyilin ja vilkaisin käsiini. Ne olivat kylmät ja punaiset, kynnetkin niin rumat ja pienet.
”Kiittäisin äitiäsi, jos voisin”, James sanoi, enkä uskaltanut nostaa katsettani. Minua hävetti se episodi oleskeluhuoneen sohvalla kynttilän valossa, omat kyyneleeni ja sortumiseni... Pitikö James minua todellakin niin hauraana?
”Olen varma, että vaikka menettäisit heidät, he eivät koskaan lähde luotasi. Minustakin tuntuu siltä. Vaikka he ovat kumpikin kuolleet, tuntuu silti, että vaikka kuinka itken ja ikävöin, he ovat kanssani. En aio surra enää. Se ei hyödytä mitään”, en oikeastaan tiennyt, miksi selitin sitä Jamesille. Se vain tuntui tärkeältä tehdä niin, saada James uskomaan, että tunnelin päässä pilkotti aina valoa – ettei James ollut ihminen, joka oltiin luotu suremaan. Hän menettäisi siinä sen ihanan pilkkeen silmistään.
”Niin. Yritin lähettää heille kirjeen, mutta pöllö palasi takaisin kirje nokassaan. Sekään ei ollut löytänyt heitä”, Jamesin äänessä oli epätoivoa. Kaukaista, menetystä enteilevää epätoivoa. Hän tuli viereeni aivan lähelle, niin, että kylkemme koskettivat toisiaan. Hän aisti palelemiseni.
”Saanko lämmittää sinua?”
”Jos tahdot.”
Katselin kauas, mutta en oikeastaan minnekään. Tajusin vain sen, kuinka Jamesin kädet hitaasti sivelivät käsivarsiani ja selkääni. Sen, kuinka hän tavallaan oli lähellä, mutta ikään kuin pelkäisi tulla vielä lähemmäksi – pelkäsi suhtautumistani, reaktioitani...
”Tiedätkö sinä, minne kuolleet menevät?” kysyin ja vilkasin häntä. Hänen kasvoillaan ei väreillyt hymy, mutta epätoivon tilalle oli syttynyt jonkinlainen... joku tunne. Ikään kuin James olisi hetkeksi unohtanut asian, unohtanut epätoivonsa. Toivoako se oli?
”En, mutta uskon, että he ovat siellä onnellisia. He ovat jossain, mistä he suojelevat meitä. En usko, että he menevät pilvien ylle, vaan jonnekin näkymättömiin – odottamaan muita rakkaitaan.”
”Onkohan... onkohan siellä parempi olla kuin täällä?”
”Missä tahansa on parempi olla kuin täällä”, James tarkoitti tietysti velhomaailmaa ja sitä, mitä täällä juuri tapahtui. Niin, se oli totta. Missä vain.
”Sitten kun minä kuolen, en tahdo, että minulle järjestetään hautajaiset.”
James naurahti. Se nauru – siinä oli jotain niin matalaa, kuten hänen äänessäänkin, mutta jotain niin tavattoman iloista ja kaunista. Hän voisi naurullaan pelastaa kaikki nälkämaiden lapset. Hänen hymynsäkin oli kaunis.
”Mikset?”
”En tahdo, että minua muistetaan niin. En tahdo, että suuri joukko ihmisiä märisee poismenoni tähden. En tahdo, että he katselevat, kun makaan arkussa lakananvalkeana ja sitten heittelevät päälleni kukkia.”
”Sinä olisit kaunis kuolleenakin”, James sanoi ja pysäytti käsieni hieromisen. Tunsin, kuinka jäykistyimme molemmat – aran aiheen raja oli nyt ylitetty. Jos olisimme olleet samassa tilanteessa muutama vuosi sitten, James olisi jo saanut rokon kasvoilleen. Mutta enhän minä enää halunnut turmella niitä kasvoja.
”Kiitos.”
James huokaisi raskaasti, niin raskaasti, että saatoin kuulla, kuinka hänen kehonsa painui kasaan painosta, mitä hän sisällään kantoi.
”Lily...”
Olin hiljaa. Saatoin arvata, mitä hän sanoisi. Hän sanoisi, että oli aika päästää irti. Oli aika sanoa hei hei, halataan kun tavataan. Hän oli luovuttanut. Hän oli yrittänyt jo liiaksi. Hän oli liian väsynyt.
”Älä sano mitään”, mutisin ja nousin seisomaan. En tiennyt, miksen ollut valmis kuulemaan sitä – olin liian kypsymätön vielä, pelkkä siemen vain. Kotelo, josta ei tulisi perhosta vielä aikoihin. Olin typerä, kun en ollut valmis kuulemaan häneltä sitä, kuinka hän välitti, mutta en myöskään sitä, ettei hän enää jaksanut unelmoida turhasta.
”Lily, minä...”
”Minä en halua kuulla. Minä ymmärrän kyllä. Kiitos – kaikesta”, sanoin ja lähdin juoksemaan. James ei juossut perääni. Näin oli helpompi. Hänen ei ollut tarvinnut sanoa mitään, etten särkyisi. Parempi oli, että tajusin sen itse.

  Mutta voi helvetti, että minulla oli ikävä häntä.


Jippu - Kii

Odotin kauan, että heräisit
Odotan, että huomaat
En uskalla ääneen sanoa,
Kuinka paljon sua rakastan,
Ettet huomaa, kun itken

Kuuntelin, kuinka yötä hengitit
Kuuntelin surua hiljaa
Tähtiä katson, että unohtaisin,
Kuinka lähelle sua pääsin,
Ettet huomaa, kun itken
Ettet huomaa, kun itken

Pidän kii tästä kaikesta,
Ettei kyyneleet katoa
Mä pidän kii susta kovaa,
Mä pidän kii liian kovaa

Olin niin pieni, ettet mua näkisi
Oli vain sydän, johon sattui,
Kuinka kipuani pelkäsit
Pakenit jotain, jonka kadotit,
Ettet huomaa, kun itken

Hiekkatielle paljain jaloin
Sateen jälkeen eksyttiin,
Toisiimme kadottiin
Tartuin sinuun kii
Tartuin kii,
Tartuin sinuun kii

Ettet huomaa, kun itken